lauantai 1. maaliskuuta 2008

Paras ystävä



Ostin vähän aikaa sitten Claire Castillonin kirjan "Insecte". Suomeksi (jostakin käsittämättömästä syystä) kirjan nimi on "Äidin pikku pyöveli". Castillon on mielenkiintoinen kirjailija mm. siksi, että hän on aloittanut nuorena ja on hyvin tuottelias.

Tykkäsin tästä kirjasta paljon. Novellit liittyvät äidin ja tyttären suhteeseen, naiseuteen yleensä, vanhenemiseen...Joidenkin mielestä novellit ovat liian rajuja, jopa "sairaita". Minusta ne olivat kaikki hyvin mielenkiintoisia.



Novelli "Ma meilleure amie" kertoo äidistä ja tyttärestä, joiden suhde on tällainen "paras ystäväni" -suhde. Ainakin äidin mielestä.

Siitä tuli mieleen ne kaikki "tyttäreni on paras ystäväni" -lehtijutut jotka muistan lukeneeni, ne kaikki käsikynkkää kaupungilla tyttärensä kanssa kävelevät äidit, ne samanlaisiin vaatteisiin pukeutuvat äidit ja tyttäret...

Tunnetteko tämän naistyypin? Oletteko ehkä itse tyttärenne "paras kaveri" - tai ylipäätään "kaveri"? Haluaisitteko olla? Kehtaatteko tunnustaa...?

Onko joku joskus kuullut isän sanovan samaa pojastaan? Minä en. Miksiköhän? Entä onko joku äiti kovasti parasta kaveria poikalapsensa kanssa?

Olisikohan tässä ilmiössä sitä, että äiti kuvittelee siinä siivellä pysyvänsä ikinuorena?

Mitä mieltä noin ylipäätään olette siitä, että monet (sääntöjä ja rajoituksia säästellen?) pyrkivät jonkinlaiseen "hyvä tyyppi" -meininkiin lastensa kanssa?

23 kommenttia:

Puisto kirjoitti...

Olen tietysti huono sanomaan mitään, koska minulla ei ole tytärtä.

Mutta sanon kuitenkin, koska minulla on rakas kummityttö. Hänellä ja äidillään (siskoni) on hyvät välit ja he jakavat asioita keskenään, nauravat ja itkevät, sellaisia syviä ja hyviä tunteita.

Sitten on asioita, mitä me puhumme keskenämme. Eikä se ole luottamuksen pettämistä. Se on vain meidän juttu.

Minusta äidin ei kuulu olla 'bestis'. Hän on tietysti auktoriteetti ja kuuntelija. Kerroitteko te muka kaikki äidillenne?

jaanaba.fitfashion.fi kirjoitti...

Lapsettomana kiinnitän huomiota tässä äitiasiassa itseni ja kavereitteni äitisuhteisiin ja tiedän vain yhden, jolle äiti on enemmän kaveri kuin äiti ja itsestäni se tuntuu hyvin kummalliselta.

Mulle äiti on äiti, jonka kanssa ei ihan päivittäin löpistä puhelimessa puolin ja toisin eikä äidille kerrota läheskään kaikkia asioita omasta elämästä. Silti suhde on läheinen, mutta eri tavalla kuin ystävän kanssa.

violet kirjoitti...

Minä ajattelin tässä koko ajan nimenomaan niitä äitejä, jotka korostavat miten ovat tyttärensä ystäviä - ei niinkään niin päin että tyttö sanoo äitinsä olevan paras ystävä.
Kun tässä on eroa, vaikka ystävyys onkin kahdenpuolinen tunne.

Minullakaan ei ole tyttäriä, vain poikia, mutta en pysty oikein edes ajattelemaan mitä olisi tuo "paras ystävyys' äidin ja tyttären välillä.
Minusta äidin ja vanhempien kanssa nyt vaan ei ole tarkoitus jakaa kaikkea, eikä äidin ole tarkoitus minusta olla "samalla viivalla" kun tyttärensä...jos ymmärrätte.
Ajattelen että tietty iän tuoma välimatka olisi syytä säilyttää. Auktoriteettikin. Ei sitä vähennä se että on samanlaiset tennarit, en minä sitä, mutta että pyrkisi vaikka tyttärensä kavereiden suosioon kuten tuossa kirjassa...huhhuijaa.

Tuula kirjoitti...

Minä ostin ja lukaisin tuon novellikokoelman viime syksynä. Tykkäsin hirveästi kirjailijan roisista tyylistä ja kirja oli pakko ahmaista kerralla.

Äiti-lapsi -suhdetta olen viime aikoina pohtinut monelta kantilta. Itse muistan lapsena kadehtineeni kaverini äitiä, joka oli hyvin nuorekas ja suhtautui kaverimaisesti tyttäreensä ja hänen ystäviinsä. Nyt olen enemmän kuin kiitollinen, että oma äitini ei sellainen ollut. Äiti on äiti ja kaveri on kaveri. Molemmilla oma tärkeä merkityksensä sellaisenaan.

Anonyymi kirjoitti...

Kirjaa en ole lukenut, ehkäpä kummallinen suomalainen nimi on vaikuttanut omalta osaltaan, etten ole osannut tarttua kirjaan. Alkuperäinen nimi tuntuu paremmalta minustakin. Pistän nimen muistiin. :)

Äiti ei voi olla lapsensa paras ystävä, vaikka pyrkisikin ymmärtämään lastaan - ei minulle enkä minä lapsilleni. Tosin ei minullakaan ole tyttäriä. Jos olisi, tuskin olisin tyttäreni paras ystävä, ei olisi edes tarvetta olla.

Minusta tuollainen tyttärensä parhaaksi ystäväksi pyrkivä äiti tuntuu kummalliselta, kuin hän ei hyväksyisi omaa rooliaan äitinä. Ehkäpä hän on jonkinlainen naispuolinen Peter Pan, joka ei halua kasvaa aikuiseksi.

Matroskin kirjoitti...

En ole lukenut kirjaa, mutta sain juuri saman kirjailijan uuden kirjan.

Minustakaan äiti ei voi olla bestis, koska äiti on äiti. Ystävyyteenhään kuuluu myös, että kriisin tullen ottaa ystävän huolet kantaakseen, eikä niin saisi olla äidin ja lapsen välillä. Olen tosi läheinen äidin ja isoäidin kanssa, mutta mitään ystävyyttä se ei ole.

En halua olla lapsilleni hyvä tyyppi. Haluan olla se joka luo turvan. Kun kuulen että "äiti haisee kakalle" ja että "äiti on ihan tyhmä", minusta tuntuu että oikeilla linjoilla ollaan.

Satu kirjoitti...

Äiti on aiheena aivan kamalan vaikea. Tietyllä tavalla äidin kai kuuluukin olla pihalla aikuisten/aikuistuvien lastensa elämästä. Liian likelle tunkeutuva äiti tuntuu ahdistavalta ajatukselta, mutta omasta puolestani voin sanoa vain, ettei liian etäinenkään tunnu hyvältä. Omat lapset tietysti tuovat kummasti armoa omallekin äidille.

Anonyymi kirjoitti...

Tulipa ajatus! Äiti tyttären paras ystävä? Sitä en tahtoisi olla. Olen tytär, olen äiti ja olen jopa isoäiti. Tahdoin olla tyttärelleni kaveri, turva tai jotain muuta. En ystävä. Tahdoin toimia niin kuin olisin oman äitini toivonut toimivan. Pieleen meni. Omaa isoäitiä en ole koskaan tavannut, joten yritän toimia maalaisjärjellä seuraavan sukupolven kanssa. Voisin sanoa: Tyttäret ymmärtäkää äitiänne. Minä en ymmärtänyt. Äidit ymmärtäkää lapsianne, he elävät omaa elämäänsä vaikka kuinka tekisi mieli sekaantua. Tyttäret (pojat) antakaa pieniä tiedonjyväsiä äidille, ei paljon, vähän riittää.Olette kuitenkin päivittäin mielessä, elättepä lähellä tai kaukana. Olen kyllä lukenut lehdistä, jossa poika sanoo olevansa isän paras ystävä?? . En muista toisinpäin.

Pelagia kirjoitti...

En osaa tosiaankaan kuvitella, että äiti olisi paras ystäväni. Äidin ja tyttären suhde ei koskaan voi mielestäni olla samaan tapaan tasa-arvoinen kuin ystävyksien välillä, sillä äitiään ei kukaan valitse... Minulle on jäänyt mieleen kauan sitten lukemani Mad-sarjakuvalehden tarina, jossa kerrottiin juuri tällaisesta perheestä, jossa nelikymppinen äiti julisti haastattelijalle olevansa teini-ikäisen (noin 16) tyttärensä paras kaveri. Tytär sitten totesi haastattelijalle kahden kesken, että "hän tarvitsee nelikymppisiä ystäviä suurin piirtein yhtä paljon kuin reikää päähänsä". Voiko sitä oikeastaan sen paremmin sanoakaan? Äiti on omalla tavallaan -silloin kun suhde on hyvä- sekä läheinen kuuntelija ja keskustelija että auktoriteetti ja "idoli", mutta ystävä - ei ainakaan minulle.

pikkujutut kirjoitti...

Ostin ja luin kirjan kesällä Suomessa. Ensimäisen novellin jälkeen olin silmät suurina mutta sitten avautui.

Seitsemän vuotiaan tyttären äitinä toivon etten ikinä ole bestis-sen paikan saa vapaasti ottaa joku muu.Mieluummin olen äiti, joskus jo kalkkis ja tiukkis,toisinaan maailman paras. Tulevaisuudessa ei minun tarvitse kaikkea tietää mutta toivottavasti olen turvallinen,läheinen ja luotettava.

Mutta olen nähnyt läheltä miten tuo bestis-malli menee sukupolvien ketjussa, isöäidistä tyttärentyttäreen. Tuskin sentään geneettistä,enemmän varmaan mallin kautta periytyvää.

Inka kirjoitti...

Kyllä äidillä pitää olla kanttia olla äiti. Toivottavasti en sitä itse koskaan unohda! Oma äitini on kyllä kovin rakas, ja on kivaa viettää aikaa yhdessä, mutta ei missään nimessä olla kavereita, ystäviä vaan äiti ja tytär. Hyvässä ja pahassa. Näin toivon itsekin tytölle aina olevan.

violet kirjoitti...

voi RIIVATTTUUUU!
Kirjoitin pitkän vastineen ja se katosi..en jaksa naputella ainakaan nyt uutta..kiitos kaikille kommenteista...minä olen mämmikäsi.

Anna Emiliaana kirjoitti...

Luin tuon kirjan ja se oli hyvin tunteita herättävä. Itse olen aina karsastanut sellaista äidin kans bestiksii-meininkiä. Äiti on äiti ja sen tärkein tehtävä on olla äiti. Puhun nyt vain tytär-näkökulmasta. Ei äidille ole tarkoituskaan kertoa jokaikistä syvintä tuntemusta ja jakaa kaikkea mahdollista. Äiti ei voi korvata ystävää eikä ystävä äitiä. Ne on kaksi ihan eri asiaa ja niin tulisi ollakin.

SARI kirjoitti...

Joo, minulla on neljä tytärtä. Ei me parhaita kavereita olla, vaan äiti ja tyttäret. Eikä yhtään haittaa, vaikka välillä saa kuulla 'äiti on kakka' ( pienemmät ) tai 'joo, mut sähän oletkin vanha' ( isoin ). Silti se ei estä sitä, että meillä on hauskaa - ja välillä vähemmän hauskaa - yhdessä. Minustakin tärkein asia on turvallisuudentunne : että äitiin voi luottaa, ja voi pyytää apua.

Nana kirjoitti...

Kirja oli todella erilainen, uudenlainen, hyvä.
Jotenkin pelkäämme edes lukea vääristyneistä ihmissuhteista, saati huomata niitä.
Äidin tehtävä on olla äiti, kaverit on erikseen.

Junika kirjoitti...

Minä toivoisin, että sitten kun olen riittävän vanha, sanotaanko seitsemänkymppinen, voisin tytärteni kanssa kävellä käsikynkkää jossain kaupungilla ja hupsutella "tyttöjen juttuja". Haluaisin, että paitsi äitinä, voisin olla tyttärilleni aikuisena aikuinen. Sukulaisläheinen.

Mutta keski-ikäinen äiti teini-ikäisten tyttäriensä ystävänä... oi ei, sitä en haluaisi olla. Minulla ei kyllä ole mitään näkemystä tai kokemusta aiheesta, joten en sen enempää osaa ottaa kantaa siihen, mistä sellaisessa suhteessa on kyse.

violet kirjoitti...

Helmi Junikan kommentista tuli mieleen sama minkä jo kertaalleen tänne kirjoitin mutta minkä vahingossa tuhosin: se että olisi äitinsä kanssa (tai toisin päin ajateltuna tyttärensä kanssa) ystävää ei ole ollenkaan sama asia silloin, kun toinen on vielä lapsi (tai ei ainakaan vielä aikuinen) ja silloin, kun molemmat ovat aikuisia.

Minä tässä koko ajan olen ajatellut niitä juuri noin nelikymppisiä joilla on n. 12-16-vuotias tytär.
Olen varmaan kalkkis mutta minusta äiti ei kaffilassa tarjoa omasta askistaan tupakkaa lapselle, minusta äiti ei kikattele tyttären kanssa alusvaatekaupassa ja mieti ääneen millaisista stringeistä x pitäisi tytön päällä eniten, äiti ei tuppaudun tytön ystävien ystäväksi...
En tiedä miten paljon nykyään näitä näkee SUomessa, mutta kaikissa asuinmaissani olen ilmiöön törmännyt, Hollannissa ehkä useimmin.

Liivia kirjoitti...

Olen missannut nyt tyystin hyvät keskustelut, höh.
Mutta tahtoo kans sanoa, että minunkin mielestä äiti on äiti ja tytär tytär, ei bestiksiä eikä kavereita, missään nimessä en haluaisi puhua oman äitini enkä oman tyttäreni kanssa seksiasioista, muuta kuin valistusmielessä.

Ja hek.kohtaisesti en oikein ymmärrä sitäkään että jotkut vanhemmat tykkäävät että lapset puhuttelevat heitä etunimillä. Itse olen lapselleni äiti, en Liivia, ja pidän siitä kiinni. Tytärpuolelleni (11v) olen taas Liivia, sen suhteen toivoisin taas enemmän muotoutuvan ystävyyssuhteen tyyppiseksi. Näitä hienoisia eroja.

Tuo kirja on minullakin. Mielenkiintoinen, ja kiehtova kirjailijatar.

violet kirjoitti...

Juu, minua ei tarvitse etunimellä nimitellä. Muut, paitsi ei lapseni. Mieheltäni taas en hyväksyisi mitään äidittelyä. Tulis käsveskasta päähän.

Mun pienempi on keksinyt kyllä oivallisen tavan saada isän huomio. Mies on usein aika hajamielinen professori -mallia, eli hyvin ajatuksissaan eikä kuule. Ensin poika jankuttaa "papa, papa', kun papa ei kuule hän sanookin "papa-Jean!" - ja kohde havahtuu heti!

Anonyymi kirjoitti...

Äidilläni ja minulla on ikäeroa 40 vuotta. Nykyään olen itse 43-vuotias ja äitini siis 83-vuotias. Eräänä päivänä äitini sanoi minulle: "Et tunnu tyttäreltäni..." ja minulle nousi välittömästi pala kurkkuun, mitä kamalaa nyt on tapahtunut, mitä mahdotonta nyt olen mahdollisesti tehnyt...kunnes äiti jatkoi"....vaan tunnut siltä, kuin olisit siskoni". Ja tämä on yksi kauneimmista minulle sanotuista asioista.

Kun tyttäristäni tulee aikuisia, siis kunnolla aikuisia (tällä tarkoitan yli 30-vuotiasta ihmistä), toivon, että joskus minusta tuntuisi samalta (ja tietysti olisi mukava, jos heistäkin tuntuisi).

Junika kirjoitti...

Anonyymin kirjoituksessa piilee se itu, mitä itsekin ajattelen: että sitten kun lapseni on aikuinen, tuntisin olevani onnistunut vanhempana ja äitinä, jos hän ja minä voisimme olla tasavertaisina. Siis aikuisina aikuisille: ystävän kaltaisina -- ystävä on väärä sana, koska kyseessä on niin tärkeä ihmissuhde, sukulaisuus ja läheisyys.. mutta että suhde olisi aikuisen suhde aikuiseen, ei mitään muuta variaatiota.

Tiina Rönnberg kirjoitti...

Pitääpä lukea tuo kirja, kiitos vinkistä. Tunnen itsekin henkilöitä, jotka vielä aikuisiällä viihtyvät turhan tiiviisti äitinsä helmoissa. Itselläni on kuitenkin sellainen olo, että jossain vaiheessa se napanuora olisi hyvä katkaista. Miksi? Sitä en ole onnistunut vielä järkevästi analysoimaan.

Sooloilija kirjoitti...

Minullakin on tämä kirja. Olen hieman huono lukemaan novelleja, mutta luen kirjaa pikkuhiljaa. Kirjoitustyyli on tosiaankin hieman roisi, mutta ehdottomasti mielenkiintoinen.

Minulla on kaksi tytärtä, 8- ja pian 12-vuotiaat, ja ehdottomasti olen heille äiti. En samalla tasolla oleva kaveri. Mutta on mukava elää tyttöjen maailmassa. Nuorempi on hurahtanut nukkekoteihin ja vanhempi ui. Seuraan sivusta ja osallistunkin heidän touhuihinsa. Olen ruokahuoltaja, vaatthuoltaja, opettaja heille, elämäntyylilläni annan näkökulmia elämään.

Äitinä on joskus vaikea olla, on sitten lapsina tyttöjä tai poikia.
:-)