keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Kunnes toisin todistetaan


Kerron ensiksi: olen ennen ollut aivan tavaton pessimisti, kovin kyyninen ja epäilevä Tuomas.
Olen ollut mieluusti varma siitä että pieleen menee, ei kannata yrittää, ei tästä mitään tule.
Eikä ole tullutkaan.

Olen ollut tietävinäni että tämä tai tuo on takuulla ikävä ihminen koska nämä ja nuokin ovat.
Ja katso: olen saanut mitä olen tilannutkin. Ikäviä ihmisiä. Samanlaisia ovat olleet kuin minäkin.

En ole suinkaan aina tajunnut iloita siitä että tämä on hyvin, vaikka tuo ei olekaan. Että nyt on hyvin vaikka huomenna saattaa olla toisin. Persiilleenmenon peikko on mielellään istuksinut olkapäälläni tuuppaamassa mielipiteitään asioiden pysyvyydestä ja onnistumisen mahdollisuuden häilyväisestä olemuksesta.

Mistä lentävät kaikki pahanilmanlinnut? Miksi niiden pesät ovat niin tukevia? Kuka niitä ruokkii? Miksi piruja maalataan niin paljon, vaikka taivaanrantaa on kauniimpi katsella?

Kovasti olen yrittänyt ja kokemukset ovat auttaneet suunnan hakemisessa. Nykyisin pyrin lähtemään siitä, että asiat tulevat sujumaan, että kolmatta epäonnea ei ehkä kahden jälkeen automaattisesti tulekaan, että kaikki miehet eivät ole sikoja (vaikka jotkut ovatkin - kuten ovat myöskin jotkut naiset!), että hyvä onni voi jatkua vaikka sen tilastollinenkin mahdollisuus vaikuttaa pieneltä, että kaikki ei mene huonosti vaikka jokin meneekin, että ilmaisia illallisia on olemassa, että kaikilla ei ole taka-ajatuksia tai omia lehmiä ojissa (vaikka joillakin onkin.)

En halua päästellä suustani voitonriemuisia "mitäs minä sanoin" -lausahduksia, enkä meinaa manata ennustajan tavoin "sano minun sanoneen".

Etukäteen murehditut asiat ovat rosvoja.

Uskomalla hyvään ja toivomalla sitä lisää edistää hyvää. Olen aivan varma.

Ottakaa namit! Minä otin jo aika monta!

28 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihanaa tekstiä ja niin totta minunkin kohdallani! Miksi aina pelätä pahinta? Joskus nuorena muistan ajatelleeni aina positiivisesti ja hyvää ihmisistä jotka kohtasin. Elämä teki kolhuillaan kyyniseksi. Onneksi nyt uudessa elämäntilanteessani olen alkanut jälleen saamaan uskoani ihmiseen takaisin. Olipa ihana muistinvirkistäjä tämä tekstisi. Todellakin, nautitaan asioista ja uskotaan hyvään!

Riikka T kirjoitti...

Hyvä kirjoitus!
. Erityisen hyvä on kirjoituksesi toinen kappale; ..olen saanut mitä olen tilannut... Vaatii rohkeutta sanoa julki tuollaisia asioita.
Itse olen ollut päinvastainen tapaus, synnynnäinen optimisti vai onkohan se kasvatuksen tulosta.Tämä ei tarkoita ollenkaan sitä, että elämässäni olisi kaikki sujunut niin kuin olisin halunnut, mutta olen melkein aina luottanut siihen, että enemmin tai myöhemmin asiat järjestyy. Kun itse jaksaa olla ystävällinen muille, ihme tapahtuu ja melkein kaikilta saa positiivista vastakaikua.

Sigrún kirjoitti...

Ihanaa suklaata. Kiitos, otin muutaman ilomielin vastaan. Maistuu päiväkahveen kanssa niin hyvältä!

Sain ystävältäni juuri kiertoajatuksen (ei siis kirje :)), jossa jotakin samaa ajatuksenjuoksua kuin sinun. Tässä poimintoja siitä:

Ihmiset ovat epäjohdonmukaisia, epäloogisia ja itsekkäitä.
- Rakasta heitä kaikesta huolimatta

Pienet ihmiset saattavat tyrmätä suurimpienkin ajattelijoiden ideat.
- Ajattele suuria kaikesta huolimatta.

Vaikka annat maailmalle parhaasi, sinua isketään kasvoihin.
- Anna maailmalle parhaasi kaikesta huolimatta.

Ajattelen, että saa olla välillä kyyninen, jotta muistaisi olla välillä positiivinen.

Anioni kirjoitti...

Hieno kirjoitus. Ja kiitos namista :)

Miten miehesi on luovinut kanssasi, jos on optimisti, vai onko hän myös pessimisti? Aika intiimi kysymys, tiedän ja anteeksi, mutta tämä on niin kovin kiinnostava ja pinnalla oleva aihe omassakin elämässä, etten voinut vastustaa kysymästä...

violet kirjoitti...

Jonna; Toki käy niin että kolhuja tulee ja ne vetävät kyyniseksi. Onneksi et ole jäänyt makaamaan vaan jaksat uskoa hyvään.

White linen: Niin, olen useasti saanut tilaamaani, pahassakin. Kirjoitukseni ei kuitenkaan tarkoita että elämässäni olisi mitenkään yllin kyllin ollut pahaa ja huonoa, ei ollenkaan. Päin vastoin oikeastaan, melkein aina. Mutta kun en ole sitä oikein huomannut! Ja sitten sekin, että moni hyvä asia olisi voinut tulla aiemmin, tai isompana, jos oma suhtautumiseni olisi ollut eri.

Ja elämässäni on ollut kausia jolloin olen lähtökohtaisesti uskonut koko ajan pahimpaan, ollut innoton uskomaan mitään hyvää. Sillä mielellä kun lähtee mihin vaan, niin tulos on melko varma.
Anoppini jaksaa jankata että hymyllä pääsee mihin vain ja sillä saa asioita hoidettua. Niin totta.
Myöskään en tajua miksi niin herkästi sanotaan toisille asioita kuten "älä nuolaise ennen kuin tipahtaa" tai "ei tuo ikuista ole, saat nähdä" jne.

Sigrún: hyviä poimintoja nuo!

Anioni: jaa-a. Kuinkahan luonnehtisin miestäni? Hän on kyllä ehdottomasti optimisti, muttei todellakaan sellaisessa "amerikkalaisessa mielessä" (anteeksi nyt tämä, en keksi muuta). että ei tosiaan lue oppaita aiheesta eikä sano peilille että tästä tulee hyvä päivä...
Mutta hän on kyllä ihminen joka ei murehdi etukäteen, joka näkee ulospääsyn mistä vain ja joka luottaa hyvään onneen. On paljolti hänen ansiotaan, että olen muuttunut parempaan suuntaan tässä asiassa. Hän on sellainen "hiljainen optimisti". Elämän puolella eikä ollenkaan pirumaalari.

Jutta kirjoitti...

Olipa mielenkiintoista lukea ajatuksiasi. Itselläkin on ollut käynnissä opettelu, että pääsisi eroon tuosta 'ei se kuitenkaan onnistu' ja 'ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa' -ajattelusta. Olen huomannut, että menee hirveästi energiaa kun varautuu pahimpaan. Ja monesti sitten omalla käytöksellään tosiaan ajaa asiat siihen. Jos saan itseni kiinni sellaisesta ajattelusta, osaan nykyään jo sanoa itselleni, että niin ei ole vielä käynyt. Hermostutaan vasta kun (jos) niin tapahtuu. Mutta opeteltavaa on vielä. Hienoa, jos sinä osaat jo ajatella positiivisemmin :)

johanna kirjoitti...

Kiitos suklaasta! Ja hyvästä tekstistä. Minä olen perusoptimisti, sunnuntailapsi. Olen aina varma, että hommat hoituvat jotenkin ja olen aina yhtä yllättynyt, kun huomaan, että tapaamani ihmiset eivät käyttäydy järkevästi ja fiksusti, vaan ovatkin typeryksiä. Joskus optimistisuuteni lähentelee itsepetosta.

En ole naivi tai sinisilmäinen, enkä pumpulissa kasvanut. Masennuskin on tuttua. Jos en olisi optimisti, olisin onneton.

violet kirjoitti...

Jutta: pahimpaan varautuminen on kyllä hemmetin koomistakin - jos vaan itselleen osaa nauraa. Kauhuskenarioiden laatiminen on huumoria ihan parhaimmillaan, toisinaan;-)
Osaan kyllä jo ottaa rennommin ja ajatella positiivisemmin, mutten varmaan koskaan ihan yltiöoptimismiin taivu. Suurimpana tavoitteena pidän sitä, etten myrkyttäisi ainakaan muiden mieliä kommentoimalla heidän suunnitelmiaan ja elämäänsä näillä ei-tuu-onnistumaan -jutuilla.

Johi; ehdottomasti ei ole kysymys naiviudesta. Eikä sinisilmäisyydestä. Niin ajattelen nyt. Ennen kyllä olisin ajatellut toisin. Olisin jopa pitänyt nykyistä itseäni totuudenkieltäjänä ja sokeana - ehkä aavistuksen tyhmänäkin....

violet kirjoitti...

niin unohtui:
kun siis ei ole kyse tosiasioiden kieltämisestä tai siitä ettei niitä näe, vaan siitä, MITEN ne näkee, miten niitä katsoo, miten niihin suhtautuu.

Liivia kirjoitti...

Hyvä kirjoitus minustakin. Tunnistin myös paljon itseäni. Olisipa kiva sanoa että entistä pessimisti-itseäni, mutta myönnettävä on että en ainakaan vielä voi itseäni optimistiksikään väittää.

Se sananlasku on hyvä: Optimisti näkee munkkirinkilän, mutta pessimisti pelkän reijän.

MaaMaa kirjoitti...

"If you want a rainbow you have to keep up with the rain"
-en muista kuka, mutta en minä-

Mä oon blogannutkin itsestäni, että olen kaksosena kaikista asioista kahta mieltä. Olen Optimistinen pessimisti: ehdottomasti siinä järjestykessä. Välillä pelottaa ja epäilyttää ja arvelutta, mutta eihän sitä oikeasti voi nauttia elämästä, jos vain odottaa pahinta.

Suurin elämänkouluni tähän mennessä oli äidin syöpä, mistä hän ei parantunut ikinä, mutta hän ei valittanut eikä ollut katkera ikinä - vaikka eli monta kuukautta tietäen että ei parane! Hän aina hymyili ja piti huolen, että meillä muilla on hyvä olla. Hymyili auringonpaisteelle, iloitsi meidän matkasuunnitelmista ja kannusti ulkomailla pysymisessä. Siinä ei auttanut murehtia mistään omista jutuista, kun toinen kesti tuollaista!
*kurkkua kuristaa pikkasen* :´)

Eli yritetään vaan pitää häntä pystyssä ja lippu korkealla ja ollaan iloisia siitä, mitä meillä on. Ja uskotaan, että huomenna on vieläkin parempi!

SARI kirjoitti...

Hyvä kirjoitus. Etukäteen ei kannata murehtia, eikä sellaista, mille ei voi mitään. Olen myös sitä mieltä, että sitä saa, mitä tilaa. Ja nykyään voin sanoa, että minulla on tuuria, on aina ollut, ei auta monimutkaistaa asiota. Ihmisiin voi luottaa, ei maksa mitään olla ystävällinen - päinvastoin, se palkitsee. En kuitenkaan ole yltiöoptimisti, pikemminkin todellisuudentajuinen sellainen. Kotoa ei tämä ole peräisin - ihan on itse ja kokemusten kautta opittua. Ennemmin tai myöhemmin asiat järjestyy, niinkuin joku edellä sanoi - olen oppinut myös olemaan kärsivällinen.

aino kirjoitti...

pessimismi-optimismi -akselilla me kaikki ihmiset kai enemmän tai vähemmän liikutaan.
hyvä kirjoitus, ja mikä tärkeintä: valoisalla lopulla.
:-)

ipi kirjoitti...

Luin jokin aika sitten Secret kirjan. Sehän on vedetty aika pahasti sen jenkkipositiivisuuden suuntaan, mutta perusjuttu on ihan toimiva. Ideana on se, että kautta aikain on ollut tyyppejä, jotka ovat vetäneet puoleensa positiivisia asioita, uskomalla siihen että niitä elämä tarjoaa. Yli mentiin (ja pahasti) rikkauden ja terveyden kohdalla, mutta ilman niitä ei kirjaa olisi saatu myytyä.

Yritin hetken muuttaa ajatusmaailmaani positiivisempaan suuntaan. Mutta kun seisoo polviaan myöden paskassa on aika vaikea hymyillä ja ajatella "lämmittääpä mukavasti varpaita".

Toivon, että sinun yrityksesi onnistuu paremmin :)

violet kirjoitti...

Liivia: ajattelen kyllä niinkin ettei optimismi sinällään ole "hyvää" ja pessimismi "pahaa".Että optimistiksi on ehkä turha pyrkiä puoliväkisin ellei se luonnostaan toimi.

Maamaa; esimerkki äidistäsi oli hyvä. Jotakin sellaista, mihin en luultavasti itse pystyisi, mutta mitä ihailen.

Sari: Kiitos hyvästä kommentista.
Tuuria on ollut minullakin . Myönnän sen ihan heti.

Aino: valoisat loput ajavat tätä samaa asiaa...;-)

Ipi: niin, myönnän kyllä että minulla on ollut "varaa" olla optimistinen ja tulevaisuuteen luottavainen vaikkapa juuri tuon mainitsemani hyvän tuurin ansiosta. En todellakaan ole osannut "tehdä" elämästäni ihan omin avuin sellaista, että voisi olla autuaan tyytyväinen koko ajan.

Tajuan että on tilanteita ja kokemuksia, joiden jälkeen ei mikään ole ennallaan, joiden jälkeen ei kauniilla ajatuksilla mennä eteenpäin.
Mutta sitten se tärkein: jos siinä tilanteessa alkaa maalailla MUIDEN eloa omansa kaltaiseksi, niin....onko se oikeutettua? Onko se väistämätöntä?
(enkä nyt tarkoita, Ipi että toimisit noin, siitä en tiedä mitään)

Omalla kohdallani opettelen sitä että pyrin kannustamaan muita mieluummin kuin ennustamaan väistämätöntä epäonnen tuloa, yritän uskoa siihen että asiat eivät mene huonosti jatkossakin vain siksi että ovat menneet tähän asti.

Inka kirjoitti...

Hyvin sanottu. Yritän itse uskoa siihen, että sitä saa mitä tilaa. Ja päättäväisesti luotan siihen, että hyvää tulee.
Vaikka ei asiat ihan näin mustavalkoisia olekaan, näin on kuitenkin hyvä. Olen tyytyväinen.

Merja kirjoitti...

Miten olen muodostanut kyllä blogisi perusteella sinusta ihan erilaisen kuvan? Siis että olet ihan muuta kuin pessimisti. Sekin kerta kun kirjoitit siitä kuinka olet aina innokkaasti kokeillut kaikkea uutta.

Tänään on hyvä päivä olla optimisti, jopa jenkkipositiivinen (merkitköön se itsekullekin sitä mitä haluavat). Edes oppaita ei tarvitse tänään kaivaa esille!

violet kirjoitti...

Inka; monia asioita voi päättää (ainakin yrittää). Yksi niistä on se, miten asioihin suhtautuu. Ensin päätöksen voimalla, sitten automaattisesti kun huomaa miten hyvät vaikutukset tulee.

Merja: niin juuri, minä en ole enää pessimisti, tai olen sitä paljon vähemmän kuin vaikka 20 tai 15 vuotta sitten. Olen tietoisesti harjoitellut;-)
Yksi juttu on ollut juuri se mainitsemasi asia. Olen tunkenut itseäni paikkoihin ja tilanteisiin joissa pelottaa ja joissa en usko selviytyväni - ihan oppiakseni uutta ja saadakseni onnistumisen kokemuksia...ja sitä kautta lisää uskoa siihen että jutut luistaa!

Anonyymi kirjoitti...

Monenlaisia ajatuksia herättävä kirjoitus sinulla.

Yksikin pahanilmanlintu lähipiirissä saa tosi paljon pahaa aikaan. Sitten kun on vielä sellaiseta vahingoniloista kyttäämistä olemassa. Sellaista että silmät kiiluen tarkastellaan ja "pääsinpäs sanomaan", "sainpas kiinni"... Minä en pääse siitä pahasta mielestä heti eroon, vaan jää ahdistamaan todella pitkäksi aikaa, kun kyseessä on sellaien ihminen, jota ei voi olla ihan noteeraamatta ja jota näkee usein.

Minä olen realisti (en kuitenkaan pessimisti). Mieheni taas on idealisti. Minä olen valitettavasti se, joka sanoo mielelle, että ei se kuitenkaan lennä ja katsotaan nyt...( Joskus pieni jarru tosin onkin ihan paikallaan...)

Voisin oppia ainakin pitämään mölyt mahassani.

Olen myös kanssasi samaa mieltä, että positiivisuutta voi oppia.
Se, että uskoo parempaan huomiseen on jo ihan hyvin.

Riikka kirjoitti...

Kiitos! Hyviä nameja ja pohdintoja purtavaksi:P t. toinen pessimisti (kutsuu itseään realistiksi)

violet kirjoitti...

Annaliisa; minulle myös jää pitkäksi aikaa paha mieli ja myös ärtymys siitä, että joku yrittää myrkyttää toisten mieltä - ja myrkyttyy itsekin kkun haluaa pitäytyä ajatuksissaan.
Miten en ole tajunnut kirjoittaa realismista?/ Sitähän minä taidan kaikista eniten kuitenkin olla. Ja käytännön asioihin nojaaja. Että joo, pakko myöntää että panen jarrua joskus asioissa, joissa näkee niiden mahdottomuuden (tyyliin ajetaan parissa tunnissa etelä-Ranskasta pohjoiseen). Miehelläni on joskus sitä ettei ole oikein ajantajua..että missä ajassa esim. mikäkin on mahdollista, miten paljon jokin oikeasti vie.

Riikka: hyvä että namut maistuivat!
Päätin juuri nyt että luokittelen itseni "entinen pessimismiin taipuva realisti, nykyisin yhä enemmän optimisti"!

Vilijonkka kirjoitti...

Hyvä paasaus ja muistutus.
Meidän lähistölle avattiin jonkin aikaa sitten ranskalainen leipomo. Sieltä ei nyt aivan käsintehtyjä suklaita saa, mutta macaronsseja kylläkin. Että ei kuolla täälläkään makeannälkään.

Matroskin kirjoitti...

Minä olen – kuulemma – aina ollut naiivi ja uskon liikaa ihmisiin. Saan siis kuulla olevani lapsellinen, sinisilmäinen, en ole kokenut mitään, en ole kokenut elämän realiteetteja, olen kasvanut pumpulissa. Mikään noista ei pidä paikkaansa. On mahdollista käydä läpi kovia kokemuksia ja päättää, että silti uskoo onneen ja ihmisiin. Tuntuu että ainakin Suomessa aurinkoiseen elämänasenteeseen suhtaudutaan aggressiivisesti: heti on pumpulissa kasvanut, jos uskoo, että minulle tulee käymään hyvin ja antaa ihmisille ensitapaamisella mahdollisuuden. Pitäisi olla kyyninen, kyyninen on samaa kuin älykäs. Sinisilmäinen taas on melkoinen höppänä, joka tulee vielä karvaasti kokemaan, miten julma elämä oikeasti on. Hohhoijaa.

Olisiko noissa sellainen tummaan suklaaseen verhottu liköörissä kelluva kirsikka?

Matroskin kirjoitti...

Pessimisti vs optimisti -pohdinta on kyllä jännää. Olen joissakin asioissa höhlä optimisti ("ihan hyvin voin tällä viikolla voittaa Loton pääpotin, koska kyllä sen joku voittaa") ja toisissa pessimisti (rahat loppuu huomenna, kuollaan nälkään jos ei pakastin ole täynnä pahan päivän varalta).

violet kirjoitti...

Vilijonkka: joo, heilahti aavistuksen paasauksen puolelle mutta kun innostun....
Hyvä että makeat löytyy tarvittaessa.

Matroskin: olen täsmälleen samaa mieltä tästä "On mahdollista käydä läpi kovia kokemuksia ja päättää, että silti uskoo onneen ja ihmisiin. "
Ja voih miten totta, että kyynisyyttä erehdytään niin usein luulemaan älykkyydeksi. Ja ah miten "älykäs" sitä itsekin on nuoruudessaan ollut vaikkapa Tillikassa istuksiessaan, "älykkään" kyynisesti kommentoidessaan.
(häpeä).

Anonyymi kirjoitti...

Matroskinin kanssa ihan samaa olen miettinyt!

"Kyllä sinä vielä opit että elämä on raakaa" "Et sinäkään minun ikäisenä noin hymyile".

Minua surettaa ne kovat keski-ikäiset naiset (joita Suomi tuntuu olevan pullollaan), jotka luulevat että kovuus ja kyynisyys on vahvuutta. "Kyllä minäkin nuorena, mutta elämä kovettaa"

Odotan myös, että täytän 25, "jota ennen ei elämästä tiedä vielä mitään". Kertokaahan mitä se voisi olla?

Junika kirjoitti...

Tuttuja ajatuksia muutaman vuoden takaa. Minäkin muutin jollain tapaa suuntaa. Olen tietoisesti antanut itselleni luvan myös epäonnistua. Kutsun itseäni nykyisin realistiksi, joka oon päättänyt katsoa valoisamman puolen kautta.

SEKÄÄN ei (näköjään) suojaa ikävyyksiltä, mutta oleellista onkin ollut havaita, että se tärkein juttu on se näkökulma, joka auttaa jaksamaan myös näiden ikävyyksien kanssa! Samoin toimii se pessimistinen näkökulma; se kuluttaa sekä ennakkoon että jälkikäteen (koska siihen liittyy valtava kontrolloinnin ja itsesyytösten taakka).

Josko ennen pessimistirealistina ikävyyden koetellessa ajattelin "ei kannata ees yrittää" ja lopulta "mitä minä sanoin, oli turha ees yrittää", niin nyt ajattelen että "kannatti kuitenkin yrittää, koska nyt ymmärrän, että tuo ei toimi" jne.

Vaikeuksien tai epäonnistumisten kautta ihmisellä on mahdollisuus oppia. Ja sitä oppimisen kokemusta ei saa, ellei rohkeasti mene pelottaviin tai haastaviin tilanteisiin. Ihmisen pitäisi todellakin haastaa itsensä useammin. Mennä kohti myös sitä pelkoaan... (se on tosi mielenkiintoista ja opettavaista).

Ja ne ikävät ihmiset. Onhan niitä, niihin törmää. Ennakkoajatus siitä, että kaikki ihmiset ovat ikäviä on tosi rajoittava. Mutta sitä tunnetta, jos sellainen tulee, kannattaa kunnioittaa. Eihän se välttämättä sitä tarkoita, että se toinen ihminen on paha, vaan että se nyt vaan ei satu olemaan sellainen ihminen, jonka kanssa sun kannattaa kaveerata. Mulle on ollut tosi vapauttavaa ymmärtää, ettei ihmisen tarvitse tulla kaikkien kanssa toimeen ja että se on jopa ihan normaalia. Joskus pelkäsin ihmisiä ja tunne vahvistui, kun ihmissuhteissa pahimmat pelot kävivät toteen. Mutta sitten päätin rohkeasti astua ihmisten ilmoille ja katsoa, millaisia ihmisiä kuorien takana oikeasti on ja iloiset yllätykset niissä ovat myös parantaneet haavoja.

Minä koen, että myös epäonnistuminen on toisaalta onnistumista, koska jos siitä oppii jotain, on aina vastaisuudessa vahvempi ja osaavampi.

SariKinn kirjoitti...

Johi: sunnuntailapsistako tulee optimisteja ;) Itsekin sunnuntaina syntyneenä joskus ihmettelen miksi sitä uskoo kaikista hyvää kunnes toisin toditetaan...
Vaikka toisaalta ehkä elo on niin että vaikka itsekin tietää tuon mitä Violet kirjoittaa asenteesta elämään niin miksi sitten kuitenkaan aina ei toimi sen mukaan? Elämä olisi helpompaa kun suhtautuu siihen positiivisesti.