Olen niin paljon joutunut pudistelemaan päätäni viime aikoina. Ei marraskuun kuulu olla tällainen. Ei täälläkään, vaikkei tänne pakkasetkaan kuulu. Mutta että plussaa viisitoista aina vaan ja Korsikalla uidaan ja maataan rannalla. En jaksaisi jauhaa säästä kuin vanha muori mutta kun se on niin kummallinen. Se sää.
Tuli mieleen juuri tänään ja lapsillekin kerroin:
kun olin suunnilleen sen ikäinen kuin he nyt menin isää töistä vastaan. Sovittiin että siihen Stockan joulukuusen viereen. Vanhan Stockan, Tampereella. Hiippailin sinne puoli viideksi ja oli niin pimeää että hiivatti sentään. Autojen lamput ja mainosvalot tekivät maisemasta jännittävän ja joulu oli ihan lähellä jo. Otin jo lapsena asiat aika kirjaimellisesti ja olin aika tosikko ja siitä seuraa että seisoin melkein kiinni sen kuusen rungossa.
Sitten mentiin ostamaan minulle talvisaappaat Otrasta koska isä sai sieltä jotakin alennusta jollakin kortilla. Kotiin tullessamme oli vieläkin pimeämpää jos se vain on mahdollista edes. Ja lunta oli paljon ja se piti ääntä ja voin muistaa sen äänen aina vaikkei sitä ole oikein moneen vuoteen saanut kuullakaan.
Ja miten nyt: niin kuin jo sanoin, ei ota talvi tullakseen vaan pelleilee mutta tiedän jo tämän kirjoittaessani että kun nyt tämän sanon niin huomenna on maassa hanki ja järvet jäässä koska minulle käy aina niin.
(Olen äärimmäisen hämilläni siitä että huomaan kaipaavani sellaista seitkytluvun lumitalvea mutta samaan aikaan mietin että olisipa vinhaa kun minkäänlaista talvea ei tulisi ollenkaan. Mitä tässä nyt enää voi sanoa?)
