perjantai 29. tammikuuta 2010

Täynnä?

"Ei voida lähettää tiedostoa (IMG_4338.JPG), koska sivusto on ylittänyt lähetettyjen tiedostojen kiintiön."

Kun saa tuollaisen viestin yrittäessään laittaa kuvaa blogiinsa niin tarkoittaako se että blogini on nyt täynnä? Onhan siinä jo pian 1000 kirjoitusta ja kuvia aikalailla, että voi se olla mahdollistakin.

Pitäisikö tässä nyt sitten...uutta majaa rakentaa?

Pientä kehää

Kävin eilen pienemmän pojan luokan luokkaretkikokouksessa. Kättelin opettajan ja sanoin kenen äiti olen. Opettaja sanoi että olisi sen silmistä tunnistanut kuitenkin. Kysyin mihin voin mennä istumaan ja hän sanoi että mihin vaan. Istuin ihan vahingossa oman lapseni pulpettiin. Koko kokouksen ajan katselin opettajan muhkeita viiksiä. (Koko koko, kokkeli kok!)


Minun ympyräni ovat aika pienet. Oikeastaan hyvin pienet. Toisaalta se on hyvä, toisaalta on hiukan hassua että aikuisen ihmisen viikon suuri tapahtuma on puolen tunnin kokous lapsensa luokassa. Kun kiertää pientä kehää niin asiat tiivistyvät, eikö niin? Kertaantuvat, jalostuvat? (Äkkiä pois täältä, meni kikkailuksi!)

Asetelma


Yläkerrassa terassille vievän oven vieressä on kaappi missä säilytämme työkaluja. Säilytämme siellä myös multaa, lannoitteita ja torjunta-aineita. Kaapin päällä on purkeissa ja koreissa siemeniä, kuivatettuja auringonkukkia ja sen sellaista. 

Ja sitten siinä on asetelma. Erehdyin siirtämään kuvassa näkyviä kiviä, noita vasemmassa reunassa olevia ja niin oli asetelma pilattu. Olen tyhmä, tuhma ja tahallani rikoin, sanottiin. 
Nyt en saa edes korjata virhettäni koska pilaisin vain lisää, sanottiin myös. Asetelma olkoon siis noin.

Ei millään uskoisi että kohta voi taas iskeä siemeniä multaan ja niistä tuleekin jotakin! Ei mitään kummallista tai hienoa, mutta virhreää joka tulee mustan mullan alta. Se on ihan käsittämätöntä ja se on mahdollista joka vuosi.

torstai 28. tammikuuta 2010

Elämä on värejä







l
Kuvat Agnès Emeryn kodista ilahduttavat minua aina, mutta erityisesti nyt, kun ulkona on kaikki väri kateissa. Olen kyllästynyt lehtien valkoisiin koteihin. Olen samaa mieltä Agnèsin kanssa: "Elämä on tehty väreistä. Valkoinen kadottaa ajan myötä kauneutensa ja vaatii jatkuvaa raikastusta säilyttääkseen loistonsa." Lisäisin vielä: valkoinen on "pikkusievä". Pyydän jo etukäteen anteeksi lukuisilta valkoisen ystäviltä!



Vaikka Agnèsin 400 neliön brysseliläistalo vuodelta 1890 jääkin suurimmalle osalle meistä täysin saavuttamattomaksi haaveeksi, niin jotakin pientä tuosta maailmasta voi saada omaankin kotiinsa. Kaakeleita (vaikka vain yhden!), kippoja ja kuppeja nyt ainakin.


Olen kirjoittanut Emery & cie -kaupasta viime elokuussa. Tässä linkki ensimmäiseen kolmesta postauksesta. Tässä toinen, ja kolmas. Liikkeitä on myös Pariisissa ja Lontoossa on kuulemma hiljan avattu show-room.


keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Pamplemousse




Greippi on ranskaksi pamplemousse. Se on minusta ihana sana. Nyt pamplemousse maksaa 1,60€/kilo ja minä syön ainakin kaksi päivässä. Tällaisia punertavia, mieluiten. Näissä on tarra missä lukee Florida ja mietin olisiko siellä Floridassa kiva istua pamplemoussepuun alla ja voisiko vain ojentaa kätensä ottaakseen hedelmän.

MUOKKAUS: Tästä linkistä pääsee kuulemaan miten pamplemousse ääntyy.

 

tiistai 26. tammikuuta 2010

Ikävä


Minun on ikävä tuota tukkaa. Pidän siitä tunteesta kun hiukset eivät mistään kohtaa mene naamalle vaikka päällään seisoisi. Ja nykyään kun melkein seisonkin, tai olen ainakin pää alaspäin useamman kerran viikossa.

Muistan myös kovasti arvostaneeni sitä että tukka oli hetkessä kuiva ja kuin itsestään valmis.  En voi sietää hiusten kanssa nyhräämistä. 

Olen osoittanut itselleni melko vierasta harkintaa kun en ole vieläkään rynnännyt mihinkään vaikka pieni pää on kummitellut mielessäni "jo" kaksi päivää. Ehkä minua pidättelee se, että muistan miten malli kasvaa hetkessä hölmöksi ja miten joka kerta saa jännittää tuleeko seuraavallakin kerralla hyvä. Eikä ihan aina tule.



Minulle on ominaista se että ensin tavoittelen jotakin ja kun melkein sen saavutan, tuhoan kaiken ja palaan lähtöruutuun. Siksi kaikki hiustenkasvatukseni ovat aina päätyneet kasoiksi kampaamon lattialle.


Eipä silti...maailmassa on aika paljon naisia joilla on luiru, kusenvärinen polkkatukka ilman minuakin. Että senkin puoleen kuoriutuminen voisi olla taas paikallaan.

maanantai 25. tammikuuta 2010

Mistä tulevat








Minulla on kausia jolloin muistot pulpahtelevat jatkuvalla syötöllä tajuntaan eivätkä tunnu noudattavan minkäänlaista logiikkaa. En osaa enää nähdä mielleyhtymien taakse enkä ymmärrä mistä mikin kumpuaa. Öisin unet jatkavat siitä mihin päivällä ei ollut aikaa.  

Eilen tuli jostakin syystä mieleeni suolampi jossa uin lapsuudenystäväni kanssa. Sen vesi oli jäätävän kylmää eikä lammessa tuntunut olevan rantoja ollenkaan.  Sinne mentiin kelluvaa laituria pitkin ja lammen reunat olivat höllyvää kasvistoa. Ystävän isä sanoi: tämä lampi on pohjaton. Silloin minusta tuntui että se imee minut pohjaansa - vaikkei sitä olisikaan. 

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Tammikuun luonne






Tammikuu on lipunut ohitseni ja olen tyytyväinen siitä. Alunperinkin olin päättänyt olla kiinnittämättä sen suurempaa huomiota koko kuukauteen. Ajattelin että jos ignoreeraan sen niin se ei pysty näyttämään todellista luonnettaan. 

Tammikuun todellinen minä on kalsea,  kolea, raakakin. Se on tyly, tympeä ja pitkäveteinen. Se on enimmäkseen kaikkea muuta kuin niitä asioita josta minä pidän. Mutta ei minulta kysytä ja se onkin ihan hyvä. Tammikuun tehtävä on opettaa minulle kärsivällisyyttä, malttia ja sopeutumista. Joka ikinen vuosi sama juttu tämän tammikuun kanssa. En ole sinut sen kanssa. Alan kuitenkin oivaltaa että on oltava tammikuu jotta sen jälkeen voi olla helmikuu ja ne kaikki muut siinä sitten.

perjantai 22. tammikuuta 2010

Sujuu






Palasin vielä.
Kakkuresepti ei tuntunut riittävältä viikonlopun toivotukselta. Palan halusta kertoa että meillä on aivan ihanan auringonpaisteinen päivä ja että vähätkin neilikat näyttävät paljolta kun ne jakaa moneen vaasiin - tai mitä pulloja nyt sattuu löytämäänkin.

Tein yhden taulunkin. Ylipäätään juuri tänään kaikki tuntuu kummallisen mutkattomalta ja sujuvalta. Toivon sitä samaa teille kaikille.

Tähän vuodenaikaan...


Jos sattuisitte kaipaamaan herkkukakkua viikonlopuksi niin harkitkaa ihmeessä tätä!
Gâteau à  l’orange. Ihana appelsiinikakku joka on ollut blogissani varmaan ennenkin esillä. (Ehkä useinkin, en vain muista koska viimeksi.)

Tämä tuo hiukan kesää tähän vuodenaikaan!
Kakku on kaiken lisäksi superhelppo tehdä.


50 g korppujauhoja
200 g sokeria
4 munaa
100 g mantelijauhoa
1 iso teelusikallinen leivinjauhetta
yhden appelsiinin ja yhden sitruunan raastettu kuori
2 dl oliiviöljyä


Pinnalle:
yhden appelsiinin ja puolikkaan sitruunan mehu
sokeria


Vatkaa munat ja öljy sekaisin. Lisää muut ainekset. Sekoita hyvin. 
Kaada vuokaan, paista 180 asteessa noin 40 min.


Keitä kattilassa pienellä tulella hedelmien mehua ja sokeria. (Ohje sanoo 75 g mutta paljon vähempi riittää minusta.) Kaada neste uunista otetun kakun päälle. Anna imeytyä ja iske kiinni heti kun ei polta enää suuta....

Vinkkejä:
käsittelemättömät sitrushedelmät olisivat tietysti parhaita...mutta ellei löydy niin toki muutkin käyvät. Ehkä huolellinen pesu poistaa ainakin osan kuoren myrkyistä.


Jos ei kaipaa niin kovasti makeutta voi päällekaadettavan kastikkeen tehdä enemmän sitruunapainotteiseksi. Vaikka kokonaan sitruunanmehusta. Sokeria kyllä tarvitaan jotta pintaan tulee tietty rapeus ja jotta kastike jähmettyy.


Ohjeessa vinkataan myös koristelemaan kakku appelsiininviipaleilla ja syömään haalea kakku paksun luonnonjugurtin kera.



torstai 21. tammikuuta 2010

Katsotaan




 

Kävin neurologin luona. Hän päätti että tehdään kolme tutkimusta. Ensimmäinen on 2.2. Kuun lopulla menen kuulemaan tulokset. 

Olen tyytyväinen siitä että lääkäri kuunteli ja tutki minua tunnin. Hyvä juttu sekin että nyt tutkitaan kunnolla mistä kaikki oireet johtuvat.  On vähän tällainen olo.  Samaan aikaan hiukan pelottaa mitä näkyy kun oikein tarkasti katsotaan, toisaalta tietysti on huojennus siitä että pian tiedän mistä on kyse. Toivottavasti.

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Päivän huomio

Teknisen vian vuoksi minun kaunis kirjahyllykuvani jää nyt julkaisematta mutta osaan minä ilman kuviakin selittää. En malta odottaa että Blogger tervehtyy vaan huudan havaintoni ilmoille:

Oletteko huomanneet että suomalaisessa kirjakaupassa pitää kulkea pää oikealle kallistettuna?

Entä tiesittekö että ranskalaisessa kirjakaupassa kuljetaan vastaavasti pää vasemmalle kallellaan?


Ajatelkaa sitten meidän kirjahyllyä ja kuvitelkaa miten pää heiluu puolelta toisella kun sieltä pitää jotakin löytää.

tiistai 19. tammikuuta 2010

Älä selitä!




Minulla on naamassa punaisia näppylöitä joista toivoisin pääseväni eroon.  Sitä odotellessa haluan peittää ne. Menin eilen apteekkiin ostamaan itselleni tarkoitukseen sopivaa peitekynää, joka lupaa samalla hoitaa finnit pois.

Katselin hyllyssä eri vaihtoehtoja. Otin pakkauksia käteeni ja luin mitä missäkin luvattiin. Myyjä tuli luokseni kysymään tarvitsenko apua. Ja mitä teen: alan jumalaut selitellä että olen tässä ostamassa peitekynää tyttärelleni (???) jolla on tällainen iho-ongelma...on nähkääs siinä iässä kun niitä usein on. Kun tunnen että myyjä katsoo naamaani kuvittelen hänen paljastaneen valheeni välittömästi ja alan selittää lisää. (Häpeä.) Että ennenkin tytöllä on tällaista ollut mutten muista mitä silloin käytettiin...se kyllä auttoi...

Voisin tehdä pitkän listan tilanteista joissa tunnen typerää tarvetta alkaa selitellä asioista ihan kuin olisin tekemässä jotakin väärää tai jopa rikollista. Tiedostan täysin asian idioottimaisuuden ja pyrin tästä kovasti eroon. Onko muita selittelijöitä? Oletteko keksineet mistä se johtuu? 

maanantai 18. tammikuuta 2010

Paossa








Pienemmän pojan kaveri tuli eilen yökylään. Minulle tuli tarve, öö tuota, haukata hiukan happea, niin sanoakseni. Kiersin korttelin ja toisenkin. Pariin kertaan.

Meillä ei mitenkään vaivaksi asti lapsia kyläile että ei tämä siitä johdu. Minä vaan en jotenkin osaa olla vieraiden lasten kanssa luonnollisesti. Ja kun on lapsia joista ei niin kovin pidä, vaikka kuinka yrittäisi. 

Äsken tarjosin viime tipassa herännäille aamiaisen ja mies ajoi koko lastin kouluun. Pakko myöntää ettei pienestä yövieraasta oikeasti mitään haittaa tai edes vaivaa ollut. Iloa näytti olevan pojalleni. Pitäisi varmaan tehdä jotakin omalle asenteelleen. 

lauantai 16. tammikuuta 2010

Alussa


Kolme kuukautta sitten aloitin Pilateksen. Olen harjoitellut 2 tai 3 kertaa viikossa (joulun aikaa lukuunottamatta), sen lisäksi toisinaan kotonakin. Nyt kehtaa ehkä hiukan katsoa mitä on tapahtunut:

Aloitetaan sisäisistä muutoksista. Huomaan tulleeni siinä mielessä riippuvaiseksi lajista että odotan päivää jolloin on seuraava kerta. Huomaan että toisinaan tekee mieli ahmia lisää tunteja, mutta pidän tolkun päässä sillä tuo ei ole suinkaan ilmaista eikä liika harjoittelu välttämättä ole edes hyväksi. Kuvaamani riippuvuus on ehdottomasti vain hyvältä tuntuvaa!


Minulle on vahva tunne siitä että tämä on minun lajini. Voisi niitä olla muitakin, mutta Pilates nyt ainakin sopii minulle loistavasti. Pidän siitä että liikkeet on hyvin tärkeää tehdä juuri prikuulleen eikä sinne päin. Se ei onnistu heti eikä ihan sittenkään, mutta siihen on minusta pyrittävä alusta alkaen tai sitten ei kannata tehdä yhtään mitään. Pikkutarkkaa, hidasta, keskittynyttä. Valitettavasti Pilateksen nimellä tarjotaan joissakin paikoissa ihan mitä hyvänsä jumppaa.

Olen rentoutunut ja rauhallisempi (no, en toki aina!) kuin vielä 3 kuukautta sitten.


Ulkoisista muutoksista selvin on minusta se että jalkani ovat suoristuneet. En tarkoita että ne olisivat olleet erityisen kierot ennenkään, tai koukussa, vaan sitä että koko jalan liikkuvuus (alkaen nyt ihan nivusista asti) on parantunut ja kun seison ja katson itseäni edestä päin näen jalkojen linjan muuttuneen paremmaksi. Valitan etten ehkä osaa ihan selittää.

Vatsalihakseni ovat voimistuneet kovasti ja vatsa on sen myötä litistynyt. Kehon voimapiste on siirtynyt lähemmäksi ja lähemmäksi oikeaa paikkaa, hurraa! Selkäpuoli on saanut oman osansa, kiitos siitäkin.

Olen luullut olevani hyvin notkea ennenkin mutta nyt olen notkeampi. Selän välilevyjen väli on pidentynyt, minkä seurauksena olen "kasvanut". En olisi uskonut (vaikka siitä olin selityksiä lukenutkin) mutta se on totta: olen pidempi. Ryhtini on pakottamatta parempi. Jäsenet ovat oikeilla paikoillaan pingottamatta.


Käsivarteni ovat paremman muotoiset. Voin selvästi havaita olkapäiden muutoksen. Hartiat ovat laskeutuvat luonnollisesti sinne missä niiden tulisi ollakin, kun rintalihakset on saatu venytettyä auki. Solisluut osoittavat suoraan sivulle eivätkä ole v-asennossa kuten tuppaavat olemaan jos hartiaseudun lihakset ovat kireät. Minusta naamanikin on paremman värinen kun veri kiertää esteettömämmin koko kehossa.


Olen aivan kiistatta saanut paljon lisää voimaa ja liikkuvuutta ihan joka puolelle kehoani.


Olen oppinut hengittämään uudella tavalla ja uusi hengitys on muuttunut automaattiseksi.


Tässä on jo paljon enemmän kuin tässä ajassa olisin uskaltanut edes toivoa, mutta silti ymmärrän olevani vielä alussa. Ymmärrän, että mikään ei voi kehittyä loputtomasti, jossakin on kaikessa takaraja...mutta rajat ovat liikkuvia, onneksi, ja vielä kaukana.


Jatkan matkaa.

torstai 14. tammikuuta 2010

Ei enää kaukana






Istuin eilisiltana tässä nojatuolissani ja kirjoitin erääseen kirjeeseen ettei minulla ole vähään aikaan ollut mitään mielenkiintoa nähdä juuri lainkaan vaivaa sen eteen, että meillä kotona olisi hiukan viihtyisämpää. Kirjoitin vihaavani nojatuoliani koska se on monesta kohtaa rikki, nuhjaantunut ja oikein symboloi kaikkea muutakin rikkinäistä kodissamme. Paljon muutakin valitin siinä kirjeessä. Siitä, etten ole pessyt ikkunoita herra tietää koska viimeksi, että kaikki on jotenkin tahmeaa ja pysähtynyttä. Kämppä täynnä kummallisia tavaroita joilla ei ole mitään paikkaa. (Tai on sentään. Suurimman osan paikka on roskissa.)


Sitten kyllästyin siihen ruikutukseen ja oikein tunsin miten jotakin tapahtui. Sen jonkun vaikutuksesta kävelin yläkertaan, otin vastapestyn päiväpeiton ja heitin sen nojatuolin päälle. Voiko se olla näin helppoa? Minulle tuoli on taas aivan riittävän hyvä. Runko on ehjä ja tuli ilmaiseksi se uutuuden tunne jota nyt kaipasin.

Tänään se jokin jatkoi työtään minussa. Ostin kukkia mitä en ole tehnyt pitkään aikaan. Tein monenlaista järjestelytyötä ja ihan riemumielin. Kun en voinut olla tekemättä. Siihen tuli oikein palo.

Nyt ei olla enää kaukana siitä että pesen ikkunat.


Ruusun juhlapäivä



Ruusu & risu täyttää tänään kaksi kuukautta. Kippis! Toiset ne ovat kauniita vähän rupsahtaneenakin. Taidan silti ostaa hiukan tuoretta vaasiin tänään. Edelliskerrasta onkin aikaa.
 *
Teippimuistelokirjoitukseeni liittyen sain vinkin Vantaan kaupunginmuseon Muistaakseni -blogista, jossa nimenmukaisesti muistellaan. Se onkin mukavaa, muistelu! Minä muistelen usein vanhoja, tai pikemminkin en niinkään aktiivisesti muistele vaan muistot tulevat ja minä ajattelen niitä. Jonkun mielestä se voi olla suorastaan merkki vanhuudesta tai menneisyyteen jämähtämisestä, mutta minä otan sen niin että menneet tekevät meistä sen mitä olemme eikä taapäin katselu ole mikään mummujen yksinoikeus! Tikut pois muistelijoiden silmistä!
*
Semmoistakin tuli mieleen että jos nyt olisin Hesassa niin menisin oikopäätä katsomaan Lean koruja! Muistan että alunperin (jo muutama vuosi sitten) päädyin Fine van Brooklyn -blogiin aivan sen nimen vuoksi. Pian selvisi että Waltarin pienoisromaani (mistä nimi) on Leankin suuri suosikki. En voinut olla heti pitämättä kirjoittajasta  - ja sitten näin korut. Oih! ja Mamma Mia, ajattelin......Loistava tyylitaju ja huolella tehtyä. Yksi rannekoru mulla on, mutta ei taida jäädä ainoaksi.

Kalevankadulla pienessä Kolme toivomusta -liikkeessä näkee tammikuun ajan paitsi koruja niin tekijänkin, mikäli oikein ymmärsin. Linkki Lean blogiin missä lisätietoja asiasta.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Sävelmiä päässäni


Sataa lunta. Päässä soi sävelmiä mikä sinänsä on ihan hyvä. 

Minä itse olen tämä. Olen kirjoittanut siitä aikaisemminkin. Siitä miten sävelet tipahtelevat. Herättää levottomuutta, kuvastaa levottomuutta, tämä musiikki. Näennäisen rauhallinen. Nousee välillä, riehuukin, laantuu taas. Sitten loppuu kuin pois valuen, mutta jää mieleen ja vaivaa jotenkin.


Mies on tämän ensimmäinen osa. Herääkin näihin säveliin jotka kuvastavat häntä. Rauhallinen, rauhoittava, tyyni, tasainen. Hidas. Toistuu samana ja on siksi niin kaunis. Luotettava.

tiistai 12. tammikuuta 2010

Asiaa teipistä


Yhtäkkiä muistan kahdeksannen luokan kevättalven ja työelämääntutusmispäivän.  Muistan miten jännitin ehdinkö ajoissa töihin ja miten mietin tarkasti mitä sinne voi panna päälleen. Työpaikkani oli tamperelaisen teippitehtaan toimistossa. Väitän muistavani täsmälleen millainen kokolattiamatto siellä oli ja miltä salissa tuoksui, miltä käytävillä tuoksui. Kai se oli se teippi, ne teipit. 


Muistan että minua jännitti selviydynkö kaikesta. Onneksi selvisin, nimittäin minulle annetuista tehtävistä ei uunoinkaan olisi voinut olla selviytymättä. Mapitin joitakin papereita aakkosjärjestykseen (olivatkohan ne tilauksia, saattoi olla). Kun olin mielestäni mapittanut noin ikuisuuden ja katsoin kelloa laskeakseni montako tuntia on kotiinpääsyyn huomasin työskennelleeni vasta puolitoista tuntia. Aurinko alkoi vasta nousta Iidesrannan suunnasta ja kylmän pakkaspäivän sävyt värittivät konttorin. 


Mapittamisen jälkeen sain tehtäväkseni "tarkistaa" taskulaskimella joitakin laskuja. Huomasin äkkiä että homma oli vain ajantapoksi suunniteltu juttu kun eivät varmaan uskaltaneet antaa minun mitään oikeaa työtä tehdä. 


Loppupäivän olin jossakin hiivatin varastossa missä oli teippejä ja tarroja. En muista mitä siellä piti tehdä. Sain luvan ottaa mukaani joitakin tarroja mutten ottanut. Kello neljä minut kutsuttiin teatraalisesti johtajan luokse ja minulle ojennettiin sata markkaa.


maanantai 11. tammikuuta 2010

Symboli





 
Olen ajatellut: 
mikä olisi se esine tai "juttu" (tai oikeastaan mikä hyvänsä) joka symboloisi minua? Samaan tapaan olen miettinyt muiden ihmisten kohdalla. Mikä olisi se mistä heti tietäisi että aha, tuo tarkoittaa sitä ihmistä, tuo kuvaa häntä, tuo on Hänen Merkkinsä, suorastaan.


Ajatukset ovat menneet näille laduille Hustvedtin kirjojen laatikoiden, kuvien ja nukkien myötä ja omien laatikkoleikkieni seurauksena.

Vastauksia en ole juurikaan keksinyt. Sen totesin päässäni että luultavasti sitä itse toivoo että se minua symboloiva juttu olisi joku kiva asia, joku hieno ja ylevä - mutta että se saattaisi hyvinkin olla jotakin ihan muuta, eikä ehkä niin imartelevaakaan, ainakaan jos ihmiset rehellisesti kertoisivat.

Niin että ei mitään vastauksia tänään, kysymyksiä ja ajatuksia vaan.

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Ottaa ja antaa




Vaatihan se, talvi, mutta onneksi antaakin. Tulin juuri persmäestä ja vieläkin naurattaa.



Puiston rinteessä liukui satakunta ihmistä ja tyyli oli todella vapaa! 


Mäkeä voi laskea ainakin 
- pulkalla
- erilaisilla muovipusseilla
- puhallettavilla rantaleluilla
- traktorin sisäkumilla


Nuo ovat aika yllätyksettömiä ja ennestään tuttuja, mutta mitäpä sanotte miehestä, joka lasketteli uuninpellillä! Seuraavaksi hassuin oli minusta pikkulasten hiekkalaatikon kansiosa, tyynyillä vuorattuna. Ikea-kassit olivat yleisessä käytössä ja yllättävän monta puista jalaskelkkaa näimme myös.


Aikuisia oli laskemassa vähintään yhtä paljon kuin lapsiakin. Paskantärkeys oli mäen nyppylältä poissa ja kaikenlaista vaateviritystäkin näki. Yhdelläkin joku kumma vapputukka pipon alla. Belgialaisissa olen havainnut jo ennenkin tietynlaista luovaa hulluutta ja havaintoni senkuin vahvistui. Ilahdutti myös kovin kuulla ranskan lisäksi ainakin ruotsia, englantia, espanjaa, saksaa ja venäjää. Huomata miten toisilleen tuntemattomat ihmiset nauroivat saman asian äärellä.


Taustalla puissa huusivat vihreät linnut ja tunnelma oli vähintäänkin karnevaalimainen!

lauantai 9. tammikuuta 2010

Viherrys


Olen ajatellut ensimmäisen kerran ensi kesän tekemisiä. Luulin että kovinkin aikaista on, mutta on meillä tähän aikaan muinakin vuosina jo ollut selvät sävelet - eikä yhtään turhan ajoissa.
Ystäväpariskunnan kanssa tuumasimme että jos joku mökki...ihan vähäksi aikaa...että voisi olla yhdessä hiukan pidempään, puhua perustellisemmin. Meidänkin lapsille vähän mökkieksotiikkaa ja miehelle saunanlämmittämisen riemu!
Vuokrailmoituksia selatessani en voi kuin lennähdellä tämä tästä persiilleni: miten kummassa mökki viikoksi Vesilahdelta maksaa enemmän kuin loma-asunto Provencessa? Suomi on kallis maa, tiedän, mutta kyllä hulluuttakin on ilmassa. Sulkapallovälineiden käyttö kyllä kuulemma kuuluu karmeaan hintaan. Oh, boy!
Jatkan hakua. Kesä vihertää siellä jossakin muutaman kalenterisivun päässä. Kyllä me jotakin löydämme koska aina jotakin tuppaa tulemaan etsivän eteen.

perjantai 8. tammikuuta 2010

Suljettu


Anteeksi kun jankutan mutta vielä siitä Siri Hustvedtin kirjasta...The Blindfold. Tarina on jaettu neljään osaan, en sanoisi että ne ovat lukuja vaan pikemminkin osia, mutteivät kuitenkaan irrallisia. Niistä ensimmäisessä kirjan kertojaminä, Iris Vegan tekee työtä eräälle miehelle. Iris saa pieniä laatikoita joissa on yksi esine kerrallaan. Hänen tehtävänsä on kuvailla esine niin tarkasti kuin pystyy ja lukea sitten (kuiskaten, se on käsky!)  ääninauhalle selostus kustakin tavarasta. 

(Ajatus noista laatikoista toi mieleeni erään asunnon ikkunan tässä ei-niin-kovin-kaukana. Olen sen ennenkin esitellyt mutta menköön uusintana koska se on minusta niin kiehtova. )

Tuo ikkuna ja tarina Iris Veganista ja pienistä laatikoista  muistutti mieleen itse tekemäni laatikot. Tämän ja tämän nyt ainakin.

Olen tehnyt laatikoita aikaisemminkin. Kun olin pieni laitoin leppäkertun tulitikkurasiaan. Panin sille pehmusteeksi pumpulia ja syötäväksi ruohoa. Kun aukaisin rasian myöhemmin leppäkerttu oli kuollut. Muistan järkytykseni edelleen. Halusin vain hyvää mutta mitä seurasi.

torstai 7. tammikuuta 2010

Leiki lapsi, leiki!


Minä ja puukissa vuonna 1968.
Katselin eilen koulun jälkeen Katto Kassinen -filmin poikien kanssa. Olen lapsena lukenut Kassis -kirjat moneen kertaan (ja väkipakolla parhaita kohtauksia ääneen vanhemmilleni) ja nauroin nytkin. Ihan ilo oli katsella.
Mutta en minä mitä vaan, enkä vastentahtoisesti. En enää. Kun esikoinen oli aivan pieni minulla oli päähänpinttymä että lasta pitää koko ajan "leikittää" tai menee aivan kiville koko uusi ihminen. Ja hyvänen aika miten minä raahasin nenän eteen viihdykettä ja huolestuin heti kun lapsi vinkaisi tyytymättömyyttä (halusi kai olla rauhassa) ja mietin mitä seuraavaksi. Ja kehittävääkin pitäisi olla.
Istuin lattialla, kasasin sitä ja tätä, ehdotin, suunnittelin, toteutin. En ihan kauheasti tykännyt siitä mutta kun olin keksinyt että pitää. Toisen kanssa tuli järki päähän. Huomasin että on hyvä vähän olla ilmankin. Hengähtää, keksiä itse...On hyvä ennen kaikkea lapselle, mutta oi voi miten hyvä myös aikuiselle! Toki sekin auttoi että lapset ainakin toisinaan myös yhdessä puuhasivat.
Ja minä nousin vähitellen sieltä lattialta, polvet oikenivat aikanaan ja huomasin että hyvänen aika, ei lasta tarvitse opettaa leikkimään! Vuosisadan keksintö se oli minulle vaikka pitäisi ilmeistä olla.
Kyllä minä vieläkin osallistun, autan, joskus ehdotankin. Suuri ero on siinä että ellei kerta kaikkiaan huvita niin en tee. Yksi päivä huvitti niin hiivatisti että tein kenenkään pyytämättä legoista pyramidin. Niin suurta pyramidia ei meidän kotona ole ennen nähtykään!
Jään edelleen aina toisinaan kiinni siitä, että yritän esittää kiinnostunutta. Nyt nuo ovat niin isoja että huomaavat takuulla. Ehkä ovat aina huomanneet, nyt sanovat sen. Kun katselen sivusilmällä jotakin niiden ääliöfilmiä ja kysyn tekokiinnostuneella äänellä että "mitenkäs tuo tuolla tavalla?" tai hihkaisen "oho, tukka lähti!" niin pojat kääntyvät suhisemaan minut hiljaiseksi tai katsovat ilmeellä jonka nimi on "et ole ymmärtänyt mitään."
Ehkä en kertakaikkisesti olekaan. Missään vaiheessa. Mistään.

keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Ei huvita hytistä


Vaikuttaa siltä että alakerran mies on lakannut lämmittämästä. "Tai sitten hän on kuollut tupakkaan", arveli poika. Lattiamme on kylmempi kuin koskaan tähän mennessä vaikka itse lämmitämme karseaa laskua uhmaten patterit hohkaten. Alhaalta se tulee, kylmä.
Kun menen ulos pukeudun niin kuin teillä siellä Suomessa pukeutuu viisaat kun on miinus 20 astetta. Meillä ei sellaisia lukemia ole, mutta olen saanut kyllikseni kylmästä ja heitän mitä vain ryijyä päälle sen karkottaakseni. En hytise hetkeäkään kun ei ole kerran pakko.
Tiedättekö mikä saa minut raivon valtaan?  Äidit, joiden pienillä vauvoilla on kylmästä punaiset kädet.

*





Eilen eräs nainen teki tarjouksen joka tekee elämästä helpomman joka tiistai ja perjantai (vaikkei se nytkään järin vaikea ole, elämäni). Kiltti ihminen, huomaavainen. Kiitos.
*
Yöllä pienempi tuli viereen koska hänen sängyssään näytettiin pahoja kuvia. Oli läpinäkyvä mies joka pani myssyn lasten päähän ja kun se pani sen myssyn niin lapset kuoli. Näytös seis, tuo on jo liikaa! Yläkerrassa on tilaa tällaisia hätätilanteita varten ja sen nuo tietävät.
*
Luen vieläkin Siriä. Miksi muuten puhutaan kertomuksen "punaisesta langasta"? Minusta se voi aivan hyvin olla valkoinenkin. En myöskään kaipaa päitä tai häntiä vaan sitä mitä siinä välissä on.

tiistai 5. tammikuuta 2010

Ripeää






Sunnuntaina kävi niin että olin tulossa kaikessa rauhassa puistosta poikien kanssa kun näin erään kaupan ikkunassa takin alennusmyynnissä. Se on kauppa josta löytäisin koska vain itselleni vaikka mitä ja se oli takki jota olen kytännyt jo elokuussa ensimmäisen kerran.
Nyt lupasivat puoleen hintaan.
Annoin avaimet pojille, käskin mennä kotiin siihen ihan lähelle ja lupasin tulla aivan pian.
"Äiti vain katsoo"...
Kotona lapset olivat sanoneet että äiti meni ostamaan nahkatakin - ja oikeassa ne olivatkin. Elämäni toinen uutena ostettu nahkatakki. Ripeästi napattu, viimeinen, minun kokoani. Aika paljon hienompi kuin se ensimmäisestä kesätyöpaikan tilistä ostettu silloin kahdeksankymmentäluvulla....
Iloitsen ihan kauheasti!
***
Osaisinpa toimia yhtä nopeasti tuon elokuussa aloittamani ihmisnukkea muistuttavan kissantekeleen kanssa. Tyyppi on edelleen päätönnä, mutta häntä sen sijaan ulottuu vaikka kuusi kertaa kaulan ympäri.

maanantai 4. tammikuuta 2010

Käännetty




Hiljattain luin siis Siri Hustvedin Lumous -kirjan suomeksi. Kun se loppui jäi jano. Hain divarista tuosta muutaman korttelin päästä kirjailijan vuonna 1992 julkaistun esikoisromaanin Blindfold, tosin ranskaksi ja nimenä Les yeux bandés.

Se on nyt puolivälissä ja minä huudan täällä melkein ääneen että miksi hiivatissa tuota kirjaa ei edelleenkään ole käännetty suomeksi?! Ei tarvitse olla suurikaan markkinanero tajutakseen että se menisi Hustvedin Suomessa(kin) saaneen suuren suosion ansiosta takuuvarmasti hyvin kaupaksi.

Onko jossakin joku puhelin jonne saa soittaa vihjepuheluina ehdotuksia käännettävistä kirjoista? Annetaanko niille minkäänlaista painoarvoa vai miten näistä asioista päätetään?
Istuuko jossakin joku Herra tai Rouva joka valitsee käännöksen ansaitsevat tekstit vai kuinka se menee? Onko olemassa "esilukijoita" jotka haravoivat maailmalla julkaistavaa uutta kirjallisuutta ja tekevät ehdotuksia? (Semmoisena olisi muuten kiva olla.)

Pistäkää joku adressi nyt jonnekin tai kirjaa ei pahassa lykyssä käännetä kuin käsissä.