torstai 7. tammikuuta 2010

Leiki lapsi, leiki!


Minä ja puukissa vuonna 1968.
Katselin eilen koulun jälkeen Katto Kassinen -filmin poikien kanssa. Olen lapsena lukenut Kassis -kirjat moneen kertaan (ja väkipakolla parhaita kohtauksia ääneen vanhemmilleni) ja nauroin nytkin. Ihan ilo oli katsella.
Mutta en minä mitä vaan, enkä vastentahtoisesti. En enää. Kun esikoinen oli aivan pieni minulla oli päähänpinttymä että lasta pitää koko ajan "leikittää" tai menee aivan kiville koko uusi ihminen. Ja hyvänen aika miten minä raahasin nenän eteen viihdykettä ja huolestuin heti kun lapsi vinkaisi tyytymättömyyttä (halusi kai olla rauhassa) ja mietin mitä seuraavaksi. Ja kehittävääkin pitäisi olla.
Istuin lattialla, kasasin sitä ja tätä, ehdotin, suunnittelin, toteutin. En ihan kauheasti tykännyt siitä mutta kun olin keksinyt että pitää. Toisen kanssa tuli järki päähän. Huomasin että on hyvä vähän olla ilmankin. Hengähtää, keksiä itse...On hyvä ennen kaikkea lapselle, mutta oi voi miten hyvä myös aikuiselle! Toki sekin auttoi että lapset ainakin toisinaan myös yhdessä puuhasivat.
Ja minä nousin vähitellen sieltä lattialta, polvet oikenivat aikanaan ja huomasin että hyvänen aika, ei lasta tarvitse opettaa leikkimään! Vuosisadan keksintö se oli minulle vaikka pitäisi ilmeistä olla.
Kyllä minä vieläkin osallistun, autan, joskus ehdotankin. Suuri ero on siinä että ellei kerta kaikkiaan huvita niin en tee. Yksi päivä huvitti niin hiivatisti että tein kenenkään pyytämättä legoista pyramidin. Niin suurta pyramidia ei meidän kotona ole ennen nähtykään!
Jään edelleen aina toisinaan kiinni siitä, että yritän esittää kiinnostunutta. Nyt nuo ovat niin isoja että huomaavat takuulla. Ehkä ovat aina huomanneet, nyt sanovat sen. Kun katselen sivusilmällä jotakin niiden ääliöfilmiä ja kysyn tekokiinnostuneella äänellä että "mitenkäs tuo tuolla tavalla?" tai hihkaisen "oho, tukka lähti!" niin pojat kääntyvät suhisemaan minut hiljaiseksi tai katsovat ilmeellä jonka nimi on "et ole ymmärtänyt mitään."
Ehkä en kertakaikkisesti olekaan. Missään vaiheessa. Mistään.

27 kommenttia:

Verna kirjoitti...

Hih, huomenta, mainiota :) Lasten kanssa on tosiaan parempi olla yrittämättä mitään. Ei mene seulasta läpi. Ei äitinä eikä äitipuolikkaana.

Mimmi kirjoitti...

Voi että, tämä oli ihana kirjoitus! Toimin oman lapseni kanssa juuri noin kuin sinä esikoisesi, enkä minäkään erityisemmin pidä siitä. Ehkä täytyy vain oikaista jalat ja huokaista, tehdä omia, antaa lapsen viihtyä itse. Kiitos tästä!

himalainen kirjoitti...

Sen oon kans huomannut, että monesti he haluavatkin oikeastaan vain sitä, että on siinä lähellä, että ollaan yhdessä.

Juttelut ja leppoisat keskustelut eri aiheista on aina mukavia, eilen puhuttiin siitä, mitä sana onnellisuus tarkoittaa, huomattiin, että se taitaa olla ihan eri kuin olla onnellinen. Keksivät ihania esimerkkejä siitä, mitä on olla onnellinen :)
Yhdessä nauraminen on mahtavaa myös.

Vastentahtoisuudessa ei taida olla kyllä kenelläkään kivaa, oon ite välillä sitä samaa suorittanut ja suorittamisista ei kyllä ihania muistoja oikein jää.

Tuo oli niin kivasti sanottu, tuo nousin vähitellen ja polvet oikenivat ja voi hyvänen aika. Tämä oli niin mukava teksti. Sellaista arkea lasten kanssa.

Liivia kirjoitti...

Oletpa sinä ehtinyt postailla siitä kun viimeksi blogeihin ehdin, eikä siitä kauaa ole!

Itse sain raskaana ollessani hyvän neuvon eräältä lapsipsykologilta "äidin ei pidä leikkiä lapsen kanssa". Perusteluina, että sitten lapsi olettaa, että äiti aina leikkii ja ruinuaa sitä, eikä ala itsenäisesti leikkimään. Ja lapsen mielikuvitus ei kehity samalla tavalla aikuisen seurassa kuin omassaan tai toisten lasten.

Pidin neuvosta kiinni ja se olikin toimiva neuvo. Annoin kyllä mallin lapselle (katsos näin näillä voi tehdä, kokeilepa tätä jne.), mutta opetin hänet rinnakkaistyöskentelyyn; sinulla siinä leikit, minulla tässä äidin hommat, mutta olemme silti yhdessä ja vuorovaikutuksessa.
Ja hyvin sujui, lapsi leikki pikkuhiljaa koko ajan pidempiä ja keskittyneempiä leikkejä ja minä saatoin keskittyä omiin touhuihini.
Yhdessä sitten tehtiin arjen hommia, kuten ruokaa, pyykkäystä ym.

violet kirjoitti...

Verna; ei sen puoleen isänäkään, olen huomannut.

Mimmi; Minusta täytyy mutta vain JOS se tuntuu hyvältä. Ei kenenkään ohjeesta tai käskystä. Ehkä se ettet pidä puuhasta on pieni vinkki tiettyyn suuntaan.

himalainen; juttelut ja keskustelut,juu. Parasta ovat. Nyt kun ne ovat mahdollisia. Ei ne ihan pienen kanssa ole ainakaan aikuiselle erityisen...no, katsoo sitä nyt ihan miten vaan...antoisia.

Liivia; mikäs minun ehtiessä. Ei ole muuta elämää;-)

Tuo saamasi neuvo: toisaalta olen ehdottomasti samaa mieltä, toisaalta ajattelen että kussakin perheessä pitää itse koittaa mikä tuntuu kaikista parhaalta.
Minä USKOIN vakaasti että lasten kanssa pitää olla koko ajan, pitää tehdä ja leikittää. Minä tein sitä ja ensin luulin että tämä nyt on tällaista mutta pakkohan se on.
Minun piti itse todeta ettei minun ole hyvä niin, ja että lapsellekaan se ei taitanut olla paras mahdollinen jos KOKO AJAN joku siinä hääräsi.

Ja sitten vielä se että lapsiakin on niin monenlaisia. Niin, ja tietysti meitä vanhempia!

Liivia kirjoitti...

Tuo on ihan totta, että lapsia on monenlaisia ja mietinkin kuinka paljon oli luonnekysymys, että sujui niin hyvin.

violet kirjoitti...

Luonnekysymys, myös niin että millainen vanhempi sattuu millaisellekin lapselle (tai siis tietysti se on toisinpäin...).

On meinaan sellaisia äitityyppejä (isiäkin) jotka ovat kuin syntyneet vaikkapa lastentarhaan lapsilauman keskelle leikkimään. JOtka siis oikein kovin ja aidosti nauttivat kaikesta sellaisesta.
Eihän siinä voi kieltää ettei sovi leikkiä jos vanhempi siitä itsekin tykkää;-)

Mun mies on iso lapsi välillä. Tekee ihan onnessaan kaikkia lelujuttuja.

Liivia kirjoitti...

Tarkennus tuohon saamaani neuvoon; sen vanhemman ei pidä leikkiä lapsen kanssa, jonka kanssa lapsi pääsääntöisesti päivät on. Usein se on äiti, mutta voihan se olla isäkin.
Eli se oli neuvo tuollaiseen arjen sujuvuuteen. Mutta sama neuvoja sanoi että isän sopiikin lapsen kanssa leikkiä, kun tämä ei ole aina läsnä. Tai toisin päin, miten nyt kelläkin on.
Ja kaikki leikkimään ilman muuta, ketä leikittää. Meilläkin kyllä pappa leikkii lapsen kanssa ja eläytyy oikein kunnolla, koska rakastaa sitä itsekin.
Harva äiti kai oikein tosissaan tykkään lapsen kanssa leikkiä. Minä en ainakaan. Eikä minusta lapselle sovi fuulata, tyhmempikin lapsi sen vaistoaa.

Minusta tämä aihe on hyvä. Olen paljon pohtinut leikkimistä ja tehnyt siitä omaa tutkimusta. Jos palaan vielä yliopiston penkille, niin luulen, että tämä aihe on juuri se josta teen sen lerppuvan graduni.

Riikka kirjoitti...

Minä olen kauhean huono leikkimään. Mutta sitten luen, piirtelen, värittelen, leivon ja touhuan muita juttuja joissa koen olevani parempi ja joista itsekin nautin. Meidän esikoinen on aina vaatinut järjettömät ohjelmanumerot...ei vieläkään melkein 4-vuotiaana oikein halua leikkiä yksin. Ja olemme kyllä yrittäneet olla viihdyttämättä.

Mantelikakku kirjoitti...

ai kun kolahti, tämä kirjoituksesi! Mulla , kun tuo nuorimmainen on vasta kolmen, niin joskus vielä joku äidin syyllisyys yrittää ottaa otetta just näissä leikki- ja ulkoiluasioissa....

benglia kirjoitti...

Tykkäsin tästä kirjoituksesta, oli ajankohtainen. Meillä 4-vuotias on jatkuvasti vaatimassa minua leikkiin (Olen se töissä käyvä tällä hetkellä). Välillä sitä jaksaa innostua, mutta ei se ole minunkaan lempipuuhaani.

Onneksi esikoinen uppoutuu omiinkin leikkeihinsä. Siihen suuntaan haluaisin kannustaa enemmän.

On se minusta liikaa vaatia aikuisteltakin työssäkäymistä, huoltamista ja vielä aktiivista leikittämistä. Ei riitä energia ja luovuus! Minusta on mahtavaa, että voi nelivuotiaalle jo myöntää, että legoilla leikkiminen ei ole äitin suosikkipuuhaa.

Sari kirjoitti...

En ole minäkään mitään leikkijätyyppiä koskaan ollut. Sitävastoin kaikki lapset, esikoinenkin ( kahdeksan vuotta ainoana lapsena ) ovat tulleet mainiosti toimeen yksin ja omissa hommissaan. Ihmettelen aina niitä äitejä, jotka pyytävät meiltä leikkikaveria kun lapsensa ikävystyy, kun äiti ei jaksa leikkiä. Tai yksikin, joka halusi kyllä että meidän tyttö menee heille leikkimään, mutta ei päästänyt omaa tyttöänsä meille koska silloin pikkuveli siellä ikävystyi äidin kanssa kahden jäädessään ... onhan niitä kaikenlaisia.

aurinko ja kuu kirjoitti...

Voi.Kuinka samaistunkaan.
Minäkin viihdytin esikoista niin, että ei se osaa vieläkään, 9-vuotiaana yksin oikein mitään tehdä.
Pidin kyllä yhdessä tekemisestä... Mutta toisen kanssa en vaan sitten jaksanutkaan niin paljoa ja hän olikin niin eri tyyppinen...Annoin itselleni luvan kieltäytyä myös.
Se oli mullistavaa minulle.
Ja nyt, kolmannen kanssa mietin, että taidan tehdä liian vähän.
Tai ehkä sittenkin juuri sopivasti.
Siinäpä se.
Ikuinen kysymys siitä, että tekeekö oikein , väärin tai juuri hyvin tai tajuaako sittenkään mistään mitään ja saa sitten laskeskella lastensa terapiakäyntejä ja mahdollisesti kustantaakin niitä kun ovat kolmekymppisiä :))

Hyvä kirjoitus .Kiitos.

Solveig kirjoitti...

Hyvä aihe. Istuu myös sinne ikuiseen syyllisyyslokeroon. Väärin vai oikein? Liikaa vai liian vähän? Ja aina on niitä, jotka tietävät paremmin ja ovat tarpeeksi innokkaita vieläpä kertoakseen sen.

Varmaan juuri vanhemman temperamentti, ikä ja koko elämäntilanne vaikuttavat leikkikysymyksiin(kin). Sisarukset myös. Meidän kaarti kyllä kutsuu kahvikutsuille ja katsomaan näytöksiä, mutta eivät muuten pyytele. Kun en ehdi. (syyllisyyspiikki niskassa tästä)

Anonyymi kirjoitti...

Hauskasti kirjoitit! Minä ylisuoritin ihan samalla tavalla. Varmasti lapsi olikin sitten helpottunut, kun lopulta olin hetken hiljaa ja tekemättä mitään. No, toisaalta omani on aina ollut hiukan vaativakin, siis tarvitsi jatkuvasti seuraa kouluikäiseksi asti. En usko, että johtui vain siitä, että olin ekat vuodet niin aktiivinen. Luulen, että se on luonteessakin, minkä verran lapsi tarvitsee. Nyt sujuu jo itsenäinenkin leikki, askartelu ja kaikki muukin, mutta silti huomaan, että hän tarvitsee yhteisen juttujen tekemistä (läsnäoloa leikissä) vieläkin enemmän kuin jotkut toiset samanikäiset tuntemani lapset. Siispä leikin edelleen silloin tällöin, mutta onneksi pelaaminen, lukeminen ja askartelu ovat nyt pääasiassa. Niistä nautin itsekin enemmän. Itse muistelen, että halusin itsekin paljon olla isän tai äidin kanssa aika isoksi asti (oli sisaruksiakin), että olisko geneettistäkin hiukan. Tai sellaista miten "rakkauden" ottaa vastaan mieluiten? Syyllisyys on mielestäni kuitenkin turhaa, koska lapset kestävät normaalia elämää. Ja tosiaan meilläkin kekseliäimmät ideat ovat lapsen itsensä keksimiä, eli yksinleikki kyllä antaa erilaiset vapaudet kuin aikuisen ohjaama leikki, vaikka se hauskaa olisikin.
t.minjo

Brita kirjoitti...

Niin söpö kuva sinusta pienenä. Kyllä me äidit varmasti pohditaan hurjan paljon näitä kasvatusjuttuja. Mielenkiinnolla odotan lasten tulevia kommentteja, miten he kokevat, että heitä on kasvatettu. Kun on kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, mahtuu erilaisia luonteitakin mukaan. Ensimmäiset saivat paljon virikkeitä ja kodin ulkopuolisia harrastuksia. Nuoremmat ovat saaneet enemmän syliä ja jutustelua. Uskon, että aito lapsen persoonasta välittäminen on se juju. Eikä se lapsen mielessä hievahda vanhempien kiukunpuuskiin ja tuskastumisiin välillä. Silloin lapsi näkee, että tunteita on laaja kirjo ja niitä on lupa käyttää.

Linnea kirjoitti...

Liivia on saanut hyvän neuvon. Tuo pitäisi olla pakollisena painettuna jokaiseen neuvolakorttiin, etteivät äidit (varsinkin) suorita äitiyttään henkihieveriin.
Lasten kanssa on minusta parasta juuri tuollainen rinnakkain puuhaileminen ja sopiva kommentointi ja jutustelu. Luonnollinen oleminen.

Merruli kirjoitti...

En ole ollut koskaan kova leikkimään lasteni kanssa. Voin leipoa, kokata tai harvoin voin askarrella, mutta tytöt tietävät jo äidin ja pyytävät isän leikkiin. Touhuilu on se minun juttuni, siis niinä päivinä kun pinnaa riittää, eikä koulumaailma ole vienyt sitä vähääkin.

Lasten persoonat kieltämättä vaikuttavat aika lailla, koska toinen meillä leikkiin yksin sujuvasti tuntitolkulla, kun toinen ei saa yksin aikaan muuta kuin suuren tylsyyden.

Ansku kirjoitti...

Olet niin helposti tunnistettavissa tuosta kuvasta, ihan itsesi näköinen jo noin pienenä! :)

Punamulta kirjoitti...

Minunkin omatuntoni on ollut huono juuri siitä asiasta, etten muka ole tarpeeksi poikani kanssa leikkinyt.

Toisaalta olen kokenut olevani huono leikkijä ja leikittäjä, koska mielikuvitukseni on niin surkea jo...

Joka tapauksessa poikani on nyt 4-vuotias ja leikkii loistavasti ihan vaan itsensä kanssa...ihanaa!!!

Ja olenhan minäkin pienenä leikkinyt itsekseni, ainoa lapsi kun olin myös...

violet kirjoitti...

Liivia; kiitos tarkennuksesta

Riikka: mulla oli sitten vielä se että mun esikoinen leiki alusta asti "erilailla" kuin olin odottanut. Joku voisi sanoa ettei hän ole leikkinyt ollenkaan, mutten mä näe sitä niin. Hän vaan käyttää leluja ja esineitä ehkä hiukan poikkeavasti. No, mulla ei ollut siinä oikein ketään kehen verrata ja ajattelin että poika ei leiki kun "minä en osaa" hänen kanssaan tehdä. (hankala selittää tätä kaikkea). Kun toinen lapsi syntyi ja leikki aivan eri tavalla ja käsitteli tavaroita eri tyyliin niin hokasin että se miten esikoinen leikkii tai ei leiki on hänen ominaisuutensa.

Mantelikakku; ulkoilusta en ole kuunaan kantanut mitään syyllisyyttä. Olemme huonossakin säässä ulkoilleet jos se sattui miellyttämään mutta emme hyvälläkään säällä jos ei vaan huvita. Minusta jokapäiväinen tietynkestoinen ulkoilu ei ole ihan kaikista tärkeimpiä asioita.

benglia; niin, ehkä lapsi vaatii että saisi isomman palan sinusta kun kerran käyt työssä. Ei hän minusta oikein voi "moittiakaan" siitä. Ihan ymmärrettäväähän se on.
Ei kai tuon ikäinen kuitenkaan ihan tajua että töissä on käytävä eikä se ole vain sitä ettei äiti halua olla hänen kanssaan tai jotain sellaista.

Sari; vai olisko tuo äiti itse "pelännyt" jäädä kaksin pikkuveljen kanssa....? Siis sillain pelännyt, että apua, en keksi sille mitään tekemistä ja sitten se roikkuu minussa!

aurinko ja kuu; kyllä noita mullistuksia vaan tarvitaan. Oivalluksia ja itsestään oppimista.

Solveig; syyllisyyslokero on pullolaan monella;-)!
Mulle tulee aina kova syyllisyys siitä kun lapset pyytävät jotakin joka olisi ihan mahdollista toteuttaa, ihan hyväksikin kaikille - mutta minua ei huvita. Ne on juuri niitä hetkiä jolloin mietin "jos nyt teen tämän niin sitten saan olla rauhassa" - ja sitten koen huonoa omatuntoa tuosta ajatuksesta!

minjo; sanoit paljon viisasta minusta. Olen samaa mieltä (onhan se nähty maailman sivu) että lapset kestävät oikeastaan aika uskomattomiakin asioita ja selviytyvät niistä jopa. Ihan normaali elämä (johon kuuluu aikuisen väsymyskin tms. ja kiire) ei ole takuulla pahimmista pahimpia asioita.

Yksi juttu muuten joka on täysin eri minulla (lapsuudessani) ja omilla lapsillani: minulla oli pihapiirissä kauhea liuta kavereita joiden kanssa oltiin ulkona tai toisilla leikkimässä koko ajan. Noilla ei ikinä ole ollut sitä. Syitä on monia.

Brita; minä kans mieluusti kuulen (vai kuulenko mieluusti???;-))
mitä lapset myöhemmin muistavat, mitä sanovat.
Olen joskus omille vanhemmilleni kertonut mm. että minusta oli superhienoa korjata autoa isän kanssa, käydä äidin kanssa keräämässä tammenterhoja jne.
Huomaan että he itse eivät oikein edes muista tuollaisia!

Linnea; joo, mut jos se olisi jonnekin pakolliseksi painettuna niin kai tiedät mitä sitten tapahtuisi;-)

Merruli; hyvä tuo luonnehdinta..noinhan se usein on.

Ansku; ihanko totta? Hassu kuulla. Mulle se tietysti on päivän selvää, mutta että näkyy muillekin.

Punamulta; olen usein miettinyt miksi minun on ollut toisinaan niin vastenmielistä ja vaikeaa leikkiä lasten kanssa vaikka muuten mulla ei todellakaan ole mitään ongelmaa heittäytyä pelleksi (tai miksi vaan!), riehua, heilua, keksiä, toteuttaa, viihdyttää....
Kai se on se että kun pyydet...eikun VAADITAAN.
Silloin ei enää haluakaan.

Tirpana kirjoitti...

Anskun kanssa samaa mieltä tuosta kuvasta. Silmistä ainakin tunnistaa!
Minä en koskaan ole ollut leikkijä äiti. Esikoista yritin joskus viihdyttää, mutta enemmän se oli lukemista tai tornien rakentelua. Meillä esikoinen oli aika pieni kun kakkonen syntyi. Ja jo vuoden päästä siitä ovat leikkineet tiiviisti yhdessä.
En vain "osaa" leikkiä. Joskus saan kutsun tee kutsuille, tai syömään hienossa ravintolassa. Silloin tunnen itseni otetuksi,mutta olo on hiukka väkinäinen tai luonnoton. En tiedä vaistovatko lapsetkin sen, koska kovin usein en mukaan pääse.
Muuten kyllä puuhastellaan ydessä ja ollaan aina puuhsteltukkin.

Tuija kirjoitti...

Hyvin ja hauskasti kirjoitit mielenkiintoisesta aiheesta. Minun lapseni ovat "jo" 10 ja 14, mutta muistan hyvin nuo leikkiasiat ja nuorempi leikkii (onneksi!) yhä täysin rinnoin. Esikoisen kanssa minäkin höösäsin aluksi, vaikka en ehkä varsinaisesti leikkinyt. Seurasin huolekkaana, että onkos nyt tarpeeksi virikettä, mutta aika pian huomasin onneksi, että hän löytää kyllä parhaat virikkeet itse ja että ne eivät ole leluinsinöörien keksimiä härveleitä (paitsi legot, jotka olivat pojalle tosi tärkeitä ja kiinnostavia), vaan enimmäkseen itse keksittyjä, kuviteltuja, kyhättyjä, ihan omia projekteja, ja sitten rauhoituin. Ja tajusin myös, että leikissä on tärkeää nimenomaan mielikuvituksen vapaus, johon lapsi kykenee eri tavalla kuin aikuinen. Ja kun olin päässyt näin seesteiseen ymmärryksen tilaan (tämä oli itseironiaa), järkytyin aika pahanpäiväisesti yhdellä tutulla, joka oli erityislastentarhanopettaja ja otti leikinkin kasvatuksen kannalta. Hänellä oli ajatus, että leikin ei pidä olla sukupuoliviritteistä tai siis että myös pojilla pitää olla ns. tyttöjen leluja (olisikohan hän antanut tyttärelleen väkipakolla action-ukkeleita?), ja niinpä hänen pojallaan oli vauvanukke (niin meidänkin pojalla, mutta ei kauheasti kiinnostanut) ja astioita (niin meilläkin), mutta heillä se ei jäänyt siihen. Poika ei esim. saanut leikkiä astioilla rauhassa omaan tapaansa, vaan äiti meni viereen opettamaan, miten astiat asetellaan "oikein" värien mukaan. Matikkavalmiuksia kuulemma. Voi äiti, ajattelin. Voihan sitä lajittelutehtäviä tehdä, mutta en menisi touhottamaan sellaista asiaa keskelle lapsen ikiomaa leikkiä. Ja ihan kuriositeettina sanon, että se poika ei ilm. nyt loista matikkataidoillaan (jonka perusteella en myöskään poikaa mitenkään arvostele, vahvuuksia on erilaisia), mutta meidän poika on matikka-luonnontiedepainotteisella luokalla... Enkä usko, että kummankaan perheen astialeikkiolosuhteilla oli suurta vaikutusta kumpaankaan asiaan.

Sori taas tämä megaviesti, tiivistämistä pitäisi jonkun opetella.

Matroskin kirjoitti...

Hihii, ihan sama. Toka lapsi jäi oman onnensa nojaan ja on mestari leikkimään itsekseen. Kuvassasi on muuten tosi trendikäs retroinen puulelu!

Matroskin kirjoitti...

Eräs psykologi sanoi minulle, että lapsen kanssa pitäisi leikkiä vuorovaikutusleikkejä, sellaisia missä aikuisen ja lapsen välillä ei ole lelua. Leluilla lapsi leikkiköön omin päin. Mielestäni hyvä neuvo.

Sohvi kirjoitti...

Hei! Kävin taas lukemassa ihania tarinoitasi. Oli hauska huomata pohdintasi siitä yhdestä sanasta, johon kaikki haaveet, pyrkimykset tai uuden vuoden lupaukset tiivistyvät. Minulla se on läsnäolo.

Leena Lumi kirjoitti...

Lapsen oma mileikuvitus ei kehity, jos hänen kanssa koko ajan touhotetaan ja annetaan jotain 'ohjelmaa'. Pelkään, että itse sorruin tähän oman lapseni kohdalla, kun taas minulla oli aikaa puuhata omiani ja mielikuvitukseni sai siivet ja lapsuuteni kuluikin kirjojen ja ponitallin maisemissa.

Voi, Katto Kassinen!, siitä onkin jo aikaa, muistan vieläkin ne kuvat ja tarinat. Silloin niitä ei katsottu filmiltä,vaan luettiin itse ja lukemaankin opin ihan ilman mitään treenausta viisivuotiaana, mistä oli kansakoulussa hirveästi harmia, koska siellä piti lukea tavuttain.