lauantai 31. tammikuuta 2009

Vera Violet

Vera syntyi eilen ja alkoi suoraan aikuiseksi.
Hän on vielä aika....ilmeetön.

Hän ei ole vielä antanut kammata tukkaansa koska pelkää sen tekevän kipeää.

Veralla on vasta yksi villamekko ja kauluri, mutta uskon että pian on muitakin. Hän on äitinsä tapaan aika perso vaatteille.

perjantai 30. tammikuuta 2009

Palo





Eilinen lankapaketti ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Pitkä piimä katkesi siihen paikkaan. Tilasin Bergère de France -lankoja Wolwinkel -liikkeestä (täällä Belgiassa). Toimitus oli nopea ja ihastuin erityisesti lankakatalogiin, jossa on näytteet kaikista langoista. Nyt minulla on tuo parinkympin paketti lankoja ja se perinteinen ongelma: mitä tekisin niistä...
Eilisiltana virkkaamani peitonalun purin tänä aamuna, mutta toinen idea muhii jo.

Se, etten ole voinut juuri liikkua kotoa mihinkään on tainnut olla hyväksi minulle. Olen penkonut kangaslaatikoita ja saanut niistäkin pari ideaa. Yritän kovasti saada ompelukonetta toimimaan. Ellei se onnistu, teen käsin. Nyt on sellainen tekemisen palo että koneettomuuskaan ei minua pidättele.

Poikien sairasloma jatkuu tänäänkin. Nyt se ei kuitenkaan haittaa minua enää yhtään. On tekemistä joka vie kaikki ajatukset. Lopputuloksesta ei ole mitään käsitystä, mutta tämä on minulle ominainen tapa aloittaa.

torstai 29. tammikuuta 2009

Pitkä piimä




Ikkunaan tulee kohta reikä kun siitä tuijotellaan ulos niin paljon. Nojatuoli hajoaa alleni kun istuksin siinä koko ajan. Kuivat kukat lahoavat muruiksi kun niitä on kuvattu jo joka suunnalta.

Ei minusta ole tällaiseen.
Eilen sairastuvan johtaja, tänään lakkovahti. Ei kouluun siis tänäänkään. Kannatan lakkoa ja ovat nuo kai vieläkin kipeitä mutta kummiskin.

Aivan helevetin tylsää tämä. Toisinaan kai kuitenkin tarpeellista.

keskiviikko 28. tammikuuta 2009

Yskä





Eilen kun olin suihkussa minulle oli soitettu koulusta kaksi kertaa. Jätetty yksi viestikin. Sitten soitettu miehellä ja kerrottu että vaimolle on soitettu "koko päivän ajan" eikä vaimo vaan vastaa.
Mies soittaa minulle hyvin huolissaan että olenko ehkä pudonnut rappusissa ja taittanut niskani, vai lieneekö sittenkin joku luonnollinen selitys sille etten vastaa. "Koko päivänä".

Minä en kulje puhelin kädessä enkä varsinkaan ota sitä suihkuun, enkä minä ole oppinut sitä sellaista että heti kyylätään puhelimen näyttöä kun tullaan vessasta/suihkusta/yläkerrasta/alakerrasta että jos vaikka joku on soittanut...Mutta koulun terveydenhoitajan mielestä näin tulisi ehkä toimia. Hänellä kun oli kiireellistä ja tärkeää asiaa. Se asia oli: lapsellanne on yskä, hän on täällä luonani, kuumetta ei ole eikä muuta kuin tuo yskä. Kiitos, näkemiin.

Jaaha. Että vallan yskä. Soittakaa palokunta, armeija, poliisit ja valmistakaa leikkaussalit.
Lapsella on yskä.

Aamulla oli muutakin, nimittäin kuumetta - ja se yskä. Noilla molemmilla. Kotona ovat tämän päivän. Minä myös, mitäpä muutakaan. Suusta tulee korinaa ja köhinää ja limaa syljetään. Onneksi se ei estä suklaakakun syömistä. Ei kai elämän tarvitse olla kauhean ankeaa vaikka olisi yskä?

tiistai 27. tammikuuta 2009

Selfpotrait Tuesday


(No kai määkin nyt sitten olen mukana tässä...kun viime viikolla muiden esimerkistä innostuin.)

Tämä päivä oli sellainen, että suihkuunmeno siirtyi pitkälle iltapäivään. Aamulla oli se sähköepisodi, sitten koululta soiteltiin, sitten postimiehet soitteli alaovella, sitten aloin maalata hyllyä, sitten taulua. Ehdin kuitenkin vielä valon aikana pesullekin. Aina en ehdi, ja viime aikoina en ole aina muistanut. Ei kai se nyt niin karmeaa ole.

Emmä osaa


Valtaako teidätkin joskus sellainen voimattomaksi tekevä tyhmyyden tunne?

Minulle sen aiheuttavat etenkin erilaiset tekniset laitteet. Myös käyttöohjeet saavat minut usein toivottomuuden tilaan. Erityisen ärsyttävää se on siksi, etten ajattele kovin hyvää ihmisistä, jotka seisovat tumput suorina "emmä osaa enkä voi ikinä oppia" -selityksen turvin.

Tänä aamuna heti miehen ja lasten lähdettyä meiltä meni sähköt poikki. Pesukone, astianpesukone ja pari pientä konetta päällä samaan aikaan oli liikaa. Tilanne ei ole uusi, mutta minä en ole vielä joutunut sitä selvittämään. Tämä on meillä näitä "mies on ne aina hoitanut" -asioita.

Tiedän kuitenkin miten pitää toimia:
Menen alakertaan koputtamaan vanhan miehen ovea. Koputan aikani mutta hän ei tule. Uskon hänen olevan hereillä, sillä radio pauhaa kovalla. Sitten hän avaa, pesäpallomaila kädessä kuten aina. Muistatteko Amélie -elokuvasta sen vanhan taiteilijan? Tämä naapuri on aivan saman näköinen. Karvahattua myöten. Ja taitelija hänkin. Tehnyt uran kuuluisassa sarjakuvatalossa täällä Brysselissä ja nyt jatkaa öljyväritöillä kotonaan. Rapussa on jatkuva, vaihtuva näyttely ja tinnerin haju sekoittuu maalinlemuun.

Menemme yhdessä hänen kellariinsa. Talo on ollut muinoin vain yhden perheen talo, kuten nämä niin usein ovat pruukanneet olla. Kellarissa on koko siis talon sähkötaulut, meidänkin. Katselemme aikamme taulua molemmat yhtä ihmeissämme. Paljon on nappeja ja nappuloita, vipuja ja kytkimiä. Jos tuosta vääntäisi, mitähän tapahtuisi...? Pesäpallomaila on jätetty yläkertaan kun tulija olikin oikealla asialla. Asiasta tuntuu tulevan pitkä, kun kumpikaan ei tiedä mitä tehdä. Soitan miehelle, joka on käynyt saman homman hoitamassa lukuisia kertoja. Saan ohjeeksi kääntää yhdestä tietystä nappulasta. Käännän, ja menen yläkertaan katsomaan tuliko sähkö kotiin asti. Rapuissa vastaani tulee toinen naapuri, joka ihmettelee yht’äkkistä pimentymistä.

Error.

Palaan kellariin, laitan nappulan lähtöasentoon ja kokeilen toista. Palaan kotiin katsomaan toimenpiteen vaikutusta. Ei mitään. Kolmas kerta kellariin. Taiteilija on keksinyt vielä yhden kytkimen. Hän uskoo sen tuovan avun "kun se on niin suurikin". Hän sanoo ottavansa kaiken vastuun ja kääntää kytkimestä. Asuntomme sähkömittari alkaa pyöriä seinällä. Fiat lux. Onnistuimme. Huraa, naapuriapu!
***
Olen miettinyt usein niitä kaikkia asioita jotka tulisivat minun hoidettavakseni jos mieheni tuosta kuolisi tai muuten minut jättäisi. Ja voihan tuo olla vaikka työmatkalla. Saattaisi olla fiksua tutustua edes perusasioihin. Ei näissä nyt sentään painovoiman keksimisestä ole kyse.
***
Takapihalla vedellään vihreitä viivoja ja tuijotellaan papereita. En tajua siitäkään yhtään mitään.
Jään seuraamaan. Aina voi oppia.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Vielä pieni

Tikku, joka kertoi hänen olevan tulossa (kaikkea sitä säästetään!). Sairaalan nimilappu, noin kamalan pieni! Napanuoran...niin...mikä tuo on? Ensimmäinen passikuva puhelinluetteloiden päällä istuen, isän sormet näkyvät niskan takana. Muutamia rahoja vanhoilta ajoilta. Muisto ensimmäisestä lentomatkasta. Passikuva nro 2, jossa isän kädet näkyvät enää vain vyötäröllä.
Nyt tuon pupumiehen kanssa saa keskustella planeettojen radoista.
Kohta kymmenen vuotta on haetta yhteistä säveltä. Välillä soi hyvin mutta sitten taas torvet raikaa kun pitäisi kilauttaa hiljaa triangelia. Olemme kai liian samat.

Aurora tuli taloon perjantaina. Sitä oli niin pyydetty ja ilolla sen annoinkin. Minusta on hyvä katsoa kuinka lapsi halaa, paijaa ja puhuu kujertaen. Hän on vielä pieni ja saa ollakin.

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Oi tapoja!




Lukekaahan (kuvaa klikkaamalla suuremmaksi) tuo yläkuvan mielipidekirjoitus. Lukekaa, ja miettikää onko mikään oikeastaan muuttunut. Mielipide on julkaistu Aamulehdessä 29.8.1967.

Katsokaa sitten kansalaistaidon koetta. Tein sen toisella luokalla seitsemänkymmentäluvun puolivälissä. Opetetaanko lapsille enää tuollaista? (Uskaltaako kukaan edes mennä naapuriltaan suolaa lainaamaan...?)

Liki 42 vuotta vanha Aamulehti on etusivusta takasivuun kiinnostavaa luettavaa. Pikkuilmoitukset ja tuttujen liikkeiden mainokset ovat parasta antia. Kiitos isälle ja äidille että ovat säästäneet syntymäpäiväni lehden.

lauantai 24. tammikuuta 2009

Varustelua



Laskettelin ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Äitini aloitti ensin ja houkutteli minutkin kanssaan. Innostuin kovasti ja minulla oli monen vuoden ajan omat välineet, kausikortti ja suksikaappikin vuokrattuna "Hervannan alpeilla". Sitten parikymppisenä laji jäi aivan täysin.

Helmikuussa katsotaan kuinka ämmän käy. Kohteena aivan oikeat alpit. Majapaikka 8 km Chamonix’sta. Seurana oma ja miehen siskon perhe.

Olen innoissani ja samaan aikaan vähän ulalla. Vaikka kuinka vähällä haluaisi lähteä reissuun, pitää tietynlaista vaatetta kuitenkin olla ihan lämpimänä pysymisen kannalta.
Eikä meillä ole, ei todellakaan.
Lasketteluvälineet vuokrataan, mutta ostoslista on silti riivatun pitkä. Nyt sitten tiedossa kaupoissa sinkoilua, rahanmenoa ja hermojen kiristelyä kun sovitellaan toppahousuja kansalle.
Toivon että hiihtolomaviikko on kaiken tämän arvoinen. Kovasti toivon myös, että omat taitoni eivät ole paksussa ruosteessa...

perjantai 23. tammikuuta 2009

Huuto sateisesta aamusta



Minun on nyt tuijotettava tiiviisti näitä muutaman päivän takaisia aurinkoisia kuvia. Minä vihaan tuulta ja vesisadetta, eikä muuta nyt ole tarjolla. Toivoisin ettei sää vaikuttaisi minuun niin paljon, mutta kyllä se vaikuttaa.

Poikien talviloma alkaa kolmen viikon päästä. Ensimmäistä kertaa olemme menossa hiihtolomamatkalle ja se tuntuu vähän utopistiselta. Normaalisti minä olen istunut kotona poikien kanssa ja tunnelma on ollut vähintäänkin kiristynyt. Yleensä ilmat ovat kohdelleet huonosti, en ole saanut keksittyä mitään tekemistä emmekä ole käyneet missään. Toivon kovasti että tästä lomasta tulisi kaikille mieluinen - kunhan nyt ensin kohde selviää varmuudella. Sen tiedän että suksille pitäisi nousta (ja suhtaudun siihen melko kaksijakoisesti).

Tämä tammikuu on mennyt minusta aivan valtavaa vauhtia. Monina vuosina olen ajatellut tammikuun olevan yhtä maanantaita ja nälkävuoden kaltainen koettelemus kaikin puolin. Ei loppua ollenkaan, vain pimeitä aamuja ja väsymystä. Nyt olen ollut toisin ja kiitos siitä - en kyllä tiedä tarkkaan mille tai kenelle.

KIITOS, kuitenkin. Huudan vaikka tuosta ikkunasta.
Kiitos kun tammikuu on kohta ohi, merci!"

torstai 22. tammikuuta 2009

Omakuva kateissa




Menin kaupungille ostamaan pojan kaverille synttärilahjaa. En löytänyt hakemaani joten siirryin pikaisesti vaatekauppoihin. Alet vielä käynnissä. En haluaisi myöntää, mutta ostohulluus meinasi tulla. Suuria alennuksia, ihmisiä nostelemassa rättejä innostuneena.

Tuli myös se tuttu "aletunne": en halua ostaa enää mitään talvivaatetta, pian on kevät kummiskin." Myös tuli (onneksi) tunne: "mitä helkattia teen tuolla, ei se ole ollenkaan minun tyyliseni." Kaikkea ei todellakaan ole viisasta ostaa vaikka kuinka halvalla saisi.

Kaiken kaikkiaan päällimmäinen tunne oli: en tiedä enää yhtään mitä edes etsin.
(Ehkä kaikista yleisin ale-tunne.)

Sitten löysin mustan pikkutakin. Nii-in, pikkutakin, vai sanoisinko puvuntakin. On pitänyt ostaa monesti, koska entinen on aika tohjona. Pidän sitä farkkujen kanssa ja alla vaikka t-paita. En hae mitään jakkupukulinjaa.

Tämä näytti hyvältä löydöltä. Kangas laadukas, malli ja koko hyvä. Tarpeeksi pitkä ja puoleen hintaan. Silti vielä arvelutti jäljelle jääväkin hinta. Kotimatkalla poikkesin saman kaupan toiseen myymälään. Takki oli siellä -70 % ja nyt se on mun. Tekisi mieli panna rinnukseen jotain tyhmiä pinssejä. Olen aika iloinen.

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Ostetaan, vaihdetaan




Kaipaan muutamia suomenkielisiä kirjoja. Voisin toki tilata ne uutena, mutta koska minulle kelpaa oikein hyvin käytetytkin - vaikka sitten vähän kärsineetkin! - niin ajattelin kysyä tätä kautta. On tämä blogimaailma vaan niin ihme toosa...senkun vaan panee toiveen ilmaan niin yleensä saa vastauksen!

Etsin seuraavia kirjoja:
Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut, Tule risteykseen seitsemältä,
Lumipäiväkirja (tämä löytyi jo!)
Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa


Jos sinulla on joku noista tarpeettomana hyllyssäsi niin ota yhteyttä.
Tehdään jonkinlainen osto- tai vaihtosopimus.
***
Löysin hiljan vanhojen kirjojeni joukosta Hipsuvarvas ja Nököhammas -kirjan. Katselin sen läpi ja huomasin värittäneeni jokaisen hameen samalla punaisella. Muistan täsmälleen tämän kirjan tarinan: äiti osti sen matkalukemiseksi talvilomalle, jonka vietin hänen kanssaan kai 8-vuotiaana Konginkankaalla. Asuimme eräänlaisessa maatilamatkailupaikassa, missä oli samaan aikaan muitakin vieraita. Inhosin yhteisiä ruokahetkiä ja kiisseliä.

Huoneessamme oli vanhanaikainen pesukaappi ja kannu. Minä kirjoitin paljon päiväkirjaa siellä. Kävin äidin kanssa hiihtämässä ja muistan että oli tosi kylmä. Luistelimme järven jäällä ja talon pihassa tein lentokoneen pahvilaatikosta jonkun toisen tytön kanssa.

Itse Hipsuvarvas -kirjasta en muista yhtään mitään. Vain tämän mihin se liittyy.

tiistai 20. tammikuuta 2009

Mitä kuuluu Marja-Leena?




Vuoden ensimmäinen Tempus on ilmestynyt. Tuntui metkalta lukea omaa juttuani siinä. Mietin että minäkin voisin olla joku joka tulee illalla töistä ja potkaisee kengät pois, ottaa kupin teetä ja ehkä suklaata, lukee hetken oman alansa ammattilehteä ennen kuin alkaa tehdä perheelle ruokaa. Se ammattilehti voisi ihan hyvin olla juuri tuo.

Mietin, ketkä opiskelukavereistani ovat nyt tuon lehden lukijoita.
Monestako tuli kieltenopettaja ja mitä tuli muista?
Mitä kenellekin mahtaa kuulua?

Minusta ei kai monen mittarin mukaan tullut "mitään", mutta siitä huolimatta / juuri siksi (yliviivaa tarpeeton) minä olen tänäänkin hyvin onnellinen (vaikka pastan keitin mössöksi).

maanantai 19. tammikuuta 2009

Alkusoitto





Olen ollut koko viikonlopun kotona. Ei sentään, kävin eilen ostamassa lehden.
On tullut katseltua seiniä ja nurkkia paljon ja sillä silmällä. Keväisellä, uudistusta kaipaavalla silmällä.

Eilen tyhjensin yhden kirjahyllyn. Pinosin puolet pokkareista takan vasemmalle kulmalle ja loput oikealle. Kovakantiset tungin toiseen kirjahyllyyn odottamaan. Puhuimme väreistä ja sävyistä ja liikutuimme yksimielisyydestämme. Maalikauppaan emme valitettavasti vielä päässeet. Se olkoon seuraavan viikonlopun asia. Siihen asti voin hioa.

Minun armas nojatuolini ostettiin kun odotin esikoistamme. Kymmenisen vuotta tuossa on istuttu. Ei ihan aamusta iltaan, mutta paljon. Päällykset on irrotettu lukemattomat kerrat pesuun ja taas pantu puhtaina takaisin nöyrästi palvelemaan. Reikä oikeassa käsinojassa senkun kasvaa, mutta vieläkin tykkäisin tuon pitää. Katsotaan nyt.

Ei täällä kauheasti voi tehdä, enkä niin tekisikään. Seiniin, oviin ja lattiaan olemme luvanneet olla koskematta. Hyvin ne näin kelpaavatkin. Sen sijaan näitä pieniä asioita alkaa nyt tapahtua. Kirjahyllyjen maalaus olkoon ensimmäinen säkeistö.

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Soiva pää



Pääni soi jatkuvasti. Melodianpätkät tulevat ja menevät. Jotkut jumittuvat pidemmäksi aikaa.
Uuden vuodenattona minulle pakkosoitettiin tämä. Olin juuri sanonut etten voi sietää Kylie Minogue:ta. En vieläkään voi, mutta minun on myönnettävä että kappale jää lähes maanisella tavalla päähän. En tajua mikä tuossa kiehtoo vaikka videokin on paikoitellen aivan lapsellisen tekosymbolinen. Minulle tulee mieleen Twin Peaks, mikä on sinänsä kummallista etten ole sarjaa edes nähnyt. Vain sen (kai ensimmäisen?) jakson, missä tyttö makaa kuolleena ja valkoisena.

No niin. Tämä on nyt pantu blogiin. Jospa tulisi päähän tilaa jollekin muulle kertosäkeelle.

lauantai 17. tammikuuta 2009

Oikea hetki on nyt




Oletteko niitä jotka säästävät jotakin vaatetta "parempiin tilaisuuksiin", odottavat shampanjapullon aukaisemisen arvoista hetkeä, pitävät kauneimmat astiat kaapissa ja vetävät sen vanhan lumpun päälle ettei uusi kulu....?
No kah, niinhän meistä moni tekee.

Eilen seisoin bussipysäkillä jalassani uudet villasukkahousut. Huomasin yrittäväni kävellä ja seistäkin niin, että saappaitten reunat eivät hankaisi sukkahousuihin nyppyjä. Että ne eivät kuluisi, kun maksoin niistä yli kaksikymppiä...

Tilanne oli melkein ääneennaurun paikka. Mietin että hittoonko minä niitä säästelen; nyt on viileä, nyt niitä tarvitaan ja ne ovat mukavat päällä. Mistä minä tiedän onko minulla ensi talvena jalkoja, olenko edes hengissä, asunko ehkä tropiikissa missä en edes tarvitse villasukkahousuja?!

Kyllä niiden aika on nyt. Tuli nyppyjä pohkeisiin tai ei. Siksihän minä ne ostin kun ne istuvat päällä niin hyvin, eivät roiku haaroista tai purista ja ovat lämpimät eivätkä kutita! Ei niitä kukaan sukkalaatikossa tarvitse.

Toki on asioita joille on Erityinen Hetki ja joita ehkä vähän kannattaakin pantata.
Kahdenkympin villasukkahousut eivät ole sellaiset.

perjantai 16. tammikuuta 2009

Kuinka kävikään....







Eilen minulla oli oikeastaan asiaa vain postiin, rautakauppaan ja taidetarvikelliikkeeseen. Kaikki sillä tavalla turvallisesti toistensa lähellä, ei harharetken mahdollisuutta, ei oikopolun tarvetta.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Harhauduin kaidalta tieltä heti postikonttorin jälkeen ja ennen rautakauppaa.

Hymähtelen aina ääneen kun joku kertoo että "mukaan tarttui", "tulin ostaneeksi" jotakin jostakin vastuttamattomasta liikkeestä. Vaan eilen satuin itse sellaiseen, aivan juuri avattuun.

Mon amour on juuri sellainen puoti josta huomaa ostaneensa oikeastaan vasta kadulle tullessaan. Tiskin takana oli viimeisillään raskaana oleva ihastuttava nainen, vierellään vielä paljon ihastuttavampi miehensä ja pieni kauppa oli täynnä ihmisiä. Käteen lyötiin kuppi höyryävää Kusmi-teetä eikä kukaan tyrkyttänyt mitään...Tutkailin ihania pikkutyttöjen mekkoja, aikuisten vaatteita, kekseliäitä postikortteja, luonnonkosmetiikkaa, laukkuja, bioviinejä, todella hyvää Kusmi-tee -valikoimaa, leluja.

Ostin ison purkin Anastasia-teetä, joka lienee paras tähän asti maistamistani Earl Grey-teelaaduista ja muutaman postikortin. Toivon tuolle uudelle puotituttavuudelleni pitkää ikää. Aina on tilaa paikoille joissa on kekseliästä kamaa, sopivat hinnat ja - sanoisinko ennen kaikkea - ystävälliset ja ei-tyrkyt myyjät.

torstai 15. tammikuuta 2009

Joko sen tuntee?




Takapihalla kaivetaan kuoppaa, kaadetaan seinää ja puhutaan venäjää. En tiedä mitä siellä tapahtuu mutta tahti on rivakka.

Eilinen oli niin lämmin että pipo tuntui tyhmältä mutta pidin sen silti päässäni. Alan nähdä jo vihreää kuten niin monissa muissakin blogeissa. Viime vuonna tähän aikaan oli jo kesän lomapaikan vuokrapaperit täytettynä ja suunnittelin mitä pannaan parvekkeelle kasvamaan.

Hirveän kaukana ei olla nytkään siitä että alan kohkata asioiden kanssa. Eilen jo katselin olohuoneen huonekaluja ja roinia sillä silmällä. Mies sanoi että kohta on sisu-perkeleellä taas töitä. Sanoin että saattaa ollakin, mutta että ole tyytyväinen. Joku toinen haluaisi ostaa uutta.