Maanantaina lähdimme ajamaan kohti kotia. Ei kuitenkaan suoraan, ei totta vie! Ajelimme Auvergnen sammuneiden tulivuorten reunustoilla liki kahden kilometrin korkeudessa. Maisema on usein paljon karumpi kuin Cantalin vihertävät kukkulat. Auvergne on meille sillä tavalla tuttu, että mies opiskeli aikoinaan Clermont-Ferrand -nimisessä kaupungissa ja kävin häntä siellä katsomassa jo vuonna-96. Silloin tutustuimme yhdessä vuoristoon ja ajelimme paljon. Miehen täti asuu myös aluella ja perheensä pitää La Bouboule:ssa täysihoitokylpylää astmaattisille lapsille. Alueella on paljon kylpylöitä (terveys- ja mukavuusselaisia) ja lähteitä, joiden vesi on (tai sen uskotaan olevan!) moneen tarkoitukseen hyväksi.
Nämä kuvat olen ottanut autosta sillä tiet olivat kapeita, eikä mihinkään voinut oikein pysähtyä.
Samaan tahtiin nopeusmittarin kanssa laski myös ulkolämpötilaa mittaavan lämpömittarin lukema. Tien reunoilla näkyi jäätä - onneksi ei tiellä!
Lapset hihkuivat riemusta aina kun näkyi valtava pudotus laaksoon. Minä hihkuin muuten vaan, usein aivan tahattomasti...(lähinnä pelosta).
Tuuli kovasti. Kun pilvet törmäsivät vuorenhuippuihin ne halkesivat kahtia ja valkoinen pumpuli levisi molemmin puolin ympäröiden välillä autonkin. Silloin piti lähes pysähtyä kokonaan ja toivoa, ettei kukaan satu autonsa kanssa lähelle.
1 kommentti:
Kiitos, nyt näkyy! Uusi tieto tuo että Ranskassakin on ollut tulivuoria.
Serpentiinitiet on kauniita, mutta pelkään kyydissä, ihan tosissani pelkään. Varsinkin jonkun tuntemattoman kyydissä, jonka elämänhalusta ei voi olla aina ihan varma. Hienoja on maisemat!
Lähetä kommentti