perjantai 16. marraskuuta 2007

Joko taas?!

On varmaan aika kulunutta sanoa että aika tuntuu menevän siivillä. Mutta kun. Kyllä se menee. Sitä paitsi koko ajan nopeammin. (Tai siltä minusta tuntuu.)

Mies nauraa makeasti aina kun kysyn keväisin "joko TAAS on filmijuhlassa Cannes’ssa?" ja näin syksyisin kyselen miten on mahdollista että taas on Beaujolais-viinit kaupoissa, JUURIHAN niiden aika oli". Sitä paitsi joulu alkaa olla ihan jatkuvasti, kesälomia pitäisi olla miettimässä vaikka edellinen päättyi vasta, koulujen lomat seuraavat vauhdilla toisiaan, minulla on syntymäpäiviä tuon tuostakin (ja lapsilla niitä vasta onkin!) ja koko ajan on perjantai (ja alakerran mies siivoaa kolinalla), toisaalta maanantait tulevat niin äkkiä, kahvi on aina lopussa vaikka juuri ostin, rahat loppuu vaikka vasta sain, lasten vaatteet jäävät pieniksi ennen kuin otetaan kaupan muovipussista ulos. (Tai siltä minusta ainakin tuntuu.)

Ei kai tässä nyt ole käynyt niin että hösään jotakin asioita jotka voisivat olla sinällään, ja sen vuoksi jään paitsi jostakin Hienosta ja Tärkeästä? Vai onko niin että ajantaju muuttuu iän myötä? Mutta sitä minä vaan, että miksi sen ajan täytyy alkaa juosta kuin vimmattu juuri silloin, kun tuntuu että sitä voisi olla enemmänkin ja että sen soisi vallan pysähtyvänkin välillä...?

7 kommenttia:

Kottis kirjoitti...

Tunnistan hyvin nuo tunnelmat! Meillä käydään joka sunnuntai-ilta keskustelu "mitäs ens viikolla" ja kuin kuluisi sormien napsautus ollaan taas saman kysymyksen äärellä. Asioita on vaan ennakoitava ja suunnitelmia laadittava, vai onko? Olen jo jonkin aikaa miettinyt, miten saisi muutosta tähän. Saako systeemiä muutettua ulkoa vai lähtisikö se sitten kuitenkin sisältä?! Yritän opetella hetkessä elämistä. Se on vaikeaa, mutta pienetkin hetket ovat palkitsevia.

violet kirjoitti...

Minä mielelläni suunnittelen ja ennakoin MUTTA se ei päde kaikkeen.
Eniten mua tässä ajan juoksemisessa harmittaa se, että on aika selvää etten koskaan ehdi tehdä kaikkea sitä mitä haluaisin.Vaikka lopettaisin kaiken "pakollisen" tekemiseni en siitä huolimatta ehtisi. Olenko liian ahne tekemään ja kokeilemaan, miksen voisi vain maata kuin ellun kana?
Hetkessä eläminen...Ikean lehdykkäkin tuossa tuli ja kannessa julistavat LA VIE C’EST MAINTENANT (elämä on nyt). Olisivat samantien panneet että elämä on liian lyhyt!

Kottis kirjoitti...

Joo, pakko on suunnitella! Muutenhan tästä ei sais mitenkään nipistettyä näitä omia puuhahetkiä.;)
Ja lausahdus "ei työ tekemällä lopu" pätee ainakin kotihommiin. Mutta sellaisen parannuksen olen saanut aikaiseksi, että jään poikien treenien ajaksi paikanpäälle lukemaan tai tekemään jotain käsityötä, enkä sinkoile autolla kotiin ja takaisin tms.
Ja minkäs teet jos et syntynyt elluksi sohvalle, en minäkään. Ehkä seuraavassa elämässä, jos silloinkaan!;)

pikkujutut kirjoitti...

Kiireisen viikon jälkeen ajankohtainen aihe itselläkin.

Jäin miettimään tuota kysymystä,heittoa Hienosta ja Tärkeästä? Se vähän kolahti,kun on ollut myös tapetilla.Mikä sitten lienee sitä hienontärkeää, jota jää paitsi?

Aika kyllä juoksee kilpaa silloin kun sen ei tarvitsisi ja taas päinvastoin.Vai onko se vain tunne mikä on itsellä sisäänrakennettuna?

violet kirjoitti...

En oikeastaan ollenkaan tarkoittanut että minulla olisi kiire. Ei se niin ole kuin joskus harvoin. Pikemminkin tämä on sellaista huolta siitä että hyvät juhlat loppuu juuri kun on alkanut viihtyä...(vaikka olen kyllä ajatellut elää ainakin 80 vuotiaaksi, joten onhan tässä bileitä vielä jäljellä jokunen vuosi!)

Minun Hieno ja Tärkeä liittyy varmaankin omiin lapsiini. Minusta tuntuu aika hullulta etten viikolla pahemmin edes näe heitä hereillä. He kasvavat ja oppivat uutta ja huomaan varmaan kohta että käyttävät salaa partavettä...

Anonyymi kirjoitti...

Aika (ja ajantaju) tosiaan on jotain sellaista, mitä ei aina voi ymmärtää. Silloin kun haluaisi sen menevän pian, se takuulla matelee, ja päinvastoin. Mutta ehkä se on hyvä merkki, että aika kuluu nopeaan. Kunhan vaan muistaisi aina pysäyttää itsensä pienten satunnaisten hetkien äärelle, eikä päästäisi niitä lipsumaan ohitse ilman huomioimista.

isoinpapu kirjoitti...

Minulle oli aika kova pala kun esikoinen täytti syksyllä 18. Kaikkein hurjinta oli tajuta mitä itse teki samanikäisenä: odotin häntä. Ympyrä sulkeutui, kliseisesti ilmaistuna.

Minulla on voimakas tarve hidastua, ottaa rauhallisemmin. Ikäänkuin nauraa sille vimmalle millä aikaa vilahtaa ohi. Käytännössä vain aika vaikeaa.
Minäkin mietin juuri tuota "Hienon ja Tärkeän" dilemmaa. En kai täytä arkeani, siis elämääni jollain ulkoaohjatulla? Jollain mikä ei ole minulle merkityksellistä, vaan "velvollisuus", " täytyy" tai joku tapa.
Ah ja voih.
Onneksi minulla on esimerkillisen huono muisti. Se jollain tapaa helpottaa...

TUohon hidastumiseen tai tarkentumiseen liittyen päätin kesällä tehdä asioita tahallaan erilailla: kirjoitin vasemmalla kädellä, kävin lattialle istumaan eri jalalla kuin normaalisti jne. Uskon jotenkin ruumiin ja hengen mainioon yhteyteen; jos en saa henkeä/mieltä ravistelluksi niin ehkä ruumiin ravistelu auttaa sitä toistakin puolta. ( NO jopas on syvällistä, huh huh).

Olihan se aika hauskaa, nousta tahallaan väärällä jalalla. (Koska silloinhan se on oikea!)