sunnuntai 6. tammikuuta 2008

Pyörrytystä

Brysselin varmaan kuuluisin ja ainakin vanhin kirpputori sijaitsee Place du Jeu de Balle -aukiolla. Se on auki päivittäin, ja noin 500 myyjän tavaroista löytyy varmasti kaikkea mitä maa päällään kantaa. Kirpputori on ulkona, tavarat ovat maassa. Sateellakin myyjät ovat paikalla - ja aina tietty määrä ostajiakin.
Hinnat ovat harvoin esillä. Ne muuttuvat kysyjänkin mukaan miten sattuu. Se on kuitenkin suuri osa tällaisen kaupankäynnin viehätystä.

Ostin hiljan pinon valokuvia ja vanhoja kirjeitä. Hinta laski kuin lehmänhäntä sitä mukaa, mitä enemmän höpötin ja hymyilin. Uskon, että lopputulos tyydytti molempia osapuolia. Sain ihanat kuvani hintaan, joka ei tehnyt kipeää, ja myyjä sai niistä aivan varmasti kelpo korvauksen. Vanhat valokuvat huimaavat mielikuvitustani.
Minua pyörryttää kun ajattelen miten monta pahvilaatikollista valokuvia, kirjeitä, kirjoja, lehtiä....ja kaikkea muuta ihanaa siellä joka päivä on....

Kotona lempipaikkani on olohuoneessa ikkunan ääressä oleva tuolini. Olen nähnyt siitä nyt loppukesän värit, syksyn tulemisen, talven ja vuoden vaihtumisen. Kohta näen nurkkauksestani miten kevät tulee ja kesä asettuu. En usko että siihen menee edes kovin pitkään.

21 kommenttia:

tiuku kirjoitti...

Kuvailemasi paikka vaikuttaa ihmeelliseltä. Houkuttaisi kovasti päästä paikan päälle!
Hinnan muutokset ovat metka juttu. Jos ihminen on oikein mukava ja ymmärtää ostoksensa päälle varmasti itse kauppiaan asemessa laskisin hintaa. Ihmiset haluavat jollain lailla kai osoittaa hyväksyntää, saman henkisyyttä ja kiintymystä, se näkyy hinnassa. Minusta se on somaa ja aina kun näin käy omalle kohdalle se lämmittää mieltä.

Vanhat valokuvat ovat kauniita, niissä on tunnelmaa ja lämpöä. Pidän kovin niiden värimaailmoista. Toki värikuvatkin on ihania.

Liivia kirjoitti...

Olen heikkona hankkimaan myös vanhoja kuvia ja kirjeitä, ongelma vain mihin niitä säilön. Nyt niitä on kasa siellä täällä vailla mitään systeemiä.
Pystyisinköhän asumaan kaupungissa, jossa olisi noin jumalainen kirpppis...(luulen, että pystyisin, mutta voisi käydä kohtalokkaaksi.)
Niin, on hienoa seurata miltä uusi koti näyttää eri vuodenaikoina. Nyt olen tämän taloni nähnyt kaikissa vuoden valoissa, yksi ilo vähemmän. Tilalle toki tulee uusia, kuten seurata mitä nousee maasta syksyisistä istutusyritelmistäni.

violet kirjoitti...

Tiuku; ihan takuulla hinnanmuodostus on ihmisten välistä kemiaa paljonkin.
Hyvä niin. En minäkään mieluusti anna rahaa kirpparimyyjälle, joka on jostakin syystä mielestäni pöhkö.

Liivia: Kun muutin Ranskaan ja tajusin vähitellen että Pariisi on siinä aivan käsissäni ja se on täynnä ...kaikkea...(arkkitehtuuria, vaatteita, tavaroita, kirppareita, kahviloita...) niin ensi tyrmistyksen jälkeen tuli sellainen rauhallinen mieli: en koskaan voi saada tuota kaikkea, mutta toisaalta tuo kaikki on aina tuolla jossakin kuin "odottamassa".

Nyt (vaikka olen tosi hullaantunut tästä uuden kotikaupungin runsaasta kirppistarjonnnasta) ajattelen hiukan samoin. En voi alkaa vertailemaan hintoja ja tarjontaa loputtomiin kun sitä on niin paljon. Ostan hetken mielijohteesta kun joku tavara on sopivan hintainen/ kun hetki ja/tai myyjä tuntuu sopivalta ja (ihmeekseni!) en ihan kauheasti haikaile kirppikselle jäävien tavaroiden perään. Sitä helpottaa se, että joka kerta näen noin parisataa juttua jotka ottaisin vaikka heti kotiini;-) Eli en kotiin päästyäni edes MUISTA mitä kaikkea olen nähnyt.
Ja seuraavana päivänä on mahdollisuus nähdä samanlaiset jutut taas.

tanja kirjoitti...

Muistelen haikeana Brysselin kirpputoreja! Ihan turistina siellä olen haahuillut. Palasimme takaisin Suomeen farmariautolla, joten periaatteessa olisin voinut ostellakin sieltä jotain isompaa. Auto, jolla tulimme oli menossa tutun tutulle, jonka lapset tykkäsivät hulluna vaniljacokiksesta. Perheen isäpappa oli luvannut, että me tuomme heille koko farmarin perän täydeltä vaniljacolaa Brysselistä, eikä meillä ollut vastaan sanomista. Ukko maksoi matkan meille, kun ei itse jaksanut lähteä hakemaan autoaan. Älytöntä hulluutta! No lapset saivat colansa, me ilmaisen matkan ja ukko uuden auton. Matka oli sikäli hauska, että meillä ei ollut kiire takaisin, joten saatoimme rauhassa hengailla Amsterdamissa sukulaisten luona, Tanskassa ja Ruotsissa. Tein matkaa mieheni siskon kanssa, ja voi kuinka hauskaa meillä olikin!

Juuri nyt aurinko paistaa ihan mahtavasti meidän olohuoneeseen, kevään tuntuisesti.

Matroskin kirjoitti...

Minä en voi hankkia tuntemattomien valokuvia. Tuntuu niin kurjalta, että joidenkin valokuvat, jopa albumit, päätyvät kirppiksille ja hyväntekeväisyysmyymälöihin. Eikö heillä tosiaan ole ketään jälkeläisiä, jotka arvostaisivat suvun kuvia? Itse säilytän sukukuvia, vaikken edes tietäisi, kuka niissä on. Kirjeet ovat jotenkin eri juttu, mutta valokuvissa ihmiset ovat niin paljaita, tuntuu kamalalta, että heidän on unohdettu niin täydellisesti. Hieno löytö silti!

Matroskin kirjoitti...

PS: ihmisten suhtautuminen kirppiskamaan on hassua. Luin miehestä, joka ei halunnut syödä "vainajien lautasilta". Ja eräs henkilö ei halunnut divarikirjoja, koska joku on voinut lukea niitä vessassa!

violet kirjoitti...

Tanja; kerrassaan outo vaniljacokismies;-) Kova himo tuotteeseen pitää olla jos sitä on noin pakko saada.

Matroskin; minun suhteeni valokuviin on tällainen; en halua luopua mistään kuvista joissa on ihmisiä jotka ovat minulle jollakin tavalla tärkeitä. Siihen riittää, että tiedän heidän olevan sukua minulle. Minustakin on jotenkin surullista että ihmisten kuvat päätyvät kirppiksille mutta toisaalta...valokuvilla ei ole kaikille samaa merkitystä, ja sinne päätyy paljon muutakin tavaraa, josta en itse koskaan voisi luopua. Arvostuskysymys sitten kai.

Ajattelen niin, että jos ostan jonkun tuntemattoman kuvan niin sen kohtalo on joka tapauksessa parempi, kuin että kuva joutuisi vaikka roskiin - vaikken ajattelekaan että kuvilla olisi sielu tai että ne jotenkin tietäisivät mihin ovat joutuneet.

Monet vanhat (tuntemattomienkin ihmisten) valokuvat ovat tuottaneet minulle suuresti iloa. Ihan absurdi ajatus on, että kuvat minusta koskaan voisivat toimia samalla tavalla jonkun käsissä!

Olen käyttänyt vanhoja valokuvia töissänikin. Ajattelen että annan niille tavallaan uuden elämän tuolla tavalla. Jos joku on ne jo kertaalleen hyljännyt, niin ihastelemalla niitä en ainakaan voi tehdä niille pahemmin.

isoinpapu kirjoitti...

Meillä on ystävä, joka on antanut meille jo kaksi hylättyä valokuva-albumia lahjaksi. Ensimäinen oli häälahja, ja albumi sopi meille väristyttävän hyvin: Nuori perhe, jonka mies soitti samaa instrumenttia kuin puolisoni ja muitakin samaistumiskohteita.

Toisen sain 30-v lahjaksi. Matkakuvia jonkun suomalaisen taistolaisporukan matkasta Moskovaan. Ihan uskomattoman hienoja otoksia.

Olen kovasti tykännyt näistä lahjoista. Tietty hämmentää mitä ihmettä niille ihmisille on tapahtunut kun albumit on hylätty, mutta tuntuu melkein kuin olisin adotoinut nuo kuvien ihmiset. He ovat turvassa luonani.

Merruli kirjoitti...

Brysselissä olen joskus käynyt, mutta silloin en vielä ollut niin hurahtanut kirpputoreihin, että olisin tajunnut hyödyntää tilanteen. Kuulostaa melkoiselta kirppistaivaalta.

Rantakuvissa on aivan filmitähtimäistä otetta poseerauksissa. Tuollaisella arvokkuudella kun osaisi asettautua kuvattavaksi. Minä olen sitä tyyppiä jolla on kuvissa aina silmät kiinni tai suu auki. Olisi siis paljon opittavaa vanhoista valokuvista.

Elli Velli K. kirjoitti...

Olen monta kertaa melkein langennut ostamaan kirppikseltä valokuvia, ne ovat niin hienoja! Mutta sitten olen päättänyt olla varastoimatta niitä. Nyt esikoinen on kiinnostunut keräämään vanhoja kuvia, sekä tosi vanhoja että 'retrokuvia' (70-luku). Kannustan häntä siinä, näinhän asia ratkeaisi!

Minua kyllä hirvittää se valokuvien määrä, jonka joskus tulen perimään. Isäni on kymmenien vuosien ajan ottanut varmaan jokaiselta ulkomaanmatkaltaan, joita on vuodessa monta, filmillisen valokuvia. Ei se mitään, mutta kun ne ovat sellaisia että isäni hotellihuoneessa ykköset päällä, äitipuoleni hotellihuoneessa ykköset päällä, isäni kivassa katukahvilassa jne jne...Aina samat kuvat! Onkohan niillä joskus kulttuurihistoriallista arvoa!

violet kirjoitti...

Merruli: nuo kuvat ovat neljäkymmentäluvun lopulta ja osa viisikymmentäluvun alusta. Valokuvaaminen oli tuohon aikaan (ja vielä pitkään sen jälkeenkin) aika spesiaali juttu. Studiokuviakin harrastettiin - ainakin ne joilla oli varaa - huomattavasti enemmän kuin nyt. Kuvia ei roiskittu samaan tahtiin kuin nykyään. Kameroitakaan ei ollut ihan niin monilla kuin nyt.
Uskon että kaikella tälläkin on vaikutusta siihen, millaisilta ihmiset kuvissa näyttävät.

Puhumattakaan nyt siitä, että (mielestäni) menneinä vuosikymmeninä ihmiset noin keskimäärin panostivat pukeutumiseensa ja ulkoiseen olemukseensa eri tavalla kuin nykyään. Ajatelkaa aikoja, jolloin miehet ja naiset pitivät vielä hattuja ilman että joku katsoi asiakseen sanoa "mihin sitä nyt noin hienona"...
Jotkut pitävät hameen ja/tai korkokenkien käyttämistäkin nykyään jo hienosteluna, eli ajat ovat muuttuneet, totta tosiaan.

violet kirjoitti...

Elli Velli: vaikka ehkä ajatteleekin että ne ovat vain kuvia joissa joku on ykköset päällä hotellihuoneessa niin mielestäni niissä on ainakin se anti, että voi tarkastella ajan ykkösiä;-)
Harva ajattelee miten tärkeää olisi valokuvata vaikka nykyistä katukuvaa. Ajatellaan ettei siinä ole mitään erityistä. Mutta entä 20, 30, 40..jne. vuoden päästä? Silloin näitä tämän päivän katukuvia katsoessaan ihmiset näkevät varmasti asiat eri silmällä.

Olli kirjoitti...

Rupesin vaan miettiin, että kaikkee sitä keksivätkään laittaa myyntiin.. Niinku ny vanhoja valokuvia. Höh.

violet kirjoitti...

Heei, Olli, pitkästä aikaa! En ole muistanut Madonreiässäkään käydä aikoihin.
Niin tota, kun kato on ihmisiä kuin vaikka minä, niin tottahan niille myydään mitä ne haluaa ostaa. Se on sitä pisnestä, se. Itte hiukan ihmettelin siellä että haluaako joku ostaa täysin ruosteisia työkaluja ja nauloja....Ei siis mitään antiikkia tai edes "antiikkia" vaan yksinkertaisesti rikkinäisiä ja ruosteisia romppeita.
Alusvaatteet kuuluvat myös siihen kategoriaan etten ihan tajua ostaako joku jonkun käytetyt kalsarit?!?

Liivia kirjoitti...

Niin pitäisi kuvata normaalia katukuvaa enemmän, vaikka se tuntuukin vastenmieliseltä kun katsoo niitä kansitakkeja ja kirkuvia muovipusseja, mutta, kuten sanoit, voi olla arvokasta materiaalia joskus.

violet kirjoitti...

Liivia; Ja sitten kannattaisi kuvata sellaisia Tyyppejä (ennen sanottiin kylähulluiksi..) joita Tampereellakin on edelleen. Vieläköhän Epilän keisari on voimissaan? Mahtaako kenelläkään olla hänestä kuvia?

Ekub kirjoitti...

Kyllähän ne valokuvat ja siis nimenomaan kotialbumeiden kuvat on jonkinlaisen inflaation kokeneet etenkin digiaikana kun niitä räpsitään niin paljon. Harvinaisemmissa vanhoissa kuvissa on vähän erilaista hohtoa vaikka kuvissa olevat henkilöt eivät olisikaan tuttuja. Tulevaisuuden kirpputorimyyjillä on ainakin suuren suuret varastot myytäviä kuvia jos alkavat kauppaamaan nykyajan loma-otoksia ja muita räpsyjä!

violet kirjoitti...

Ekub: meillä on taas käynyt niin, että sen jälkeen kun ostimme digikameran, emme ole teettäneet "oikeita" kuvia juuri lainkaan. Äitini hiljan asiasta mainitsi ja havahduin oikeastaan itse ajattelemaan sitä vasta sen myötä.
Vaikka tykkään monessa mielessä digikamerasta eikä meillä enää muuta (toimivaa) ole, niin ajattelen että joku hohto ja odottamisen taika on mennyt pois. Kun kuvan näkee heti, ei ole samaa intoa teettää siitä paperikopiota. Se on nähty, ja suurin osa kuvista on ainakin meillä sitä luokkaa ettei viitsi maksaa mitään että sen saa paperille...

Vilijonkka kirjoitti...

Nuo kirjeiden käsialat ovat ihania. Joskus olen yrittänyt matkia vanhoja käsialoja, menestymättä. Eihän se onnistu kun pitää kynää todennäköisesti "väärin" kädessään, kirjoiusväline ja paperikin ovat vallan erilaiset eikä ole lapsesta saakka oppinut oikeanlaisia kiemuroita ja kynänpainamisia. Onneksi on edes jotain säilynyt meille ihailtavaksi.

Ja kirppareita ilman ei voi elää, tai ainakaan minun mielestäni todella ymmärtää ympäröivää elämää kuolemineen, tarpeineen, tilanteineen. Mitähän se Matroskinin mainitsema tyyppi olisi ajatellut nähdessään meidän Suomen olkkarissa kukkapöytänä toimineen bideen?

Katia G kirjoitti...

Olen keräillyt niitä vanhoja, pahville liimattuja kuvia 1900-luvun ihan alusta. Vanhoissa kuvissa on jotakin hirmu kiehtovaa ja samalla vähän surullista. Ja alan aina kuvitella että minkälaisia niiden kuvassa olevien ihmisten elämät olivat.

Vanhat kirjeetkin kiehtovat, olen sellaisia ostanutkin, mutta jotenkin tulee aika urkkiva olo niitä lukiessa, kirjeet ovat niin henkilökohtaisia. Ymmärrän niitä jotka joskus vanhoina tuhoavat koko kirjeenvaihtonsa...

Kadehdin sitä että lähellä on tuollaisia kirppiksiä! Minä kun olen kanssa hulluna vanhaan roinaan. Melkein mikä vaan käy, taannoin ilahduin saadessani parit silkkiset saumasukat 50-luvulta. Vaikken minä niitä aio jalkaani laittaa, siis.

Aiemmat tarkoitukset ei nykykäyttöä haittaa, ja vainajat ovat ihan tervetuleita minun lautasillani ruokailemaan, sillä minulla on ruumiinavauspöytä ruokapöytänä... ei kummittele, tai sitten en huomaa :)

Hoo kirjoitti...

Tampere reporting:
Taannoin(vajaa vuosi sitten) bongasin Epilän keisarin UFF:lla (naisten alusvaatteita pläräs...), ei ollut ihan yhtä raflaava ulkonäkö kuin silloin joskus, mutta erottui kuitenkin :).