lauantai 19. huhtikuuta 2008

Kaikki taas kotona


Poika tuli eilen leirikoulusta. Kaikki oli ollut ihanaa. Kaulaan oli jo eka päivänä tehty simpukkakorut, ja eilisiltana teimme vielä uusia. Pikkuveljellekin. Ilmat olivat olleet lämpimät ja aurinkoiset ja hiekka pehmeää rannalla. Viimeisen illan tansseissa poika oli tanssinut tyttöjenkin kanssa. Myös sen yhden tärkeän...ooh!


Minä huomasin sittenkin perjantaina jo kovasti odottavani omaani kotiin...Aikani kuluksi hakkailin nauloja ja ripustelin tauluja uusiin paikkoihin. Mies sanoi pää kallellaan: "luova ripustus". En tiedä onko se hyvä vai huono asia.

Nyt odotamme sitten vain vanhempiani kylään. Tulevat ensi torstaina. Edellisestä Brysselin-matkastaan onkin jo 49 vuotta!

14 kommenttia:

Puisto kirjoitti...

Tälle kummitädille tuli ihan herkkisvaihe päälle tuota poikasi kuvaa katsellessa. Ne pienet vauvat ovat yhtäkkiä omaa elämäänsä eläviä ja kokevia yksilöitä.

Hyviä hetkiä sinne vanhempien vierailuun.

violet kirjoitti...

POika olikin niiiiin iloinen!
Että vaikka oli ollut hienoa ja kivaa niin selvästi oli hyvä äitiäkin taas halata. Hymy ei meinannut loppua.
Oli mielenkiintoista kuunnella kun hän kertoi mitä uutta oli oppinut siellä merestä, sen asukkaista ja simpukoista ja mitä akvaaarioreissulla Sea Lifessa oli jne.

Vilijonkka kirjoitti...

Voi kuinka vallottava hymy, se kertoo kaiken. Täälläkin odotetaan kouluretkeä kovasti, mutta sinne on vielä yli kuukausi ja vain kaksi yötä. Minunkin on myönnettävä, että hyvin harvoin ikävin lapsiani. Olen joka tapauksessa niin paljon heidän kanssaan, että joskushan sitä on päästävä irtautumaankin.

violet kirjoitti...

Olen ollut huomaavinani että "takertuvilla" lapsilla on usein "takertuvat" vanhemmmat - yleensä äiti.
En nyt puhu pienistä joiden kuuluukin vähän roikkua.

Puisto kirjoitti...

Minä tunnen yhden takertuvan äidin, mutta siihen on vaikeaa puuttua, varsinkin kun en ole itse äiti. Jos jotain varovasti mainitsen, minulle sanotaan heti etten voi tietää, koska omia lapsia ei ole.

Siskoni ja ystävieni lasten kanssa olen kuitenkin viettänyt niin öitä kuin päiviäkin, eihän se tietenkään ole sama asia, ymmärrän sen ihan täysin. Mutta tuntuu pahalta tulla naulatuksi vain sen takia, etten ole äiti. Ihan kuin minulla ei olisi mitään kontaktia lapsiin.

Liivia kirjoitti...

Tuo hymy tosiaan kertoo kaiken ja lämmittäisi minkä vaan.
Millä ihmeellä niihin simpukoihin saa reijän?

Luova ripustus on ehdottomasti positiivistä:)

violet kirjoitti...

Papi; tuo on totta. Aika usein sanotaan "tiedät sitten vasta kun olet äiti" tai "eihän se voi tietää kun ei ole omia lapsia".
Se että on äiti ei ole ollenkaan tae siitä että tajuaisi yhtään mitään äitiydestä - tai ainakaan että tajuaisi kaiken. Aina sanotaan että kyllä jokainen äiti tuntee oman lapsensa parhaiten ja on lapselleen paras äiti jne. En ole ollenkaan varma kaikissa tapauksissa. On paljon naisia jotka olisivat oikein hyviä äitejä, mutta eivät sitä ole, tahtomattaan, omasta tahdostaan tai jostakin muusta syystä.

On aivan persiistä että eräät ottavat toiset naiset todesta vasta kun näillä on lapsia ja pääsee siihen hemmetin naisten kerhoon...

Liivia: simpukoihin sain ihan helposti reiän hyvin terävällä neulalla. Iskin varovasti sen vasaralla simpukan läpi. Kun on saanut pienen reiän niin sitten aavistuksen verran isompi neula ja uusiksi.

Luova ripustus on minulle ennen kaikkea sitä, että kun mies ei saa sanotuksi miten kuvat hänestä parhaiten istuvat seinille (ts. kun "kaikki käy") niin minä panen ne sitten sillain kun ne miellyttävät minun omaa silmääni - sillä hetkellä. Piut paut jos lehdissä lukee että tasapainoisen ripustuksen teet niin ja näin.
Minun henkinen tasapainoni riippuu kuvien asennosta;-)

Puisto kirjoitti...

Totta. Luova ripustus on hyvä termi ja mökillämme tätä harrastan oikein hyvin laajoilla liikkeillä.

Liivia kirjoitti...

Kiirtos reikäreseptistä, kokeilemme.

Meillä on sellainen luova ripustus, että olemme heittäneet taulut vanhoihin nauloihin, joita on aika omituisissakin paikoissa edellisen mummelin jäljiltä.
Ja kun laitan uutta, täräytän naulan mutikassa mihin vain, jotenkin aina paras niin, jos alkaa funtsailla en enää tiedä mikä olis hyvä. Mittanauhat ja vatupassoit ei ole minua varten.

Merja kirjoitti...

Kiitos simpukkavinkistä. Mulla on kerättynä iso määrä joka on kulkenut mukana pitkään. Mies manailee aina että pitääkö niitä vieläkin säilyttää.. Tällä vinkillä voisin vaikka tekaista niistä mobilen!

Toinenkin poikasi on suloinen. Tuon pellavatukan ihan tuntee pehmeänä sormissaan.

Tiuku kirjoitti...

Suloinen hymy, onnellinen. Itsekkin tulee ihan hyvälle mielelle.
Kivoja nuo simpukka riipukset itse olen joskus teräväkkä veitsellä ja neulalla hiertänyt kolon simpukkaan, taisi olla aika paksu kuorinen yksilö, muistaakseni operaatioon kului nimittäin kauan.

violet kirjoitti...

Liivia: mulla on kyllä eräänlainen pakkomielle suoraan menemisestä ja siitä onko joku keskellä suhteessa johonkin toiseen - tämä siis liittyi siihen taulujen ripustukseen;-) Kuitenkaan en aina viitsi kaivaa mittaa tai muuta apuvälinettä, joten toiveista joutuu sitten vähän tinkimään.

Merja: Pojan tukka ei ole ollenkaan pehmeä vaikka siltä näyttää. Ihan pienenä se oli, mutta nyt on aika jäykkä ja karheakin. En kyllä tajua mistä moinen tukka, kun mun on ohut ja harva, ja miehen puolen suvussa ei miehet paljon tukkaa päässä pidäkään..;-)Ohuthiuksista porukkaa .

Tiuku: Juu, työkalut ja menetelmät pitää valita simpukan paksuuden mukaan. Muuten menee rikki!

Anonyymi kirjoitti...

Muutama vuosi vielä ja kaikki kulmakunnan tytöt huokailevat tuon hurmurin perään!

violet kirjoitti...

Katiag: kuule....se on jo alkanut;-) ja sekös poikaa iljettää. Tuon ikäisenä ainakin pitää sanoa että iljettää.
Kieltämättä valkoinen tukka on aikamoinen myyntivaltti rakkauden markkinoilla. Ainakin paikoissa, joissa se on suht harvinainen näky.