lauantai 28. kesäkuuta 2008

Haloo!



Puhuin tänään yli tunnin puhelimessa ystävän kanssa. Aiheet kulkivat lapsista, terveydestä ja jaksamisesta kesälomanvieton kautta uskontoon. Ehdimme myös puhua erään tietyn postikonttorin lakkauttamisesta, sosiaaliturvasta, kirjoista ja matkustamisesta. Aika tavalla sellainen kaiken kattava puhelu, siis. Sen jälkeen mietin, että minulla oli luurin päässä Hyvä Ihminen. Semmoinen kerta kaikkisen viisas, avarakatseinen, ymmärtävä ja salliva. Sellainen, joka ymmärtää, osaa iloita toisen puolesta, osaa kuunnella ja eläytyä toisen huoliinkin.

Mielenterveyden (ja sitä kautta yleisen hyvinvoinnin!) kannalta on suorastaan välttämätöntä saada jakaa asioita muiden kanssa. Näin ainakin minun kohdallani on. Kaikille ei voi puhua kaikesta, joillekin ei mistään. Sitten on näitä, joiden kanssa puhuessa tuntuu että itsekin viisastuu ihan silmissä, ja kasvaa ihmisenä kaksi metriä!

23 kommenttia:

Liivia kirjoitti...

Tiedän mistä puhut. Jokaisella tätyy olla ainakin yksi Hyvä Ihminen, jonka kanssa voi puhua mistä vaan.
Eilen olin monen Hyvän Ihmisen seurassa.
Ikäviä on seurapiirit, joissa pitää punnita jokainen sana ja sellaiset "ystävät" jotka kyllä kuuntelevat, mutta eivät anna itsestään mitään.

Mulla on puhelinkammo. En oikein pysty soittamaan kellekään/minnekkään, enkä helposti vastaamaankaan puhelimeen.

violet kirjoitti...

Kaikesta en puhu kenenkään kanssa. Mutta kyllä, ainakin yksi Hyvä Ihminen tarvitaan. Minun mielestäni se ei voi olla - se ei saa olla - oma aviopuoliso.
"YStävät" jotka kuuntelevat mutta eivät anna mitään...niin, tai sitten ne, jotka kysyvät mutta eivät kuuntele vastausta. Eivät kuule. Eivätkä tietenkään myöskään anna itsestään. Tuttuja ovat nämäkin.

Minullekin puhelin on enemmän vihollinen kuin ystävä. Menen hoitamaan asian mieluummin jonnekin kuin soitan. Olosuhteiden pakosta minun on "pakko" soittaa Suomessa asuville ystävilleni kun en voi noin vaan nähdä. Olisi kanssakäyminen aika hiivatin vähäistä muuten. Monet eivät kirjoitakaan, edes meilejä. Mutta kyllä, puhelin välineenä on edelleen vaikea. Olen silti iloinen että sellainen on keksitty.

Sari kirjoitti...

Kylläpä olikin kaunista ruokaa noissa edellisissä kuvissa.

Minulta taitaa tuo Hyvä Ihminen puuttua kokonaan, onhan se pienoinen puute ... itse joutuu asiansa puimaan aamuisin tiskatessa. Hyviä ihmisiä olen löytänyt tässä bloggaillessa, ainakin voi ajatella välillä, että joku muukin ajattelee samansuuntaisesti tai on kiinnostunut samoista asioista, jne. jne...

Sari kirjoitti...

Ja niin, puhelinta en käytä, kuin virallisiin asioihin. Paitsi Suomessa - on siellä ehkä kuitenkin joitakin Hyviä Ihmisiä, vaikka oltaisiin yhteydessä kerran vuodessa ...

paperisydän kirjoitti...

Minun paras ystäväni on aviopuolisoni, mutta minulla on onni tuntea myös muita Hyviä ihmisiä :)

Minäkin puhun mieluiten kasvotusten kuin puhelimessa. Mutta joidenkin ihmisten kanssa puhuminen on mukavaa ja luontevaa miten vaan, puhelimitse tai ilman puhelinta.

J kirjoitti...

Pari läheistä ystävää on kiitollinen asia!

Luin juuri viimeisen Glorian, siinä on juttu suomalaisista sisaruksista Linda ja Nina Rosas, jotka pitävät ravintolaa Brysselissä, oletko käynyt?
- Soul
rue de la Samaritaine 20
- ehkä siellä on usemapiakin suomalaisten pitämäia paikkoja...

Liivia kirjoitti...

Juu, ei pidä olla liian montaa ystävää, jolle kaikki kerrotaan. Ja sitten on ne asiat, jotka saa tietää vain oma mies, ei edes se Hyvä ihminen.

Ei ole kiva sellainenkaan, että lörpöttelee kaikkia asioita kaikkien kanssa. Pitää osata ymmärtää missä menee raja.

Ja näitä on minunkin tuttavapiirissä, jotka kysyy, mutta ei kuuntele vastausta (pahimmassa tapauksessa jaarittelevat koko tapaamisen ajan puhelimessa jonkun muun kanssa)...sitten he ihmettelevät miksi nähdään niin harvoin. Monologeja voin pitää kotona ihan iteksenikin.

Papi kirjoitti...

Kuten terveydestä, Hyvästä Ihmisestä olen kiitollinen.

Voi meitä onnellisia, keillä sellainen on!

Olina kirjoitti...

Sehän on parasta, kun ystävän kanssa puhuessa ymmärtää itsekin uusia näkökulmia asioihin ja tapahtumiin. Joidenkin ihmisten kanssa on helpompi selkeyttää ajatuksia, kuin toisten.

On toki niitäkin ihmisiä, joiden kanssa voi olla ihan mukavaa, muttei koskaan syvempää ymmärrystä. Ja sitten näitä, joista pelkkä aura kertoo, että me emme koskaan tule toimeen...

Kesiah kirjoitti...

Minulla on kaksi kultaakin kalliimpaa Hyvää ihmistä. Toinen on siskoni ja toinen on veljeni vaimo. Molemmat rakkaita ja läheisiä. Pisimmät vakavat puheemme puhumme puhelimitse, vaikka usein myös tapaamme. Nyt olemme aloitelleet myös pitkiä skype-sessioita. Kenenkään muun kanssa puhelimessa en juttele kuin pakolliset asiat ja nekin pitkin hampain. Jokaiselle kanssaihmiselle soisin mielelläni ainakin yhden Hyvän ihmisen.

Tanja kirjoitti...

Minulla on pari tuollaista ystävää. Siis sellaista jonka kanssa voi puhua mistä vaan. En tiedä miten selviäisin ilman heitä. Ehkä selviäisin mutta elämästä ainakin puuttuisi jotain hyvin tärkeää.

violet kirjoitti...

Sari: tiskaaminen on muuten hyvä puuha tuohonkin pulmaan. Mulla ainakin ajatus juoksee siinä pestessä. Mies pirulainen meni ostamaan astianpesukoneen joten nyt vaimo tyhmistyy.

Paperisydän; antoisimmat keskustelut elämässäni olen ehdottomasti käynyt muiden naisten kanssa. Minä en usko että koskaan kukaan mies voisi ymmärtää minua niin hyvin kuin toinen nainen. Mieheni ei ole ystäväni, mutta onnneksi paljon muuta.

J: en ole käynyt ko. ravintolassa.
Ylipäätään olen täällä ravintolassa käynyt...kerran.

Liivia; sa muuta.
Hittojako sitä vastaa edes kun huomaa että toinen kysyy vain ollakseen kohtelias - tai lörpöttää lämpimikseeen.

Papi: pitäkäämme huolta niistä Hyvistä Ihmisistä!

Olina: puhut aurasta...en tiedä onko se auraa mutta kun tunnen jonkun ihmisen seurassa tietyn tunteen niin se on minulle merkki.
Yleensä se on ollut oikeassa: me emme tule toimeen. joskus voi toki erehtyä.

Kesiah: minulla ei ole sisaruksia. JOskus se harmittaa valtavasti, kun kuulee miten läheisiä sisarukset voivat olla.

Tanja: kai minäkin selviäisin, mutta heikommin. Paljon.

Halojaa, halojaa! kirjoitti...

Voi rakas ystävä, olisin voinut kirjoittaa aikalailla saman jos kirjoitella jaksaisin...mullekin jäi niin lämmin ja samalla RAIKAS olo jutustelustamme! Ja jos puhelun aikana aurinko paistoikin, het perään tuli sellanen jyrinä ja jyske ettei pahemmasta väliä!

(Ilahdutin vielä Miestä lauantai-illan ratoksi lauleskelemalla rippileirinuotioiden kauneimpia kipaleita.
Sitä silmäinpyöritystä...)

pikkujutut kirjoitti...

Sanos muuta.

On hienoa että Hyviä ihmisiä on olemassa. Jäin miettimään omiani ja kyllä ne ovat tällä hetkellä sen puhelinsoiton päässä.

Tuo on raskasta kun on niitä jotka vain puhuvat omistaan ja jättävät kuuntelun vähemmälle. Nykyään en jaksa sellaisia enää yhtään.Korvat sulkeutuvat kokonaan. Täällä punnitsen välillä sanat niin huolella,mikä ei ole tyypillistä minulle, ja olenkin ihan puhki tälläisten tapaamisten jälkeen..

Anonyymi kirjoitti...

Hyvän ystävän kanssa voi jakaa myös hiljaisuuden, sen olematta painostavaa tai hämmentävää.

Olina kirjoitti...

Anonyymi tuossa totesikin vanhan ja myös Pulp Fictionista tutun totuuden: Tiedät löytäneesi Hyvän Ihmisen, kun hiljaisuus ei ole vaivautunut!

Niin, en tiedä, onko oikea termi aura, vai joku muu. Mutta sen tiedän, että harvoin tuo tunne on ollut väärässä. Monta kertaa tietää, että tämän ihmisen kanssa EI, ja joskus toisinaan (minun kohdallani melko harvoin), että KYLLÄ. Aviomiehenikin tunsin heti ensisilmäyksellä asennosta, äänestä, ja siitä jostain, jota auraksi sanotaan.

Eikä minusta ole hoopoa luottaa vaistoihinsa, jos kuitenkin tilanteen mukaan voi tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Matroskin kirjoitti...

Minulta on mennyt taito jutella puhelimessa, koska pentuni kärsivät karseasta puhelinmustasukkaisuudesta. Jos vaan äiti tarttu luuriin, pitää heti päästä syliin pölöttämään omia juttuja. Tai päästä puhumaan sen toisessa päässä olevan kanssa. Plääh. Minusta kaikkein parasta on, jos pääsee hyvän ystävän kanssa pitkälle autoreissulle (ilman tiitiäisiä, tietty!). Autossa on hyvä puhua.

Sooloilija kirjoitti...

Autolla ajaessa on todellakin hyvä jutella jonkun kanssa rauhassa asioista. Se on kummallinen tila kun kaksi ihmistä juttelee ja katsoo eteenpäin tietä ja maisemia. Ja jos on vielä yö, niin se vasta kummalliselta tuntuu. Tarinoitakin tulee vaikka minkälaisia siinä ajaessa juteltua.

Puhelimeen suhtaudun nykyään hieman viileästi; se on asioiden hoitamista varten. Joskus joku ystävä soittaa ja onhan se kiva jutella, mutta joskus tilanne ei ole hyvä, yleensä omat lapset pyörivät siinä ympärillä, ja vaikka menisin kylppäriin puhumaan niin sinnekin tulevat jossain vaiheessa ovea jyskyttämään..

violet kirjoitti...

Halojaa halojaa; miehesi silmät pullahtavat kohta kuopistaan..;-)

Pikkujutut; on tosiaankin raskasta jos joutuu punnitsemaan ja miettimään sanomisiaan. Olo on kuin tyhjiin puristettu.

Anonyymi ja Olina; aivan oikeassa olette hiljaisuudesta. Joskus huomaa että jonkun ihmisen kanssa tulee tarve täyttää ilma äänellä. Tulee melkein kiire sanoa jotakin. Sitten on onneksi näitä, joiden kanssa voi olla myös hiljaa. Minä useinkaan tosin en malta, mutta siihen on toinen syy kuin että olisin kiusaantunut hiljaisuudesta.

Matroskin: kyllä minäkin valitsen soittohetken tarkkaan (jos siis itse soitan) että kuulen mitä langan päässä sanotaan...Meidän pojat eivät koskaan halua tulla puhumaan kenenkään kanssa puhelimessa. Ainut ihminen jolle puhuvat on yksi tietty serkku.

Sooloilija; mun mieheni ei halua juurikaan puhua ajaessaan. Se kuulemma häiritsee hänen keskittymistään. Minäkin tykkään vain istua hiljaa autossa. Se onnistuu tosin vain silloin, kun pojat nukkuvat takana....

MetsienMamma kirjoitti...

Niin ajankohtainen aihe minulle. Ja tämän aiheen kanssa tarvitsisin kovasti näkökantoja Viisailta naislta. Minulla on vanha toveri, jonka oikean laidan, suhteemme tolan, olen tajunnut vasta minunkin saatuani lapsen. Olen huomannut hänen olevan kylmempi ja pinnallisempi, kuin aiemmin luulin.

Meillä ei ole kemiaa, hän ymmärtää sanani väärin ja huoleni hylkkäyksenä hänen tekemisiään kohtaan. Jos haluan ilmaista toisen kannan, hän suuttuu, että neuvon häntä ja puutun asioihinsa (mikä on yleistä monen ihmisen kohdalla nykyään. Paitsi Hyvät Ihmiset hyväksyvät uudet näkökannatkin mieltäavartavina). Olen punninnut ja punninnut ja miettinyt, että miten jaksan häntä enää koskaan. Mikä sitten on parempi syy jättää toveruus kokonaan kuin pitkähkö välimatka, erimielisyydet, väärä aaltopituus ja syvä erilaisuus?

Suurin ongelma on kuitenkin siinä, että meillä on yhteinen tiivis neljän naisen rinki, joka on nivoutunut hauskaksi seurueeksi vuosien varrella. Miten sellaisessa ringissä voi muka käydä niin, etti yhtäkkiä kaksi tulisikaan toimeen keskenään eivätkä osaisi muuta kuin jutustella tyhjänpäiväisiä?

Olen aika tyhjissä tämän ihmissuhteen takia.

violet kirjoitti...

Metsien mamma: ymmärrän aivan täysin mistä puhut.
Ja kyllä, tilanne on vaikea.
Lasten saaminen muuttaa joskus ystävyyttä. Muuttaahan se paljon muutakin ja sitten jotakin heijastuu ystävyyssuhteisiinkin. Jotkut eivät osaa hyväksyä toisten tapaa olla äiti, eivätkä (kuten olet huomannut sinäkin) halua kuulla muita näkökantoja VAIKKA usein nämä ihmiset ovat ITSE ensimmäisenä neuvomassa ja tietämässä miten pitäisi kenenkin elää ja olla.

Miten arvelet tämän ihmisen ajattelevan sinusta?Olisitko onnellinen, jos hänkin ajattelisi sinusta samoin? Tilanne voisi nimittäin hoitua kuin itsestään niin, että molemmat vain ....antaisivat olla. Ei mitään dramaattista välirikkoa vaan hiljainen hiipuminen.
Mutta niin, sitten se teidän neljän porukka..ihan totta, miten sen suhteen sitten kävisi?

MetsienMamma kirjoitti...

Hiljaa hiipuminen on parasta. En osaakaan tehdä dramaattisia loppuja. Se on niin helppoa, kun asuu syrjässä muista. Huomaa vain, ettei ole nähnyt jotakin ihmistä pariin vuoteen.

Minulla on Hyvä Ihmiseni, joka on hyvin eri mieltä monista asioista kanssani. LastenKIN suhteen. Vaan se ei haittaa, kun kemia pelaa ja ymmärretään toistemme lauseet oikein. Ja ennen kaikkea perustellaan kantamme jollakin tapaa, kyeenalaistetaan ja sitten päästään lopputulokseen.

Tiedän, kuulostan blogissakin hyvin putkiradioasukkaalta. Ei näkökantoja sinne tänne, ei ymmärrystä toisten tapoihin toimia. Onneksi se ei oikeasti ole niin. Se ei ole niin silloin, kun aaltopituus toimii.

Luulen, että neljän porukan asia ratkeaa sitten vain omalla painollaan, kun tämä riita minun omassa päässäni on selvitetty.

Tai sitten tilanne on ratkennut jo minun siihen puuttumatta. Jos välimatkaa on parikinsataa kilometriä eikä ystävällä autoa matkustaa, se on jo havaittu, että ystävyys hiipuu aika helposti...

Melita kirjoitti...

Hei Violet,
Tässä edellä on jo varmaan sanottu kaikki tärkeä tosi ystävyydestä,mutta haluaisin lisätä omalta kohdaltani sen, että kun uskon sielunvaellukseen niin ne rakkaat ystävät ja lapsikin liittyvät jotenkin siihen " ketjuun" ja ne rakkaat ( jotka tuoksuvatkin niin hyvälle )ovat lahja.
Olen juuri viettänyt sunnuntain Porvoossa tällaisen elämän lahjan, Tinan kanssa.