torstai 24. heinäkuuta 2008

Huimausta ja paniikkia

Vanha totuus tuli kerrattua: minä ja korkeat paikat emme kuulu yhteen.
Niin komeata ja vaikuttavaa kuin vuoristossa onkin, niin minä kärsin. Jaloista vetää alaspäin, voimat pakenevat. Nämä kuvat ovat eräästä paikasta jonne mieheni varta vasten meidät ajoi upeaa luontoa katsomaan. Hän otti kuvat, koska minä nyyhkytin pelosta näköalatasanteella. En meinannut päästä sinne, enkä meinannut päästä sieltä pois. Saa nauraa.

Kahvilassa minulle tarjottiin mielipidettäni edes kysymättä rauhoittava Heineken. Pöytäseurani tutki jotakin kiinnostavaa lattialla. Minustakin kiinnostavimmat asiat ovat alhaalla.

19 kommenttia:

isoinpapu kirjoitti...

En naura yhtään. Tiedän täsmälleen miltä tuo tuntuu ja suorastaan tunnen jo väristyksiä katsoessani vuoristokuvia ja ajattelemalla siihen jotain näköalatasannetta.

Pari viikoa sitten en ollut päästä veneeseen, enkä sieltä pois koska piti hypätä puolisen metriä alaspäin, nousta laiturille puolisen metriä ylöspäin. Ihan sama korkeanpaikankauhu siinä iski. Ihan kamalaa, vielä vettä siinä laiturin ja veneenlaidan välissä. Ihan yhtä hyvin olisivat voineet pyytää hyppäämään grand canionin yli.
Sitä vaan hyytyy.

HUh.

isoinpapu kirjoitti...

Hmm, ihan ihan ihan. Siis ihan kamalaa.

katriina kirjoitti...

Ei naurata minuakaan. Uskallan kyllä mennä korkealle, mutta en koskaan reunalle. Laskeuduin kerran hyppyrimäen monttuun portaita. Ylösmeno oli sujunut hyvin, mutta alas jouduin laskeutumaan takaperin kaiteista kiinnipitäen ja ylös katsellen.

Olen kehittänyt massiivisen kivun pelon puudutuksessa tehtäviin leikkauksiin ja koepalan ottoihinkin, vaikka kertaakaan en ole tuntenut kipua. Ei sitä voi järjellä ajatella.

Mutta upeat maisemat!

celia kirjoitti...

Upeita maisemia. :) Onpa ihanaa ihailla niitä kotikoneella, kun ei tarvitse olla paikan päällä.

Ei naurata minuakaan. Itselleni voin virnuilla, mutta en toiselle samanlaiselle korkeanpaikankammoiselle. :)

Minen mene korkeille näköalapaikoille, joihin johtaa niin kapea serpentiinitie, että autolla pitää peruuttaa, jos joku yrittää tulla autollaan vastaan. Jään vaikka matkanvarrella pois kyydistä, jos perheen huimapäät haluavat riskeerata henkensä ja vuokra-auton.

Puristan rystyset valkoisina näköalatasanteiden kaiteita, jos yleensä uskallan kaiteelle asti.
Turvallisin korkeiden maisemien ihailemisasento voisi olla mahallaan turvakaiteiden alakolosta tiirailu. Ihan totta. Ei vain ole tullut testattua, kun Etelä-Euroopan turistikohteissa on yleensä niin kamalasti porukkaa ja jäisin kuitenkin jalkoihin.

violet kirjoitti...

Isoinpapu: mulla on samanlaisia muistoja veneeseen menosta. Köhöm. Mulle vinoiltiin että vettä on alla vain kaksi metriä. Ei se siitä kiinni olekaan.

Katriina: Minä ihmettelen miten olen voinut kesällä -95 kiivetä Norjassa sille kuuluisalle aivan tasahuippuiselle Preikestolenille
(kirjoittakaa vaikka googlen kuvahakuun preikestolen ja jo lähtee...) ja olen maannut mahallani aivan REUNALLA alas katsellen. Mutta selitys taitaa olla se, että olin vastarakastunut mieheeni ja siis jo valmiiksi päästäni sekaisin.

Celia; nyt kun ajoimme lomapaikkaamme niin matka koostui hyvin suurelta osin kilometrissä tai yli kulkevista erittäin kapeista teistä, joiden reunalta näkyi suoraan alas, ja joissa ei aina ollut mitään kaiteita. Minä HUUSIN ja melkein itkin ja päätimme että takaisin mennään tylsiä moottoriteitä.
Cannes’in, St Tropez:n ja Nizzan välillä suhatessa on kuitenkin välillä aivan pakko ajaa pahoja kapeita korkeita teitä. Mieti siinä sitten että siltä se näytti Monacossakin kun Grace henkensä heitti...huuuui!

Sanni kirjoitti...

Hui..kaisevat maisemat! Tuen sinua alhaalla pysymisessä. En edes tiennyt, että minulla on korkeanpaikankammo, kunnes sain kauhean paniikki-raivo-jumituskohtauksen eräällä sillalla. Tästä on aikaa yli kymmenen vuotta. Veljeni luuli minun tulleen hulluksi, kun en pystynyt liikkumaan eteen enkä taakse. Huusin vaan, että et perkele koske muhun tai mä putoan! Heh! Se siitä luontoretkestä Kymijoen kuohuja ihmettelemään.

Sooloilija kirjoitti...

Hui, kävin heti googlettamassa tuon mainitsemasi Norjassa sijaitsevan Preikestolen eli Saarnatuolin; järkyttävä paikka, en ikinä menisi! Miten olet voinut kiivetä sinne?

Täällä siis ilmoittautuu myös korkeanpaikankammoinen..

Ei siitä kammosta kai ihmeemmin pääse eroon? Mutta välillä on vaan kavuttava jonnekin korkealle ihailemaan maisemia.

Mutta ikinä en ajaisi autolla serpentiinitietä pitkin jonnekin korkealle vuoristoon! Kyllä jäis menemättä!

Timo kirjoitti...

Hienoja maisemia, onko tuo samasta alueesta kuin tämä meidän ajoreissun bongaus?

Enkä minäkään naura, vaikken laskuvarjohyppäämisessä, varjoliidossa tai seinäkiipeilyssä ole tuollaista itsessäni havainnut. Onhan teräsmiehellekin kryptoniitti arka paikka... :-)

Allu kirjoitti...

Taitaa olla Gorges du Verdon. Minusta se oli vaikuttavampi kuin Grand Canyon.En välittänyt katsoa alas minäkään.

violet kirjoitti...

Sanni: joo, ei auta että joku "rohkaisee"tai pakottaa johonkin ellei itse halua/pysty.

Sooloilija: niin, siellä Norjassa vaan kiipesin miehen kanssa muiden turistien kanssa, ja tie sinne on aika helppo, ei siinä mitään. Perillä vaan sitten sen tasaisen lätyn päällä alkaa tehdä heikkoa kun tajuaa, että reunan yli jos menee niin hip hei, noin 500-600 metriä alas vuonoon, adjö!
Mulla on kuva missä makaan siinä reunalla kuvaamassa sinne alas...pitää kaivaa se jostakin rohkaisuksi itselleni.

Timo: hieno paikka ja hienot kuvat sinullakin! Tuo meidän paikka oli tosiaan tuo
Allun mainitsema Gorges du Verdon.

Olina kirjoitti...

Ei naurata minuakaan ei, korkeintaan hymyilyttää, ja sekin johtuu mahtavasta tavastasi kertoa asia=) Sympatiani saat, nimimerkillä kun lempi artistini tuli Suomeen, en ensin meinannut uskaltaa paikalleni jäähallin hattuhyllyllä, ja ensimmäisen puolituntia sydän takoi ja paniikki oli aivan hirmuinen, enkä uskonut ikinä pääseväni alas... Hattuhyllyllä pysyin, koska musiikki on minulle HYVIN tärkeää;)

Olina kirjoitti...

Niin, se piti vielä sanomani, että kuvissa nuo maisemat ovat aivan uskomattomat!

Solveig kirjoitti...

Alkaa tuntua jälkimääkimiseltä sanoa, että määkin kato pelkään niitä korkeita paikkoja niin, että kuljin raksalla seinää vasten niin kauan, että yläkertaan tuli kaiteet. Ihmettelin asuntomessuilla matalakaiteisia yläkerran tiloja, joista ihan katseen voimalla heti on putoamassa alaaaa-aas.

Norjassa kohistiin -99 tai -00 kauheasti siitä, että kaksi nuorta oli sopinut Internetissä sieltä Preikestolenilta alas hyppäämisestä ja toteuttaneet aikeensa käsi kädessä.

Mutta upeat maisemat! Ja tirskahtelin edellisen juttusi "alunperin ihmisiä"-jutulle. Ja hääpäivästäkin piti onnitella. Oon mä tosiaan hidas. Tai sinä nopea. :)

Tuuli kirjoitti...

Mä pääsin korkean paikan kammosta vuorikiipeilemällä. :-/ Ja lentopelosta päässen tänä vuonna lentämällä, kun tulee kymmenisen lentoa vuodelle. Ukkospelko vielä käsittelemättä...

Timo kirjoitti...

Ahaaa... meillä jäi tuo kohta näkemättä kun kierrettiin näin. Harkinnassa oli kun tuolla suunnallahan olisi ollut Mont Blanc (ja kuulemma jokin hieno köysirata näköalapaikalle ;-), mutta kaikkea ei valitettavasti ehdi.

Kaunista kesän jatkoa teille!

violet kirjoitti...

Olina: olen kokenut tuon saman jossakin teattarissa kun on pitänyt mennä sinne ylös.

Solveig: ei tosiaan ole temppu eikä mikään hypätä Preikestolenilta - tai pudota. Se mulle tuli mieleen siellä että mitä jos joku tulee hulluksi ja työntää jonkun alas???

Tuuli: niin, olishan se varmaan mahdollista tuosta kammosta päästä. Ihan vielä se ei haittaa mun elämääni kuitnekaan niin paljon, että alkaisin vielä kiipeillä;-). Sen sijaan jonkun benji-hypyn voisin tehdä. Se ei pelottaisi (tai ainakaan ajatus;-)), siinä on minusta kyse eri asiasta kuin tässä pelossa.

Timo: sano se, kaikkea ei tosiaan ehdi. Se on se reissaamisen yksi puoli. Toisaalta on niin hyvä tietää että maailma on täynnä paikkoja, jotka haluaa vielä nähdä. Ei lopu kesken!

Anonyymi kirjoitti...

Luin blogisi, kävin IS:n sivuilla ja sattumalta just nyt löysin tällasen uutisen...

Ilta-Sanomat
24.07.2008 16:09,
päivitetty 24.07. 21:30

Neljä hollantilaisturistia kuoli torstaina Mont Blanc -vuorella Italian ja Ranskan rajalla.

Uutistoimisto Ansan mukaan kuolleet olivat 56-vuotias isä ja tämän 17- ja 23-vuotiaat tyttäret sekä 20-vuotias poika. Kiipeilijät olivat köyden avulla kiinni toisissaan, ja ryhmänjohtajan putoaminen sai muutkin kiipeilijät putoamaan tämän mukana.

Perheen äiti näki miehensä ja lastensa putoavan ja hälytti apua. Äiti selvisi itse hengissä, koska oli laskeutumassa vuorta eri reittiä pitkin. Hänet vietiin shokin vuoksi sairaalahoitoon Aosteen.

Mont Blanc on Euroopan korkein vuori. Se vetää puoleensa satoja vuorikiipeilijöitä vuodessa. Kuolemaan johtavat onnettomuudet eivät ole vuorella harvinaisia.

Anonyymi kirjoitti...

Apua! Toivottavasti en pilannu tunnelmaa tällaisella uutisella...

violet kirjoitti...

Anonyymi: Miten olisit voinut? En ollut tuolla, en harrasta vuorikiipeilyä eikä tuossa paikassa missä itse kävin ollut minkäänlaista todellista vaaraa moisesta.