maanantai 18. elokuuta 2008

Pysyy



Koska - kuten jo kirjoitinkin - jokainen matka on paljon muutakin kuin siirtyminen paikasta toiseen, ovat matkat Suomeen minulle nykyisin aina myös matkoja menneisyyteen. Vanhojen kuvien selailua, tuttujen esineiden näkemistä, aavistuksen unohtuneiden tapojen palautumista hetkeksi takaisin.

Ei haikailua, ei "ennen kaikkia oli paremmin"-virsiä.
Ei kaipausta niin, että nykyhetki jäisi jotenkin toiseksi.

Sen sijaan syvempää ymmärrystä siitä, miksi minä olen minä ja miksi olen tällainen.
Sen huomaamista, että on mahdollista tavoittaa se Minä, joka olen ollut alusta asti.

Mikä teissä on sellaista joka on pysynyt?

29 kommenttia:

maare kirjoitti...

Ainakin MIKSI? -kysymys...

Liivia kirjoitti...

Nuo kuvat, että nautin niistä! Samankaltaisia yritän ottaa...

Minussa pysynyttä on loputon kauneudenjano. Jo pienenä istuin ja katselin kuvia, sitä teen edelleen. Varmasti aina.
Olen aina ollut rauhallinen, mutta minussa on voimakas elämänpalo. Halu olla paikallaan, kotona, mutta samalla kiihkeä halu olla matkoilla.
Pystyn ottamaan hetkestä(vaikka kuinka tylsästäkin) kaiken irti, jo pienenä tein niin.

Voisin tutkailla tässä itseäni loputtomiin, kiitos hyvästä kysymyksestä. Huomaan, että olen aika paljon sama kuin se 6-vuotias minä. Siinä välissä oli paljon kokeilua ja harhareittejä, mutta kaiken jälkeen olen juuri se sama mistä lähdettiin.

violet kirjoitti...

Maare: OIKEIN hyvä asia! Miksi -kysymys on tärkeääkin tärkeämpi, vaikka vastaukset jäävät usein saamatta.
Minä olen lapsesta asti ollut sellainen "perustele!" -tyyppi. Olen kuullut olevani hiustenhalkoja ja viisastelijakin. Varmasti se totta onkin. Se sama minussa on edelleen sisällä, vaikka olen oppinut tukkimaan suuni edes joskus. En jaksa olla enää niin kärkäs kuin ennen.

Liivia: minusta nuo isän ottamat kuvat ovat myös kauniita. Muistan tuon kuvanottotilanteenkin niin hyvin. Olimme menossa kylään, mutta pysähdyttiin kun autonikkunasta näkyo tuollainen kukkapelto. Isä pyysi minua kyykistelemään siellä jotta sai haluamiaan kuvia. Oli tuulista ja vihasin noita kukkia, kun sain niistä kai jonkun allergiareaktion.

Mitä enemmän ajattelen niin sitä enemmän löydän itsestäni pysynyttä. Asiat ovat muovautuneet ja ne näyttävät ehkä erilaisilta, mutta perusvire pysyy.
Esimerkiksi se, että vaikka sitä kuinka toivoisi olevansa viileä ja tyylikäs ja cool, niin onkin vain loputtomasti pajattava papupata, käsiään heiluttava tuulimylly ja "kaikkien ymmärtäjä" -diplomaatti.

Sari kirjoitti...

Mikä on pysynyt : sisu-prkl.

maijja kirjoitti...

Minussa on pysynyt lapsekas tapa innostua asioista. Minä olen se tyyppi, joka on aina ollut hihkumassa "JOO!!! Näin muuten tehdään, ja sitten näin ja HEEEI mehän voitais myös...." Saan valtavia säpsyjä kun oikein innostun, ja pienetkin asiat vievät mennessään. Se on hyvä piirre minusta. Toisaalta aikuisena se aiheuttaa vähän masennusta; toiset ei olekaan yhtä innostuneita, vaan tylsiä masentavia ja kypsiä.

Lisäksi minussa on ja pysyy tapa vaipua myös synkkyyteen. Sellaiseen kertakaikkisen masennuksen aaltoon, jossa yhtään mikään ei ole sittenkään mahdollista, kukaan ei kuitenkaan haluakaan leikkiä minun kanssa ja muilla on hienommat lelutkin. Pahinta tavassani on hälläväliä-tunne. Millään ei oikeastaan kerta kaikkiaan tunnukaan olevan väliä (kun ei sillä kuitenkaan olisi väliä)! Mutta onneksi kohta taas innostun.

Tämä oli mukava kysymys, ja luin ahnaasti aiemmat kommentit. Liivian tavoin itsetutkiskelua voisin jatkaa loputtomiin (ja isäsi ottamien kuvien ihastelua)! Ja tuo viileys ja coolius; puhuitko minusta :)? Minussa on nimittäin säilynyt myös uskomaton sähläys... Surukseni huomaan, että olen yhä se joka tiputtaa perunan vesilasiin, kävelee päin ovenkarmeja ja pieraisee joskus vahingossa väärässä paikassa.

Marikki kirjoitti...

Minä olen ainakin yrittänyt säilyttää itsessäni lapsekkaan tavan nähdä ja kokea asioita. Ihan mikä vain tavallinenkin arjen juttu voi ja saakin olla ihmeellistä ja hienoa, jos niin haluan. Luonnon annan edelleen ällistyttää minut, aivan kuten lapsenakin. Lapsenmielisyys ja herkkyys olkoon siis pysyvää minussa.

violet kirjoitti...

Sari: sisu-prkl on onneksi tallella mullakin. Sille on niin paljon ollut käyttöä että sen voima on vaan vahvistunut!

Maijja: Minä kyllä olen aina ollut myös innostuja (ja kuulemma innostajakin, mistä olen oikein otettu) mutta minusta on myös hyvin vahvana käytännöllinen "mutta onko se käytännössä mahdollista" -puoli. Se toppuuttelee valitettavasti joskus toimiani liiankin kanssa, vaikka on siitä paljon hyötyäkin.

Marikki; minusta tuntuu että minussa on eräänlaisesta lapsenmielisyydestä tallella myös yksi hiukan ei-niin-hyvä puoli. Nimittäin vastuunottamisen pakoilu ja päätösten siirtely. Ei se nyt tarkoita että eläisin jotenkin vastuuttomasti tai olisin valtavan päättämätön, mutta...äh. En osaa selittää.

Liivia kirjoitti...

Tuo mitä juuri yllä sanoit Marikille, pitää täälläkin paikkansa. Olen hyvä sulkemaan korvani, tai vain haihtumaan. Mutta se ei tarkoita ettäkö jättäisin ketään pulaan ja ettenkö välittäisi, osa asioista on vaan minusta niin jonninjoutavia etten jotenkin halua/jaksa uhrata aikaani sellaisiin.
Olen hyvä referoimaan vain sen TÄRKEIMMÄN. Ja välillä se on tarkoittanut liikaa mukavuudenhalua, josta myös nyt maksellaan.

Maijjan pierujuttu naurattaa vieläkin. Minä en tunne itsessäni tätä "säheltäjää", mutta juuri taannoin päästin pierun työhaastattelussa. Se oli järkyttävää ja epätodellista. (en ole vielä saanut tietoa sainko sen paikan...)

Vilijonkka kirjoitti...

Hätähousuus, niin hyvässä kuin pahassa. Voin tehdä todella nopeita päätöksiä, joskus jopa äkipikaisia ja yllättäviä. Jotkut kutsuisivat sitä henosti intuitioon luottamiseksi, sillä yleensä en ehdi pohtia kauaskantoisia seuraamuksia. Tämän piirteen hedelmiä: kirjansidontataito, kolme lasta, hirveä kasa huonekaluja (varastossa), oikeastaan myös muutto Kiinaan.

hulpiot kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Sooloilija kirjoitti...

Kylläpä laitoit kysymyksen loppuun.. Muilla oli niin pitkät vastaukset, etten lukenut niitä vielä läpi. Mutta omalta kohdaltani vastaan, että herkkä runotyttö minussa on säilynyt, vaikka elämä on kolhinutkin..

hulpiot kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Papi kirjoitti...

Olen ollut ihan aina kovin eläinrakas ja luonto-ihminen. Se on ja pysyy minussa varmasti viimehenkäykseen asti.

Tästä itse-analyysistä saisi aika pitkänkin, mutta sanotaan näin, että olen ollut lapsesta asti myös synkkyyskohtauksia saava, innostuva ja myöskin päin ovia kävelevä sekä helposti höynäytettävä. Onko tämä nyt ihan treffipalstan ilmoitus? Foto ois kiva ylläri.

Ilona kirjoitti...

Minussa on säilynyt kauneudenkaipuu, -jano. Pitää nähdä kauniita maisemia, asioita, kuvia, omistaa kauniita tavaroita, pukeutua kauniisti eikä käytännöllisesti. Lapsena kauneudenkaipuutani ja kauneudenymmärtämiskykyäni yritettiin tukahduttaa ja piilottaa, ehkä tahattomasti, mutta nyt aikuisena se saa olla valloillaan. Ja miten nautinkaan!

tiuku kirjoitti...

Miten mielenkiintoinen aihe.
Minulla oli iso itsetutkiskelu innostus päällä kun täytin 18, ja olin samaan aikaan Japanissa vaihdossa. Silloin mietin paljon kuka olen, miksi, millainen minusta mahtaa tulla jne. Lisäksi tykkäsin silloin silmittömästi Joostein Gaardnerin Sofian maailma ja Maya kirjoista.
Nyttemmin, olen vain silloin tällöin malttanut pysähtyä miettimään itseäni. Olemme kyllä mieheni (ex?) kanssa paljonkin ruotineet sitä millainen olen, hyvässä ja pahassa. Se tosin ei ole aina niin kovin rakentavaa saati miellyttävää.
Minussa varmaan voimakkaimmin elää lapsuudessakin voimissaan ollut positiivinen uhma. Sellainen joka laittaa tuulemaan, sellainen joka ei ollenkaan haluaisi olla tylsä ja tavallinen. Olen aina nimittäin halunnut olla jotain erityistä, ja erikoista. Edelleen tietynlainen rajojen rikkominen ja outous viehättää.
Tykkään edelleen samoista aisioista ,tanssi elämäni suola, kuvat ja kauneus se sokeri ja pippuri/tuli ja leimahdus se olen minä itse. Tempperamenttia olen nimittäin kuullut että minulta löytyy, jopa liiaksi.

Kuten muutkin kommentoijat, ihastelen kauniita kuvia.
Jännä juttu kuinka kerrot ettet tykännyt kukista ja että oli tuulista. Kuvista tulkitsemalla sen hetken kuvittelin ulkopuolisena erilailla. Ehkä on totta etteivät kuvat aina kerro koko totuutta. Kauniita kauniita kuvia joka tapauksessa. Kuten Liivia toivoisin osaavani kuvata tuohon tyyliin.

Anne kirjoitti...

Kiva postaus! Piti oikein pysähtyä miettimään, mitä 6-vuotiaasta Annesta on vielä jäljellä. Ainakin herkkyys, pyrkimys etsiä asiasta kuin asiasta jotain huumoria, luovuus, uusista asioista innostuminen, sählääminen/hösääminen, päättäväisyys, "läpi harmaan kiven" -asenne. Hauska ajan myötä nähdä, tulenko näkemään omissa lapsissani näitä samoja piirteitä.

Matroskin kirjoitti...

Minussa on säilynyt rakkaus laamapaitoihin. Minusta on kuva, jossa olen 1-vuotiaana laamapaita päällä. Arvostan siis edelleen mukavuutta yli trendikkyyden.

Jos äidiltä kysytään, niin tuittupäisyys on säilynyt samana siitä hetkestä, kun tulin maailmaan.

Matroskin kirjoitti...

PS: Järkyttävä pannumyssy.

Merruli kirjoitti...

Äkkiseltään tulee mieleen samana pysyneistä ominaisuuksistani jääräpäisyys ja toisaalta rakkaus vaatteisiin, kauniisiin papereihin ja kaikkinaiseen askarteluun.

tiina kirjoitti...

Hui, oikein säikähdin, kuinka samanlaisesti Maijja kirjoitti, kuin mitä itekki olisin voinu kirjottaa. Innostun kaikesta (kivasta ainakin) ja on tosi tylsää, kun muut aikuiset eivät innostukana samallalailla. Pienenä pidin esityksiä mummulan pihalla ja masennuin, kun pappa halusikin jäädä makoilemaan sohvalle, eikä tulla katsomaan. Se sama tunne tulee aina vieläkin, kun joku vastustaa keksimääni huippuideaa. No, se pappa kyllä loppujen lopuksi tuli pihalle katsomaan esityksiä. Taisin pakottaa. Ikinä en halua menettää sitä hassuttelun ja lapsellisuuden taikaa, joka minussa on. Tykkään olla lapseni kanssa leikkipuistossa, koska siellä saan itsekin tehdä paljon ja hienoja hiekkakakkuja ja laskea lapsi sylissä isosta liukumäestä tukka hulmuten! Arvatkaapa vaan kuinka onnessaan olen kaikkien rakemmusprojektien kanssa, joissa rakennan asioita lapselleni.. Hella, nukkekoti (jonka kyllä ajattelin ehkä tehdä vain itselleni..), leikkimökki.. Ihanaa! Innostun jo pelkästä ajatuksestakin niin, että kesken kirjoittamisen on jäätävä haaveilemaan..

Tosi kauniita ja tunnelmallisia nuo kuvat! Ihania. ja on mukavaa kun kuvaushetkistä muistaa ne tunteet ja tunnelmat, niitä kuvia voisi tutkia loputtomiin ja miettiä ja haaveilla ja muistella ja tutkiskella.

hekku kirjoitti...

6-vuotiaasta Hekusta on (olin kyllä silloin Helpi, nimessäni kun PITI olla pentin pee, isintyttö kun olin) säilynyt tilannehihittelijä. Kikatus karkaa vielä 38-vuotiaanakin, sopi se tilanteeseen tai ei.

Ekub kirjoitti...

Tosi vaikea kysymys, koska yleensä tulee mietittyä sitä kuinka on onnistunut kehittymään ihmisenä ja hymisteltyä itselleen kuinka etevä sitä onkaan. Ne pysyvät asiat liittyvät omassa mielessä niin usein pettymyksiin, "enkö ole vieläkään oppinut", "olenko vieläkin näin tyhmä". Toisaalta vanhetessaan huomaa omassa persoonassaan niin monia tuttuja piirteitä, yhtymäkohtia lapsuuden minään ja kaikuja omien vanhempien käyttäytymisestä.

Aiemmista kommenteista tunnistan itsestäni tuon välistä nolon säheltäjän, joka ei osaa aina oikein käyttäytyä vaikka kuinka yrittääkin. Toisaalta siihen liittyy se lapsenmielisyys, en osaa käyttäytyä sulavasti ja tyylikkäästi, vaan jos innostun jostain innostun todella.

Maijjan kohellus-kuvaus oli muuten mainio!

Helmi Junika kirjoitti...

Tätä piti jäädä oikein miettimään. Minä olen mielestäni ollut jatkuvasti muutoksen tilassa ja kehittynyt, laajentunut mieleltäni ja kypsynytkin.

Ehkä on jotain, joka on aina ollut minussa. Se on se peppiys. Tänään vähän kateissa, mutta kun sen tavoitan, koen olevani minä. Peppiys tarkoittaa minulle tilaa (ja kykyä tavoittaa se tila) olla aidosti läsnä tässä hetkessä: omimmillani siinä hetkessä olen metsässä sammaleisen kiven päällä. Yhtä hyvin myös kaupungissa tai hiekkaharjulla, missä vain. Siis olla läsnä itsessään ja itselleen kyselemättä lupia tai valtuutuksia, juuri sellaisena kuin on. Rähjäisenä, kaunosieluisena, rämäpäisenä, lapsekkaana ja herkkähipiäisenäkin. Tunnetta, aistikokemuksia. Peppiys minussa on aina ollut minuinta.

violet kirjoitti...

Liivia: en tiedä miksi, mutta kommenttisi muistutti minua eräästä omasta ominaisuudestani, joka on aina määrännyt tekemisiäni: olen ehdottomasti kulkenut aina sydämen, en järjen suuntaan (vaikka onneksi nämä eivät aina sulje pois toisiaan).

Vilijonkka: hätähousuus on minuakin. Tai oikeastaan sellainen, että aloitan ja kesken jää...moni asia. Ehkä "aito" hätähousu saa saatettua loppuunkin.Minun on ollut aivan helppoa tehdä elämäni suuret päätökset (vaikka että muutan Ranskaan) mutta pienten kanssa olen vehdannut aina.

Sooloilija: ehkä se on antanut sinulle voimaakin kolhuissa?

Papi; Treffi-ilmoitus, heh heh;-)

Ilona: muiden vastauksia lukiessani huomaan itsestäni koko ajan lisää "pysyy" -asioita. Sinun kommentistasi tuli mieleen että n. 11-vuotiaasta asti olen pessyt tukkani joka päivä (ellei ole joku este tai olen sairas) ja ollut tarkka pukeutumisesta, itseni tälläämisestä jne. VAIKKA voisi näyttää välillä ettei tuo ole peiliin katsonut, on vaan noukkinut lattialta ekat vaatteet, kampaajallekin olisi asiaa, niin kaikki tuokin on harkittua.Olen hyvin tietoinen siitä miltä näytän(niin hyvässä kuin pahassakin).

Tiuku: minä en 18-vuotiaana taipunut minkäänlaisiin itsetutkiskeluihin...taisin olla aika kypsymätön ja hyppäsin junaan vasta paljon myöhemmin.

Anne; olen jo nähnyt omissani parikin "omaa" piirrettäni, mutta ihmekös se.

Matroskin: ja minä en ole juuri vaiennut sen jälkeen kun opin puhumaan, kuulemma. (Älkää pelästykö. En minä koko ajan puhu oikeesti. Osaan olla hiljaa. Haluan yhä enemmän olla hiljaa.)

Merruli; rakkaus ja kiinnostus vaatteisiin...täälläkin.

Tiina; Kuvissa olevat yksityiskohdat kuten vaikka jotkut pienet esineet, joku vaate, tietysti tilanne itse auttavat palaamaan kuvanottohetkeen. Lisäksi meillä melko usein lavastettiin kuvia, ts. niiden ottoa suunniltiin pitkään, pyydettiin menemään kuvaan niin tai näin, ottamaan tuollaisen tai tällaisen asennon jne. Kuvaus kesti kauan. Kai se siksikin on jäänyt mieleen.

Hekko: tilannehihittäjä on hauska sana.
Minua on aina naurattanut enemmän tilantet kuin jonkun kertomat vitsit. En "osaa" nauraa jos huomaan että sitä odotetaan.

Ekub: hyvä kun otit esille asian tuonkin puolen. Minä kallistun useinmiten ajattelemaan näitä "pysyy ja paranoo" -juttuja kuin sitä, missä olen kehittynyt...mitä sekin nyt sitten minust kertoo?....

Helmi Junika: hyvin kuvasit sitä mitä peppiys sinulle on. Kannatan sitä kaikkea vaikka itse käyttämäsi nimitys ärsyttää minua..ehkä koska yksi ihminen on sitä jankuttanut minut väsyksiin.

Elisa kirjoitti...

Hieno kysymys!

Minussakin on pysynyttä herkkyys, olen aina ollut hyvin herkkä.

Olen aina ollut hyvä hassuttelemaan. Vaikka se on välillä ollut piilossa, pitkiä aikojakin. Ikinä en halua menettää hassuttelun ja lapsellisuuden taitoa. Lisäksi osaan iloita pienistä asioista.

Olina kirjoitti...

Hieno kysymys ja paljon ajatuksia ja pohdintoja herättäviä vastauksia!

Minä tunnistan itsessäni ikuisen perustelujen penääjän: selitä, perustele, miksi! En ole koskaan suostunut mihinkään vain siksi, että "pitää".

Lukutoukkamaisuus ja satuihin uppoaminen ovat myös pysyneet mukana aina. Lapsena minulle luettiin paljon, ja heti kun opin lukemaan, aloin ahmia.

Tarinoihin voimaakkaasti eläytyminen on varmaan osaltaan ollut myös kehittämässä vilkasta mielikuvitusta, joka edelleen ottaa valtaansa niin hyvässä kuin pahassakin. Olen aina voinut istua ihan hiljaa itsekseni, samalla kun tarinat, uudet maailman ja joskus painajaisetkin avautuvat kirkkaina eteeni.

Olen muutenkin viimeaikoina miettinyt tätä kysymystä, hassua, että se sattui blogissasi tulemaan eteen. Itse ainakin tunnistan itsessäni paljon sellaisia perusluonteenpiirteitä, jotka ovat aina olleet olemassa. Ja tulevat varmasti aina olemaan.

violet kirjoitti...

Elisa:

Olina: "selitä, perustele, miksi! En ole koskaan suostunut mihinkään vain siksi, että "pitää"."

Suoraan suustani!
Tämä ominaisuuteni on saanut aikaan vastoinkäymisiä ja minua pidetään varmaan myös jossakin määrin sietämättömänä tyyppinä tämän takia.

violet kirjoitti...

Elisa: herkkyys on sana jonka käsitän monella tavalla. En osaa ollenkaan sanoa olenko (tai olenko koskaan ollut) erityisen herkkä.
Jos se tarkoittaa vaikka herkästi itkuunpillahtamista niin en ole. Mutta toki se voi tarkoittaa paljon muutakin;-)

Elisa kirjoitti...

Violet: Herkkä voi tosiaan olla monellakin tapaa. Itse nauran ja itken helposti. Luen helposti toisten ihmisten tunnetiloja ja osaan ottaa toisen ihmisen tunteet huomioon. Koen asiat/tapahtumat /tunteet "vahvasti".

Herkkyys voi myös olla suorassa yhteydessä ihmisen luovuuteen. Monet taiteilijat sanovat olevansa herkkiä....