lauantai 18. lokakuuta 2008

Varas


Minulla on ollut uusi kamera alkukesästä asti, mutta tähän mennessäkään en ole vielä uskaltautunut sillä kuvaamaan kotikaupunkiani. Vanha pikkukamera on usein mukana - kuten tässä eilen kauppareissulla - sillä sen kanssa kehtaan kuvata kadulla. Isomman (ja helposti huomattavan, siis) kameran kanssa minulle tulee tunne, että olen tekemässä jotakin luvatonta, että kaikki katsovat, huomaavat...paheksuvatkin ehkä. Ainakin miettivät, mitä hemmetin kuvattavaa tuossakin nyt muka on?!

Otetaan esimerkiksi talojen kuvaaminen. Haluaisin pystyä kunnolla pysähtymään, miettimään ennen kuvanottoa, katsomaan parempaa kulmaa, harkitsemaan. Mutta sitten tulee aivan varasolo. Tai vielä pahempaa: tunnen itseni tirkistelijäksi.

Paikoissa joissa on turisteja ja jotakin sellaista, mitä on "lupa" kuvata - mitä kaikki muutkin kuvaavat - on helpompi toimia. En ole vielä kerännyt tarpeeksi rohkeutta hiljaisempien paikkojen kuvaamiseen ja tarvittaessa vaikka kolmijalan pystyttämiseen. Tuntemattomien ihmisten kuvaamisesta nyt puhumattakaan.

Onko joku saanut ratkaistua tällaisen ongelman?

36 kommenttia:

Liivia kirjoitti...

Tuttu tunne, johon en keksi ratkaisua. Oma pokkarini vetelee viimeisiä ja harkitsen uuden hankkimista juuri salanäppäilykameraksi.

Ison kameran kanssa on myös säilytysongelma kulkiessa kaupungilla. Rumaa ja kömpelöä kameralaukkua kun ei jaksaisi raahata ja laukusta ison kameran kaivaminen on vaivalloista eikä ainakaan tapahdu nopeasti, jos olisi hyvä tilanne käsillä. Kamerakaulassa kulkiessa taas on aina vähän pöhkö olo.
Pulmia, pulmia...

Killisilmä kirjoitti...

Olisipa kiva vastata, että joo, mutta minua vaivaavat täsmälleen samat pulmat.

Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen laittanut yksityistalojen kuvia nettiin. Olen perustellut itselleni asiaa sillä, että jos ulkomaalainen turisti ottaisi samat kuvat, hän ei luultavasti epäröisi laittaa kuvia näytille. Tai jos itse olen ulkomailla ja otan kuvia taloista, niin en minä kyllä mieti, että onko se sopivaa ja voiko näitä näyttää. Mutta omassa kotikaupungissa tuntuu asia erilaiselta. On syyllinen olo jotenkin.

Miia kirjoitti...

Täällä on pohdiskeltu samaa, en näköjään olekkaan ainoa jolle tulee vähän tirkistely olo =)

Mä sain jouluna uuden, isomman ja paremman kameran mutta usein tulee silti ulos otettua mukaan se pokkari jolla ei saa yhtä hyviä kuvia.

Peanut kirjoitti...

Voi, miten tuttu tunne :) Isoa kameraa on niin turha piilotella takin sisällä. Tuntuu, että selkään nauliutuu silmäpareja, ihmetellen miksi, miksi tuo ihminen kuvaa TUOTA!

Pokkarini, joka ei edes ollut vanha on risana. Monta hyvää hetkeä lasten kanssa jää kuvaamatta, mikä on sääli.

EMMIE kirjoitti...

Ei ole valitettavasti ratkaisua minullakaan tähän, vaan samanlaisia ajatuksia kylläkin. Toisaalta kuitenkin aina mietin, että enhän itsekään ihmettele kenenkään muun kuvaamista, niin miksi sitten joku kiinnittäisi huomiota siihen jos itse otan jotain kuvia.

himalainen kirjoitti...

Ja ison kameran kanssa tulee sen syyllisen olon lisäksi - ainakin täällä maalla, jossa ihmisten taustat tiedetään - jotenkin sellainen "mitä tuokin nyt kuvittelee olevansa" olo. Ja sekin voi usein johtua vain omista luuloista, ehkä ihmiset eivät ajattelisikaan niin oikeasti. Tässä kotikulmilla uskallan ison kameran kanssa pyöriä, naapurit tietää jo kuinka höyrähtäneitä me ollaan. Mutta toisten taloista en silti täälläkään uskalla kuvaa ottaa. Vain autiotaloista, ja silloinkin yritän selvittää vähän talon tarinaa ensin. Toisaalta pokkari on just usein niiden nopeasti ohimenevien tilanteiden tallentamisessa paras, ainakin mun taidoilla, kun en oikein vielä osaa sitä isoa kameraa käyttääkään.

secretary kirjoitti...

Sama ongelma myös tällä Rahikaisella. Kuolleiden asioiden, kuten talojen kuvaaminen juuri ja juuri onnistuu, mutta ihmisten kuvaaminen on todella vaikeaa. Jälkeenpäin lomakuvia katsellessa sitten aina harmittaa, kun on miljoona kuvaa jostain (sinänsä ihan näteistä) tönöistä ja ties mistä patsaista, mutta paikallista elämänmenoa en ole saanut tallennetuksi. Mulle ei edes ole eroa sillä, kuvaanko pokkarilla vai isolla kameralla. Melkein pokkarin kanssa tähtäillessä on oikeastaan hölmömpi olo. Tuntuu, että kaikki ohikulkijat tietää, ettei niistä otoksista pokkarilla kumminkaan kummoisia tule. Isoon kameraan on helpompi uppoutua ja olla välittämättä muista. Siitä saa molemmin käsin kunnolla kiinnikin.

Aika hassua.

Tuuli kirjoitti...

Ei auta kuin ottaa se asenne, että on ihan oikealla asialla.

Reportaasikuvausopettajani neuvoi, että pidä kamera esillä koko ajan, älä piilottele sitä äläkä itseäsi, mene rohkeasti keskelle tapahtumia/ihmisiä kuvaamaan ja jos joku ihmettelee, ota katsekontakti ja hymyile. Paljon vähemmän epäilyttävänoloista kuin lymyily ja kameran piilottelu.

ipi kirjoitti...

Itse olen muutenkin kävelevä anteeksipyyntö. Saati sitten silloin kun yritän liikkua kameran kanssa. Täällä lakeuksilla tosin ihmiset ovat oikeastikin hirmu epäluuloisia. Tuskin sentään kukaan haulikolla tulisi uhkailemaan. Tai mikä sen tietää?

Papi kirjoitti...

Eipä ole ratkaisua täältäkään tulossa. Tuo on tuttu tunne. Ulkomailla on helppo olla rohkea kameran kanssa, kun on turisti, mutta kotikaupungissa sitä on niin arka.

Rautatieasemalla kerran yksi nuori tyttö pystytti jalustan niiden aikataulujen alle, viritteli kameraansa ja alkoi kuvata. Ei siihen kukaan mennyt mitään sanomaan (ainakaan sinä aikana kun odottelin junalta vieraitamme), ehkä ihmiset on toisaalta arkoja sanomaankin, kun joku tarpeeksi rohkeasti kuvaa.

maijja kirjoitti...

Noup, ratkaisua odotellaan. Mulle tulee järkkärin kans myös tuo Himalaisen mainitsema brassailu olo. Se on aika surkiaa!

Tuula kirjoitti...

Tuttu tunne tännekin! Tekisi usein mieli valokuvata lähistöllä olevia ihania puutaloja, mutta tunnen itseni tosiaan tungettelijaksi ja tirkistelijäksi.
Lastenvaunut kyllä antavat vähän vapautta - on lupa pysähtyä, korjata peitettä, laittaa tuttia suuhun ja samalla salavihkaa napsia pari valokuvaa.

Marita kirjoitti...

Tuttu juttu täälläkin. Päivittäin. Minullakin usein vain pikkupokkari mukana ulkona. Sen pidän koko ajan ranteessa roikkumassa kädessä ja jää vielä vähän leveän hihan helman alle niin ettei näy. Hyvä salanapsia kuvia nopeasti kun tulee hyvä tilanne. Mutta silti kaikki ulkokuvat ovat aina todella vain ohimennen napsaistuja kun ei kehtaa jäädä paremmin kuvailemaan.

Ison kameran otan mukaani keskustaan. Siellä on paljon turisteja ja sulaudun joukkoon saaden luvan kuvailla. Uutena ongelmana on siellä vain tullut pelko taskuvarkaista. Isompi kalliimpi kamera todella kiinnittää huomion ja tänään jo toisen kerran viikon sisään minua seurattiin rannalla siten, että tänään naistaskuvaras pääsi jo minuun kiinni mutta huomasin ja sain pelastettua tilanteen.

Olen kuvaillut milloin roskalaatikoita, ovenkahvoja, ihmisten ikkunoita ja ovia sekä kulkukissoja tai vaikka jäteauton ukkoja. Kyllä on vähän viirahtaneen akan maine mulla täällä meidän asuinalueella kun kukaan muu ei valokuvaa mutta yritän olla välittämättä vaikka tosi monet kuvat jääkin ottamatta juuri siksi etten kehtaakaan ottaa.

ColibriDreams kirjoitti...

Mullakin on sama ongelma. Tosin järjestelmäkameran kanssa pelkään Maritan tapaan, että se varastetaan. Muutenkin erotun täällä niin helposti ja näytän turistilta. Mutta hassua kyllä, kotikapungisa on tosiaan vaikeampi kuvata kuin silloin kun on matkalla. Vaikka kotikaupunki sattuisikin olemaan ulkomailla.

Eniten tuskaa tuottaa kuitenkin ihmisten kuvaaminen. Olen monesti nähnyt jonkun "täydellisen kuvan", tai pikemminkin sellaisen aiheen, mutta tallentanut sen vain mieleeni, koska en kehtaa kuvata vieraita ihmisiä. Luvan kysyminen ei auttaisi, koska kuva olisi jo silloin muuttunut.

Kerran lentokentällä näin hassun ranskalaisperheen, kaikki lukivat lehteä samalla tavalla ja teki mieli ottaa kuva. En ottanut, mutta kuiskutin asiaasta kaverille, joka oli samaa mieltä. No, jossain vaiheessa perhe tietysti huomasi, että katselimme heitä, ja vaikka kuvaa ei otettukaan, perhe suhtautui meihin hirveän epäluuloisesti. Luulivat kai, että puhuimme heistä pahaa. Teki mieli mennä sanomaan, että olitte vain niin kuvauksellisia äsken, mutta en sitten kuitenkaan viitsnyt.

Täällä ei kyllä pienissä kylissä parane aina kuvailla ihmisiä ilman lupaa, saattavat suuttua.

Savu kirjoitti...

Painiskelua samojen kysymysten kanssa! Erityisesti just ihmisten kuvaaminen, tai edes se, että heitä tulee mukaan talojen tms maisemien kylkiäisinä, on jotenkin kiusallista. Toisaalta monet pysäyttävät ja nimenomaan pyytävät ottamaan oman kuvansa, haluavat katsoa sen ruudulta ja jatkavat sitten matkaansa. Tänään otin juuri tuon Tuulin mainitseman asenteen, että tässä minä mukava ihminen nyt kuvaan kun en muuta voi ja se toimi kyllä hyvin!

Merja kirjoitti...

Tuohon ei minulla ole auttanut muu kuin kuvaaminen, kuvaaminen, kuvaaminen. Rohkeus ja itsetunto kuvaajana lisääntyy tekemisen myötä. Minäkin olen ollut ujo kameran kanssa, joskus. Silloin tällöin tulee vieläkin hetkiä jolloin pitää oikein ravistella itseään: mene nyt, ota se kuva!

Valokuvaus vaatii usein jonkinlaista röyhkeyttä. Sehän on tietyssä mielessä hetken varastamista. Pitää ehkä vain ajatella: jos en nyt uskalla tai kehtaa, en saa sitä kuvaa minkä haluan.

Niin kauan kuin olet julkisella paikalla (talojen julkisivut ovat myös sitä) kenelläkään ei pitäisi olla mitään sanomista. Useimmiten kukaan ei sanokaan mitään. Monet saattavat olla uteliaita ja tulla kysymään mitä kuvaat. Joskus sanon etten ole itsekään varma mitä kuvaan, että olen kokeilevalla linjalla..

Mulla on nykyään enemmän se ongelma että kuvattaessa multa häviää kaikki muu ympäriltä. En havannoi enää mitään muuta kuin mitä näen kameran silmän kautta. Se on kyllä aivan ihana tunne... mutta sen kanssa pitää varoa, jos on väärissä paikoissa..

Olen nyt jo varmaan sanonut liikaakin mutta sanon vielä että kuljen melkein aina järkkäri kaulassa. Valotus kamerassa valmiina, sormi liipaisimella. Kun kuva tulee vastaan, ei tarvi kuin nostaa kamera, kohdentaa ja painaa. Iso kamera on näkyvä, kyllä, mutta ihmisten on helpompi rentoutua jos pidät sitä reilusti esillä etkä yritä piilotella, kuten Tuulikin sanoi.

annaliisa kirjoitti...

Voi! Ratkaisua ei ole, mutta sama ongelma käänteisenä!!! Minulle tulee alemmuuskompleksi pikkukamerani (isoa ja hienoa ei siis ole) kanssa. Tuntuu että olen onneton räpsijä eikä minulla ole oikeutta pysähtyä ottamaan kuvia. Luulen että jos olisi kunnon pelit, niin uskaltaisin jäädä pidemmäksi aikaa kuvaamaan, voisivat vaikka luulla minua ammattilaiseksi;) Pikkukamerani kanssa otan kuvat salavihkaa ja tunnen itseni aika pieneksi. Typerää. Mistähän persoonallisuushäiriöstä tämä kertoo? Halusta olla jotain, näyttää joltain, ja mihin se kameran koko on verrannollinen?

Riikka kirjoitti...

Mä taas olen kuvitellut että jos mulla olisi parempi, isompi, hienompi kamera, kehtaisin kuvata ilman nolostusta koska näyttäisin muiden silmissä valokuvausharrastajalta tai jopa ammattivalokuvaajalta.

Välillä kuvaillessani maisemia kuvittelen ihmisten pitävän minua ihan hulluna. Mitenköhän yleensäkin osaisi olla ajattelematta mitä muut ajattelevat...?

Riikka kirjoitti...

Nyt vasta luin muut kommentit....mulla on annaliisan kanssa sama ongelma! Että semmosella ihan perusdigikameralla ottaessa kuvia muut katsoo että mitä toikin nyt kuvittelee tekevänsä.

Leena kirjoitti...

Minä en välitä mitä ihmiset ajattelee jos kuvaan jotain yksityiskohtaa, roskista tai vaikka rikkaruohoa ojassa. Mutta en oikein uskalla kuvata vieraita ihmisiä, pelkään kai että he hermostuvat tai jotain?

violet kirjoitti...

Liivia: Tuo mitä sanot kameralaukusta on totta. Ja meidän laukku on aivan valtava. Mies osti sen ja halusi sellaisen, johon mahtuu "kaikki". Ei ottanut huomioon että ok, laukku suojaa hyvin kaikki välineet, mutta harvoin tarvitsee kantaa IHAN kaikkea mukanaan..että olisi sitten hyvä olla ainakin toinen, pienempi laukku.

Killisilmä: Kuvien esillelaitosta en kanna huonoa omatuntoa koska laitan vain kuvia, jotka täyttävät julkisen paikan kriteerit.
Se on se kuvausvaihe jossa tökkii joskus.

Miia: molempi parempi, ajattelen.

Peanut: on oikeastaan hassua että edes ajattelen mitä muut (ehkä) ajattelevat...kun niin monessa muussakaan asiassa en anna sen haitata yhtään.

Emmie: kyllä mä myönnän joskus jääväni miettimään miksi ihmeessä joku kuvasi juuri sitä tai tätä. Mutta niinhän se on,että toinen näkee eri asioita. Otan itsekin kuvia joita ei joku toinen kuuna päivänä haluaisi ottaa.

Himalainen: niin, tuollainenkin pointti voi olla, ei tullut mieleen!

Secretary: jostakin syystä lukiessani kommenttiasi huomasin yhden asian: jos olen jonkun toisen kanssa liikkeellä niin minun on helpompi pysähtyä kuvaamaan asioita, joita en yksin "kehtaisi" alkaa kuvata.

Tuuli: asiaa puhuu opettajasi. Anoppini aina korostaa myös sitä että hymyllä pääsee pitkälle - mikä totta onkin.

Ipi: "kävelevä anteeksipyyntö", heh;-)
Toivottavasti ei nyt tule haulikosta kummiskaan.

Papi; no ei siis mullekaan totta puhuen koskaan kukaan mitään ole sanonut. Sen sijaan olen itse huomannut selitteleväni ja juksaavani. Kerran kuvasin yhtä ovea. Sieltä tuli tietysti ulos juuri nainen, joka hymyili aivan ystävällisesti> No, eikö mun tarvinnut selittää:"haluan vain kuvata oveanne kun se on niin kauniin värinen ja haluaisin meille samanlaisen ja halusin näyttää miehelle"...

Maijja: brassailuolo mulle ei vielä ole tullutkaan, mutta ymmärrän tuonkin puolen.

tuula: loistavaa! Mullekin valevaunut;-)

(jatkan kommentointia, nyt pitää syödä välillä!)

pikkujutut kirjoitti...

Sanoisin, etta kamera kaulaan, sekaan vaan ja rohkeasti kuvaamaan.

Ongelma on taalla meilla toinen. Tuota Merjan mainitsemaa royhkeytta varastaa hetki kylla loytyy, mutta paikalliset eivat siita pida, ainakaan jos liikkuu ison kameran kanssa. Olen joutunut nayttamaan muistikortin sisallon muutamaan kertaan sotilaille ja toistaiseksi olen saastynyt suuremmilta harmeilta.Siksi olenkin siirtynyt kuvaamaan vain kukkia ;).

Pienen pokkarin kanssa nyt harjoittelen ja senkin kanssa kohteita, joista tiedan ettei nay ns. liikaa.
Tylsaa mutta minkas teet! Mikaan poliisiasemavierailu ei kiinnosta.

Killisilmä kirjoitti...

Tuli parempi mieli kun luin Merjan kommentin. Kaikki ne kuvat, joiden nettisopivuutta olen miettinyt, on kyllä otettu rehdisti julkisella paikalla eli kadulla.

Katilein kirjoitti...

Sama olo on tullut joskus. Sitten päätin karistaa sen. Kuvaan kaikkea mahdollista. Varmaan naapurit joskus ihmettelevät, kun kuvaan pihalla vaikka lehtiä tai sieniä. Silti kukaan ei ole tullut sanomaan minulle mitään. Voi olla, että tirkistelijäolo on enemmän oman pään sisällä.
Tosin jos joku talonomistaja tulisi kieltämään kuvaamisen tottelisin nöyrästi ja ehkä selittelisin jotain. Minusta on kiva leikkiä valokuvaajaa...

violet kirjoitti...

Pikkujutut: teillä onkin sitten ongelmia joita meillä täällä ei ole. Kuvaa kukkia vaan ettet joudu putkaan!

Killisilmä;hyvä jos helepotti;-)

Katilein: hyvä että olet päässyt kynnyksen yli omalla kohdallasi.
Kyllä minäkin olen rohkaistunut, onneksi.

Sitten on tilanteita/kohteita joita en varmasti saa kuvattua ikinä. Minusta ei ole esim. kadulla kerjäävän ihmisen kuvaamiseen. Että onpa siinä veikeä kerjäläinen, otanpa kuvan.
Monenlaisia kylähulluja (tai sellaisia kaikkien tuntemia hahmoja) on myös kaikissa paikoissa, mutta mahtaako vaikka Treella olla kenelläkään kuvaa Epilän Keisarista, (josta ennenkin ollaan kirjoitettu täällä)? Minusta katukuvaus olisi tärkeää siinäkin mielessä, että saisi tallennettua tämän hetken maisemia, ihmisiä, tapoja ja tyyliä. En vaan osaa kuvitella itseäni räiskimään kuvia vaikka Hämeenkadulle. Ehkä rohkenen joku kerta. On jotenkin helpompi kuvata jotakin räystäänreunaa....

Kesäkummun Marikki kirjoitti...

Minä menen aina järkkärilläni. Pirustihan se painaa ja on tottavie hiukan hankalakin tietyissä tilanteissa. Huomaankin tämän tästä haaveilevani näpsäkän pokkarin hankinnasta.

Krisu kirjoitti...

Minulla roikkuu lähes aina iso kamera kaulassa, eikä nolota kyllä yhtään. Kun tietää säännöt, niin mikä ettei? Jos jota kuta naurattaa mun pyllyilyt ja kummalliset konttailut kuvakulmia hakiessa, niin ei se vaan mua haittaa. Iloa elämään ja paljon kuvia maailmaan! Itse asiassa, niin kuin täällä on jo todettukin, kun reilusti pitää kameran esillä ja reilusti tekee sen, mitä on tekemässä ja reippaasti vastailee kysymyksiin, jos (hyvin harvoin) niitä esitetään, pärjää kyllä. Joku pikkujuttujen mainitsema Lähi-Itä voi toki olla eri asia.

Suvi kirjoitti...

Itselläni on isompi kamera pitkällä objektiivillä, ja välillä sen kanssa tulee just tirkistelijä olo. Kotikaupunkini on pieni, joten varsinki täällä tunne on vahva. Laukussa on myös pieni pokkari jolla voi tarvittaessa "salakuvata".
Mutta kuvaaminen on niin kivaa, ja on kiva saada tallennettua hienoja yksityiskohteita muistoiks, joten eihän sitä pitäis häpeillä mitenkään.

Katilein kirjoitti...

En minäkään kerjäläisiä tohtisi kuvata. Ja jos menisin Hämeenkadulle kuvaamaan, ottaisin kuvia muka sattumanvaraisesti räiskien. Tuntemattomia ihmisiä on hankala kuvata.. Siinä tulee kynnys vastaan.

Sanni kirjoitti...

Auttaisikohan mikään muu kuin itsekäs röyhkeys. Ajattele, minua vaivaa tuo sama jopa täällä periferiassa, maalaisteiden varsilla. Ajan töihin melko pitkän matkan maaseutukylien halki ja usein repsikanpaikalla kököttää kamera. Joskus valo on taittunut viljapeltoon ihanasti tai lehmät ovat ojennelleet kaulojaan kesäkuisessa aamusumussa. Mutta minä en kehtää pysähtyä kuvaamaan. Aika typerääkin. Ongelma tulisi jotenkin ratkaista, kuvaamishäpeä. Ihan hullua.

Junika kirjoitti...

Joo, mä nykyisin ajattelen noissa tilanteissa että MÄ OON TURISTI! :-) Se auttaa. Vähän.

Junika kirjoitti...

Ja se auttaa, kun ajattelen käänteisesti. Mitä MINÄ ajattelen ihmisistä, joilla on iso kamera mukanaan ja jotka kuvaavat jotain ympäristössään. JOS jotain ajattelen, niin se on ihailua ja sielunsympatiaa. Kaikkea positiivista.

M'man kirjoitti...

Sama ongelma. Mutta uuden kamerani ostaessa en vain voinut jattaa sita kotiinkaan. Kuvaamistahan varten sen ostin. Eli mukaan otan, ja olen muka olevinani 'joku' kuvatessani kadulla, kaupungilla tai muissa arkisissa tilanteissa. ;) Yritan olla 'discrète', mutta tehda kuitenkin sen minka haluan.

Otan lujan, itsetietoisen katseen ja minun kuvauspuuhiani ihmettelevat kaantyvat ja jatkavat kulkuaan. Harjoitellessa tirkisteleva oloni havisi, olen nyt kuvatessani kuin omassa kuplassani, silti varoen tietysti etten kiinnosta kameroineni (silla pelkaan julmetusti, etta se minulta varastettaisiin.)

Mutta en osaa muuta neuvoa kuin, etta harkaa sarvista ja kielta ihmettelevalle. Kadulla nakee (varsinkin isommassa kaupungissa) jo niin paljon erilaista, ihmeellista kulkijaa, etta ehka kadullakulkeva ei kaannakaan paataan katsomaan sen enempaa.

Ja vaikka kaantaisi, mista sita oikeastaan tietaa mita toinen ajattee. Ehka hankin haluaisi osata kuvata, ottaa edes sellaiseen aikaa tai ehka han haluaisi osata hankin nahda kuvattavassasi kohteessa sen kaudeuden minka sina osaat.

Mukavaa, valokuvauksellista viikkoa!

violet kirjoitti...

Marikki: kieltämättä isossa ja pienessä kamerassa on puolensa...

Krisu: kiitos sinnekin rohkaisusta. KYllähän mä TIEDÄN että noin sitä pitäiskin, mutta...

Suvi; no ei, keksin heti monta hävettävämpää juttua kuin valokuvaaminen!

Katilein: Mä en varmaan Treella uskaltaisi edes yrittää kadulla ihmisten kuvaamista, kun jo esittämäni harmittomat kysymykset (anteeksi, meneekö tämä bussi uimahalliin jne.) aiheuttivat epäluuloisia mulkaisuja;-)

Sanni: pistit paremmaksi -tai oikeastaan pahemmaksi. Kyllä mä peltoa ja lehmmiä vielä kehtaan kuvata. HEvosiakin;-)!

Junika; no, täällä kotona olen joka tapauksessa ULKOMAALAINEN, jolta voi odottaa mitä vaan;-)

M’man; hyviä vinkkejä, kiitos!

*iTkUpiLLi* kirjoitti...

Mä kuljen nykyään aina kamera kaulassa, jos hiukankin näiltä kotikulmilta lähden pidemmälle. Kuvaan koko ajan ihan kaikkea.

Mutta en silti ole vielä päässyt noiden ujous ongelmien ohi. Ihmisiä olen erityisen arka kuvaamaan, usein zoomaan salaa.

Mutta toisaalta olen niin uponnut tähän harrastukseen, että en enää jaksa niin välittää mitä muut ajattelee. Jos pitävät mua hulluna, niin pitäköön.

Kyllä tämän kokoseen kaupunkiin pahempiakin hulluja mahtuu. ;)

Sari kirjoitti...

Hyvä huomio Emmiellä, miksihän sitä kuvittelee että olisin niin mielenkiintoinen että ihmiset seurailisivat minun tekemisiäni :) Mutta niinhän se on että ei muka kehtaa kaivaa sitä kameraansa esille vaikka näkisi mitä ihanaa. Onneksi emme ole yksin tämän ongelman kanssa joten ehkäpä ensi kerralla ajattelen että hitot, ja otan kuvia mistä haluan.
Junika: niinpä, on hienoa nähdä joku ottamassa kuvia ja tahtoisi itsekin. Miksi siis en tee niin?
Aina näitä blogeja lukiessa huomaa ihmisten painivan ihan samanlaisten ongelmien kanssa kuin itsekin joten ei ne omat ongelmat sitten tunnukaan niin hankalilta. ISO KIITOS kaikille teille jotka pidätte blogia ja jaatte arkenne meidän muiden kanssa.
Nyt kaivaa hän kameransa esiin ja ottaa kuvia kaikista niistä asioista mitä on vain katsonut että tuo olisi hieno muistaa...