maanantai 2. helmikuuta 2009

Sama vielä



Valokuvista on moneksi.
Olen katsellut viime aikoina paljon lastemme vanhoja kuvia ja olen saanut niistä paljon.
Yksi tärkeä oivalluskin tuli: sanotaan mitä sanotaan, ihminen on oma itsensä alusta asti.
Luonteenpiirteet ja tavat ovat näkyvissä jo varhain. Jälkikäteen katsottuna varsinkin sen huomaa.

Kun lapsen kanssa on hankalaa ja kasvaminen sattuu vähän kaikkiin on hyvä katsella menneitä.
On hyvä muistaa: lapsi on edelleen se sama joka oli aurinkoinen aamutakissa ja suloinen sortseissa. Sama poika, nyt vain isompi. Se, jonka villatakki oli aina juoponnapissa ja joka talutti itseään kädestä kun opetteli kävelemään, ja joka nyt ei haluaisi koskaan vaihtaa sukkia.

11 kommenttia:

Punamulta kirjoitti...

No niinpä niin. Kiitos että muistutit. Meillä on menossa nyt sellainen uhmavaihe ja välillä aina ihmettelen, että mihin se ihana pieni kiltti rauhallinen poika onkaan kadonnut...

Ja sieltähän se sitten taas kuitenkin löytyy, muualtakin kuin valokuvista vain :))).

Sooloilija kirjoitti...

Hyvä kun muistutit; yhden teinityttären äitinä kaikki ihana tahtoo välillä olla ihan hukassa. Pinnalla on vain negatiivisia tunteita.

Mutta persoonia lapset todella ovat. Jännästi myös sisarukset ovat usein kuin yö ja päivä, ainakin meillä. Sitten sitä mietitään,että: äitiin vai isään on tullut. Mutta oikeasti itseensä on tullut, vaikka joitakin piirteitä äidiltä, isältä ja muilta lähisukulaisilta olisikin.

aurinko ja kuu kirjoitti...

Voi,juuri niin.Tekee hyvää välillä katsella vanhoja kuvia.Ja tirauttaa pari kyyneltä...

*Katinkainen* kirjoitti...

Miten voikaan samassa perheessä lapset olla niin erilaisia!!!?
Toinen on se aurinkoinen päivä hymykuoppinensa ja toinen se yö mutrumielinensä.
Toinen tarvitsee enemmän syliä ja toinen pärjää omillansa.
Ja kumpaakin pitäisi kasvatella,kannustaa,opettaa,
rakastaa kunnon kansalaiseksi,
unohtamatta sitä kolmatta pentulaista,joka on noiden kahden välistä-luonteensakin puolesta!!!!Oi,tätä äippäläisen onnea,
autuutta ja kasvamisen kipuilua!!!!

Minulla on aina päällimmäisenä lause,kun katselen lasten valokuvia:
Onko minulla tosiaankin ollut kolme vauvaa,
mihin kummaan se aika on mennyt!?

Liivia kirjoitti...

Voi noita velikultia! Miten mun on vieläkin niin vaikea käsittää, että olet ollut pikkulastenkin äiti.

Samaa mieltä, ihminen on hyvin pienestä sama. Aika vähän muuttuu. Toivottavasti omani ei ole vielä aikuisenakin tuollainen jyväjemmari mitä tyynynaluseen tulee, mutta toivottavasti vielä silloinkin noin vahva ja kekseliäs.

violet kirjoitti...

Punamulta: Muistutus oli lähinnä itselleni, mutta hyvä jos auttaa muitakin!

Sooloilija: tämä kuvissa oleva esikoinen ei ole vielä teini mutta jotenkin aavistan että hyvin, hyvin pian on. Jotenkin "varhaiskypsältä" tuntuu. Olen todella iloinen että poikani ovat keskenään niin erilaiset. En nimittäin varmaan kestäisi jos perheessä olisi kaksi samanlaista - olisivat he sitten kumman kaltaisia hyvänsä.

Aurinko ja kuu; niin, jotakin kaihoisaa tuossa ajassa on, mutta olen silti iloinen että se on ohi.

Katinkainen: niin, onko minulla todellakin ollut vauvoja ylipäätään?

Liivia; aika vaikea sitä on käsittää itsekään...että olisi ollut raskaana ja synnyttänyt kaksi kertaa. Ei se unohtunut ole, mutta tuntuu kaukaiselta.

Inka kirjoitti...

Hyvin, ja niin kauniisti sanottu. Jälkikäteen sen näkee kuvistakin, hymyt ja ilmeet, pään asennot joista itsepäisyys paistaa.
Suloiset kuvat, niin aurinkoiset.

Riikka kirjoitti...

No nyt tuli tippa linssiin. Ihania ajatuksia. Minua on koskettanut yksi lause, jonka olen lukenut jostain ajatelmakirjasta on: "Muista että hän on ollut vasta vähän aikaa täällä." Tämä on hyvä muistaa, kuten myös kaikki tuo mitä kirjoitit. Kunpa kaikki vanhemmat tajuaisivat.

On kyllä todella jännää seurata millainen persoona lapsesta kasvaa. Omamme on aina suu korvasta korvaan. Toivon että se säilyy aina.

violet kirjoitti...

Inka: päänasennot juuri...miten ne voikin olla niin samoja kuin ihan pienenä.Tai miksei olisikin näin, totta kai.

Riikka: nii-i. Vasta vähän aikaa. Joskus ajattelen että kuitenkin vasta muutamia kuukausia. Jos ikää on vaikka 7 vuotta ja pari kuukautta kuten nuoremmallani niin eihän se ole kuin 87 kuukautta!

Toivon että esikoiseni tietyt piirteet säilyisivät, mutta yhtä lailla toivon että hän pääsisi eteenpäin parissa suuressa ongelmakohdassa.

Allu kirjoitti...

-joka talutti itseään kädestä kun opetteli kävelemään-
voi hellan lettat miten liikuttavaa

violet kirjoitti...

Allu; se oli kyllä liikuttavaa.
POika oli vain 10,5 kk kun alkoi kävellä. Hän piti itseään toisella kädellä toisesta kiinni, tai sitten oli käytössä sellainen keino, että hän puristi kovasti toisella kädellä paidanrinnuksiaan/lappuhaalareitaan tuosta edestä. Ehkä se auttoi tasapainoon ja/tai antoi turvallisuudentunnetta. Hän ei ollut kauhean mielissään jos aikuinen tarjosi kättä.