Maailmassa on kauheasti asioita ja sanoja. Monia tapoja käyttää sanoja asioista puhumiseen. Toisinaan tuntuu että tahdikkuus on kateissa. Puhuja ei oikein tunnu tajuavan kenelle, missä tilanteessa ja mitä on hyvä, viisasta tai edes tarpeellista puhua. Ja sitten vielä se tärkeä ajatus: miksi, minkä vuoksi sanoo sen mitä sitten sanookin.
Tunnen valtavaa myötähäpeää joka ikinen kerta kun joku alkaa (yleensä pyytämättä) puhua omasta seksielämästään. Kertoo yksityiskohtia, ei tajua lopettaa vaikka kuulijat katselisivat ikkunasta tai tuijottaisivat tiiviisti kuppiinsa.
En välitä myöskään kuulla ruokapöydässä (enkä juuri muutenkaan) jonkun valistavan minua hiilareista (hitto miten vihaan tuota sanaa!), puhuvan karppaamisesta (samat sanat tuolle sanalle) kommentoivan rasvankäyttöäni tai selittävän jokaisen ruokalajin kohdalla miksi ottaa tai miksi ei ota sitä. Kertomukset ruoka-allergioista tai laktoosi-intoleranssista tai siitä miten kaali pierettää voisi myös jättää pois. Kyllä meistä jokainen piereskelee mutta ymmärrätte varmaan pointin...
Monet naiset puhuvat aiheista joihin minulla ei ole kerta kaikkiaan mitään sanottavaa. En puhu edes kohteliaisuudesta rakennekynsistä, siitä miten keittiön tasot pidetään puhtaina parhaiten (milloin tiskipöydästä tuli taso?) tai jostakin kuraeteisestä. Hyvä halvattu sentään miten mielenkiintoista. Naisvaltaisten työpaikkojen kahvihuoneet ovat aivan kamalia paikkoja minulle. Yleensä siellä on kahdenkymmenen joukossa yksi nainen jonka kanssa tunnen minkäänlaista yhteenkuuluvuutta. Muiden kanssa lähinnä vain selviydyn mutten niinkään viihdy. Minen jaksa puhua julkkiksista enkä niistä jotka eivät ole paikalla.
En sulata myöskään sitä että puolisosta puhutaan (yleensä halventavaan sävyyn) seurassa kuin tämä ei olisi paikalla tai kuin tämä olisi aivokuollut. Että kattokaa nyt kun ei se osaa edes tuota kunnolla, kun se aina vaan, kun ei se koskaan. Saan ihottumaa kun joku mies kutsuu vaimoaan "meidän mammaksi" tai nainen miestään sukunimellä (Mäkinen tekee sitä ja tätä).
Kaikki mikä alkaa "kyllä sunkin pitäisi..." menee minulta takuuvarmasti ohitse. Voi olla tottakin että minun pitäisi sitä sun tätä, muttei minua tarvitse opettaa tai valistaa. Ainakin pitäisi tajuta lopettaa jos sitä erikseen pyydetään.
Joskus tekisi mieli vastata kauhean rumasti kun huomaa että kysytään jotakin muttei kuunnella vastausta. Semmoinen muodon vuoksi -kysymys ansaitsisi jonkun messevän vastauksen, jolla testaisi kysyjän läsnäoloa.
Osaan kyllä puhua aiheesta kuin aiheesta enkä pidä mitään aihetta sinänsä tabuna. Seksi, sairaudet, kuolema, raha, uskonto - anti mennä vaan. Se mikä mättää on tietynlainen tilannetajun puute. Ajattelen myös että kaikki asiat eivät kuulu kaikille.
71 kommenttia:
Tuota tilannetajun puutetta minäkin hämmästelen, en juurikaan sinänsä keskusteluiden aiheita. Kaikesta voi puhua, no problem.
TOinen mikä minua hämmästyttää on se, että ihmiset eivät enää tunnu kuuntelevan, mitä toinen puhuu.
Junika; joo, huomaan että kirjoitin oikeastaan kahdesta eri aiheesta: tilannetajun puutteesta ja noista "tukkisi nyt suunsa" ajatuksistani sen suhteen, sitten näistä aiheista jotka kai sinänsä ovat aivan ok ja sopivat tilanteeseenkin mutta joihin mulla ei ole kerta kaikkiaan mitään sanomista ja joiden suhteen tunnen olevani ulkopuolinen (ja haluankin olla). Vrt. se kahvihuoneesimerkki.
Ihan samaa mieltä useimmista jutuista. Etenkään tuota ruokapöytäasiaa en tajua. Sen sijaan joudun toisinaan kutsumaan miestäni sukunimellä sekaannuksien välttämiseksi. Uusperhehässäkän myötä meillä on nimittäin nykyään kaksi samaa etunimeä perheessä ... On se sen verran vitsikästä, että välillä kutsumme kaikki toisiamme sukunimillä - niitä meidän perheessä on neljä, jokaisella perheenjäsenellä omansa.
Heh, samoja juttuja oon aatellu myös. :) Aikoinaan työhaastattelussa laukaisin ihan suoraan miespuoliselle pomolle tulevani parhaiten miesten kanssa toimeen ihan vaan siitä syystä, että heidän kanssaan on enemmän yhteisiä mielenkiinnonkohteita kuin lapsista, perheestä ja julkkiksista jauhavien naisten kanssa. Sain kuin saikin työn osastolta, jossa oli eniten miehiä ja niitä ns. rempseämpiä naisia, joilla oli mielessä muukin kuin ulkonäkö. "Kanojen" kanssa piti silti pukkari aamuisin ja päivän päätteeksi jakaa eikä ne muutamat minuutit helppoja koskaan olleet. :D Ulkopuolinen olo siinä väkisin tulee, ku omaa selvästi erilaiset mielenkiinnonkohteet kuin stereotypioiden mukaan naispuolisen ihmisen "pitäisi".
Minusta "kanamaisuus" tai tilannetajun puute ei ole sukupuoleen sidottu ominaisuus.
Kukkis: esimerkkisi sukunimen käytöstä teillä on eri asia kuin mistä tässä kirjoitin. Aivan järkeenkäypää ja hauskaakin.
Bemary: Kyllä minua saattaa kiinnostaa monetkin "naisten aiheet" ja asiat mutten jaksa jauhaa niistä. En vaan jaksa.
Tuike: kanamaisuus (toivottavasti, herra siunaa!) on minusta kyllä ehdottomasti naisiin liittyvä ominaisuus. (mitä sillä nyt sitten tarkoitetaankin).Miehillä on sitten niitä muita.
Tilannetajun puute ei missään nimessä ole sen yleisempää kummallakaan sukupuolella havaintoni mukaan.
Ei tästä ollut tarkoitus tulla mitään miehet-naiset -keskustelua, mutta jos ajattelen noita juttuja joistakin minua ei-niin-kovin- kiinnostavista aiheista niin naisten suusta minä niitä yleensä kuulen. En ole vielä kuullut miesten kyselevän rakennekynsien huoltoväleistä tai puhuvan mikrokuituliinoista.
Erittäin viisasta tekstiä!
Kiitos! Aivan samaa mieltä täälläkin! Kun joku aloittaa erityisen sopimattoman jutun, minä ensimmäiseksi ajattelen että tämähän on tietysti vitsi, ei kai kukaan tosissaan... mutta ihan tosissaanhan niitä sammakoita suusta päästellään, valitettavasti.
Minua on myös jo vuosia hämmästyttänyt ja ärsyttänyt se, miten jotkut ihmiset pitävät oikeutenaan kommentoida itseään nuorempien yksityiselämää aivan tuosta vain. Nykyään pidänkin tiettyihin sukulaisiin etäisyyttä, kun kyllästyin kuuntelemaan uteluita mahdollisista miehistä elämässäni, huomautuksia siitä miten häät ovat niin kivoja ja neuvoja siitä mitä ihmisen on hyvä opiskella ja työkseen tehdä, ei sopisi näes poiketa valtavirrasta. Enhän minäkään kysele että mitenkäs se teidän avioliitto jakselee ja vieläkös siinä kurjassa työpaikassa jumitat! Lapsena opetettiin, että aikuisille pitää vastata kohteliaasti, mutta nyt kolmekymppisenä olen todennut vastailleeni tarpeeksi ja kierrän nuo tilanteet kaukaa.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta.
Minua surettaa kovin usein kun kuulen ihmisten puhuvan vähättelevästi puolisoistaan.
On kyse ihmisestä jota rakastaa ja kunnioittaa. Minusta on noloa katsoa vierestä kun pariskunnat kinastelevat, kritisoivat toisiaan mistä tahansa, pienestä taikka suuresta. Ikävintä on kun näkee että he eivät enää huomaa mitä tekevät. Että tuo jatkuva jankutus on arkea.
Lämpimiä terveisiä aurinkoisesta Helsingistä. Olet aarre.
T. Nina (anonyymi kun ei ole omaa blogia)
mina olen viime aikoina saanut nappyloita ihmisista jotka ovat liian uteliata. mina en osaa silla tavalla coolisti olla vastaamatta jos joku kysyy palkka ja parisuhde asioita hyvin tarkkaan. olen myos huomannut etta olen nykyaan erakko ja viihdyn yksin. meidan vierastulva on taysin lamaannuttanut. on myos taysin epanormaalia etta joku viihtyy lapsiperheen luona kymmenen paivaa ja imee kuivaksi kuin tiskiratti.joku joskus sanoi aikoinaan minulle 'ala likaa omaa pesaa' ja vasta nyt olen sen tajunnut. jotenkin ajattelin sen aikoinaan olevan vapaudenriistoa ja suhteen alussa luulin kuuluvan asiaan repostella toisen huonoutta silla tavalla tekohauskaan tapaan. jos joku joka paiva sanoo aaneen
'pekka on pee' pekka alkaa tuntua peelta.
Same here, same here! En myöskään jaksaisi synnyttää koko iltaa, kun olen ensimmäistä kertaa vauvan syntymän jälkeen "tyttöjen" (kaikki äitejä) iltaa viettämässä eivätkä minua kiinnosta sairaskertomuksetkaan.
Kaikenlaisista asioista voi puhua, mutta ei kaikkien kanssa eikä joka paikassa.
Hyvä kirjoitus ja hyvä aihe!!
No just, naulankantaan. Osasit tämän kirjoituksen aikana kertoa kaiken mitä itsekin olen monesti ajatellut. Joten kiitosta vaan.
En nosta nyt mitään yksittäistä juttua tai esimerkkejä esille, sillä kaikki nämä olivat just eikä melkein.
Hyvin samaa mieltä. Tosin itse olen sillä tavalla sulkeutunut, että esimerkiksi omasta seksielämästä en juttelisi edes parhaiden ystävien kanssa. Se tuntuisi kovin vieraalta. Minusta sellainen ei kuulu kenellekään ulkopuoliselle. Monesta muustakaan vakavasta aiheesta en tykkää omalta kohdalta kertoa, keskustelu yleisellä tasolla on sitten eri asia. Ja nimenomaan se miten negatiivisesti ihmiset kertovat puolisostaan särähtää korvaan. Ihmiset eivät ehkä huomaa tekevänsä sitä.
Toisaalta, pelkään etten itse osaa kuunnella muita tarpeeksi, koska olen puhelias. Saatan jauhaa jopa pölyräteistäkin...
Hyvä kirjoitus, jälleen kerran.
Ympärilläni on yleensä ihmisiä, jotka tunnen oikein hyvin ja joiden kesken voi puhua asiasta kuin asiasta. Heidän kanssaan voi viljellä myös rankkaa huumoria kenenkään loukkaantumatta. Olen kovin tottunut suoraan ilmaisuun ja mielipiteiden vaihtoon niin kotona kuin kavereiden kesken, joten small talk -tilanteissa tai "kanamaisten" naisten kanssa en ole parhaimmillani. Näihin tilanteisiin en myöskään varta vasten hakeudu.
Tilannetaju pettää itsellänikin valitettavasti joskus: aina en muista, etten ehkä olekaan näiden ihmisten ympäröimänä. On tullut päästeltyä kaikenlaisia sammakoita suusta mm. poikaystävän vanhempien läsnäollessa.
Toisaalta ehkä näiden laukomisieni vuoksi poikaystävän vanhemmat kuuluvat nykyään näihin edellä mainittuihin ihmisiini, joten puolensa kaikella. Ehkä myös sillä on ollut tekmistä asian kanssa, että mokattuani olen pyytänyt anteeksi.
Ihmiset mokailevat puhuessaan, se on kai ihan luonnollista. Harmi vain, että monilta se anteeksipyyntö jää väliin, vaikka olisivatkin huomanneet mokanneensa. On suru, ettei katsota tarpeelliseksi pahoitella, jos huomaa hämmentäneensä nuorta sukulaistyttöä tungettelevilla kysymyksillä rakkauselämästä, jos on tullut loukanneeksi lapsetonta pariskuntaa lapsiuteluilla, jos puhelee pierujuttuja kesken ruokailun tai jos sanoo miehelleen, ettei tämä kyllä koskaan...
Amen!
Olet täysin oikeassa! Tilannetaju on valitettavan useilta kateissa. Samoin aito kuuntelemisen taito ja halu. Keskeytetään ja kaakatetaan vain omia juttuja.
Tahdittomuus -lankean itsekin välillä siihen- mutta YRITÄN olla tahdikas.
Kuten sanoit kaikesta voi puhua, kun sille on oikea aika ja paikka. Mutta jotenkin minusta on aina arvelluttavaa, jos aikuinen ihminen haluaa kertoa koko seksielämänsä toiselle oli sitten kuinka hyvä ystävä hyvänsä. Minusta se on ikävä vääryys puolisollekin, joka tuskin tietää mitään siitä, että muutkin tietää asioista jotka kuuluu vain tasan kahdelle.
Puolisonsa mollaamista tai nolaamista en ymmärrä yhtään. Tekis mieli sanoa aina, että olisi aika erota, jos noin rumasti pitää toisesta puhua.
Eräs tuttuni alkaa joka kerta haukkua miestään ja kehua minun miestäni, ja aina lopuksi hän alkaa puolitosissaan kujeilemaan, että vaihdettaisko. Olen niin väsynyt tuohonkin. Ei jaksa enää nelikymppisenä naurattaa.
Sama tuttu alkaa sisustamaan meillä ja muistuttaa että hän oli jo 80-luvulla Kemijärven sisustusvirtuoosi ja aikaansa edellä. Että vasta nyt koko maailma tekee sitä, mitä hän silloin jo.
Joka kerta hän on listoittamassa oviimme koristelistaa ja huomauttaa, että saa päänsärkyä tummanruskeista huonekaluista, joita meillä on useita.
Nyt hän ihmettelee, miksen ole kutsunut häntä pitkään aikaan käymään, hällä olisi kuulemma roimasti uusia sisustusideoita meille...
Tekstisi oli ihan asiaa. Minä taidan olla yliherkkä sen suhteen, että naiset luokittelee tai moittii muita naisia. Minusta miehet eivät tee samoin muiden miesten suhteen, vaikka miehilläkin on erilaisia mielenkiinnon kohteita.
Jos itse joskus olen tahditon ja suustani tulee ulos juttua jota ei ikinä olisi pitänyt tulla, tajuan sen yleensä ennemmin tai myöhemmin ja takuulla pyydän anteeksi hölmöilyäni. Mutta sekin asia tuntuu monelta nykypäivänä unohtuvan täysin, tai eikö sitä enää tiedetä missä tilanteissa pitäisi pyytää anteeksi?
Tuohon kuulemisen/kuuntelemisen puutteeseen olen törmännyt viime aikoina todella usein. Lähipiirissäni on monta ihmistä, joiden kanssa olen huomannut, että heille on aika turha puhua asioista, eivät kuuntele kuitenkaan...
Naulan kantaan osuit monessa asiassa. Sinä osaat tuoda asiat esiin todella hyvin.
Viime aikoina olen töissäkin monesti joutunut tilanteeseen, jossa mietin, että naiset työkavereina ovat pahimpia, ja että tässä ja tässä jutussa en nyt haluaisi olla osallisena ollenkaan (mutta olen väkisin koska olen ollut paikalla ja kuullut jutut)
Haluaisin taukoa aika monesta asiasta. Sinä listasit niistä todella monta juttua....
Tiinanen: en mää viisaudesta tiedä, mutta tältä musta nyt tuntuu.
P: aivan totta että joillekin suurempi ikä antaa ikään kuin oikeuden laukoa mitä vaan. Toiset tuntuvat ajattelevan että joillekin voi sanoa mitä vaan koska "kyllähän ne nyt leikin kestää". Tilanteesta poistuminen jos vaan on mahdollista ei ole hullumpi idea.
Nina: olen iloinen tuosta aarre-jutusta. Kiitos!
Joo, eivät huomaa jankutuksen arkistumista ja sitä että vähättely on muuttunut normaalipuheeksi. Joskus näyttää kuin sillä yritettäisiin nostaa omia osakkeita muiden silmissä, vaikka (ainakin tarkkanäköisten mielestä) homma alkaa olla kiusallista katsottavaa ja kuultavaa.
Aurinko: uteliaisuuttakin on niin monenlaista ja kysymykset voidaan esittää kovin moneen sävyyn. Joskus liikaa tunkeillut kysyjä menee aika änkäksi kun sille vastaakin hyvin tarkasti, antaa oikein erittelevän vastauksen ihan piruuttaan;-)
Katilein: joku joskus sanoi että kyllä jokainen normaali nainen haluaa puhua synnytyksistään. Minusta tuo on niin nuijasti sanottu kuin olla ja voi. Toiset haluaa ja toiset ei. Toiset jaksaa kuunnella, toiset ei.
Voin toki kertoa jotakin synnytyksistäni - ei se sitä ole etten voisi - mutten jaksa mitään sankaritarinoita. Enkä tajua miksi samaa aihetta voisi veivata sittenkin kun tapahtumasta on vuosikausia. jossakin seurassa why not, muttei loputtomiin.
Sooloilija: no se oli sit siinä;-)
Nuttula: en takuulla puhu seksielämästäni yhdenkään ystävänkään kanssa. Ei kuulu muille enkä "osaa" edes.
Pelkään itsekin puhuvani toisinaan liikaa. Toivon että ihmiset eivät vain odottaisi että milloin tuo lopettaa vaan sanoisivat sanottavansa päälle ja väliin.
Ilona: minusta mistä vaan voi puhua mihin sävyyn hyvänsä niin kauan kuin kaikista tuntuu hyvältä. Vaatii silmää huomata millloin siellä on se yksinkin, jolla on paha mieli tai joka vetäytyy tai kärsii.
Niin, koskahan joku on viimeksi pyytänyt anteeksi kun sanoi tyhmästi? En muista.
Anne-Mari: selevä!
Linnea: minua ei haittaa keskeyttäminen sinänsä jos se on sellaista "aihe on niin innostava että haluan juuri heti nyt sanoa"-tyyppistä. Sellainen keskustelu on ihanaa! Mutta joo, tiedän mitä tarkoitat.
Liivia: juuri noin, vääryys puolisollekin jos häntä koskevia intiimejä asioita levitellään ja muutenkin jotenkin...en tiedä. Tilanne täytyisi olla ainakin sopiva. Kerran olen hävennyt silmät päästäni yhden ihmisen puolesta joka kovaan ääneen kertoi ed. yön tapahtumista seikkaperäisesti isolle joukolle...
Joo nää "puolikujeilijat" on sitten kans...että eksää nyt leikkiä ymmärrä...
Meille ei kans tarvi tulla sisustamaan yhtään kenenkään. En tajua miten ihminen ei saa pidettyä päässään jos ei tykkää jostakin. Huomaa että toinen tykkää eikä häneltä mielipidettä kysytä edes..vaan pakko on jotain laukaista.
Tuike; en ole varma tajuanko mutta tarkoituksni ei ainakaan tässä kirjoituksessa ollut sen kummemmin jaotella nainen-mies -osastoihin. Kunhan vaan tahdikkaista ja tahdittomista sanailin.
Punamulta: on totta että on niitä joille ei enää oikein jaksa puhua asioitaan. Eivät kuuntele vaikka kysyvät. Jotkut osaavat kääntää asiat myös jotenkin niin että itselle jää vain paha mieli. Minä arvostan yhä enemmän ja enemmän ihmisiä jotka tuntuvat aidosti ilahtuvan puolestasi, jotka osaavat jakaa iloa ja suruja ja joilla on hyvää(kin) sanottavaa.
Minusta on hauskaa puhua julkkiksista, eritoten heidän vaatteistaan, sekä ihmisistä jotka eivät ole läsnä. Myös siivoaminen ja haalarikeskustelut ovat minulle mieleen. Joskus on vaan oikeasti tosi ihanaa nollata pää ja jutella siitä, mikä haalarimerkki on paras. Minusta mikään aihe ei ole epäkiinnostava, koska se aina kertoo puhujasta jotain. Minua ärsyttää vain ylenmääräinen narina, se että kaikki mitä jonkun suusta tulee on valittamista. Keskustelen ihan mieluusti ihmisienistä ja halpahalleista löytyvistä huikeista siivouskapineista.
Joskus synkkaa, joskus ei. Minä olen varmaan umpitylsää kahvihuoneseuraa, kun en katso telkkaria enkä näin ollen lue ilapäivälehtiä, viikkolehtiä enkä tiedä julkkiksista tuon taivaallista. Siivoaminenkin on vähän niin ja näin, tehdään rakkaani kanssa yleensä pakolliset kimppaan. Paitsi etten ole kahvihuoneissakaan istunut vuosikausiin. Puhutaanko säästä? Täällä Etelä-Suomessa tunnin verran päättäjistä pohjoiseen tuli juuri kahden tunnin aikana reilut 10 senttiä uutta puhdasta lunta. Iltakävelyllä seisahduin koiran kanssa kallion laelle, enkä kuullut muuta kuin oman veren kohinan korvissani. Tokaisin siihen koiralle, jotta taidettiin tupsahtaa taivaaseen.
Minua ärsyttää se, etten saa suusta sanoja. Seuraan vain kun ympärillä ihmiset puhuu:
"sanna, älä tee tuota" "sunkin kannattaisi tehdä niin" . Tekisi mieli HUUTAA että minä OLEN vaikka en puhu.
On alkanut ärsyttää ihmisten käyttäytyminen julkisissa paikoissa. Tänään joku idiootti bussissa pelasi jotain kännykkäpeliä äänillä ja jatkuvasti kuului "plup" "plup" "plup". Lopulta MINÄ käännyin ja sanoin, että tuo on todella ärsyttävää, että voisiko se, jolla on varoitusäänet päällä, ottaa ne pois. Mummot myhäilivät tyytyväisinä ja joku kuiskasi minulle "ehkä se on pommi". Mutta uskalsinpa sanoa ääneen mitä ajattelen. Heh.
Pian tämän jälkeen plupplupplup äänet loppuivat.
Matroskin: kyllä mää ymmärrän tämän pääntyhjennysmomentin ihan hyvin. Ja turha luulla etten minä juoruilisi tai sellaista. Haalareista mulla kyllä ei ole sanottavaa eikä siivouksestakaan oikein. Ehkä tässä tärkein on että ihminen tajuaa millä tasolla voidaan mennä ja milloin olisi hyvä lopettaa.
Tintti: onpa omasta kahvihuoneistumisestakin aika paljon aikaa. Mistä tuommosen esimerkin otinkaan. Ovat tainneet hyvin jäädä mieleen.
Sanna: Joskus on riemuvoitto kun saa suunsa auki. Aika usein riemuvoitto on se, kun joku tajuaa omansa sulkea.
Moi! Kylläpä olit taas osuvasti ja mukavasti kirjottanut! Samaa mieltä täälläkin. Minua ärsyttää myös sellanen kun mies nimittää vaimoaan "emännäksi" ja nainen ukkoaan "isännäksi" eivätkä vahingossakaan käytä nimeä. Ja takuulla eivät ole maatilan isäntiä eikä emäntiä!
Ja se muiden edessä nolaaminen ja haukkuminen on kyllä todella törkeetä. Meillä ei, luojan kiitos, harrasteta näitä kumpaakaan, siis tota emännöimistä eikä nolaamista, mutta jatkuvasti niitä kuulee muitten puhuvan.
Olen kyllä aika kova höpöttämään mutta en ihan kaikista asioista puhu edes parhaalle ystävälleni enkä siskolleni vaikka hänen kanssaan melkein kaikesta puhutaankin. Ja se raja menee siinä makuuhuoneen ovella, niistä sänkyasioista en kerta kaikkiaan puhu, siinä mennään jo niin yksityisiin juttuihin, että meillä ne on ihan miehen kanssa kahdenkeskeisiä. That´s it.
Siis koska olen melko puhelias, en osaa lyesti edes kommentoidakaan, anteeksi!
Kirsikka
Siis, en osaa lyhyesti kommentoida! Mutta osaan lyhentää lyhyesti-sanan!
Hehheh...
Kirsikka, again
On semmoinen aihe, että en voi sanoa oikein mitään. Monet hollantilaiset ovat tässä asiassa niin super mega ärsyttäviä, ei minkään valtakunnan häveliäisyyttä joillakin.
Tiedät varmaan omastakin kokemuksestasi.
Masentavaa
Tuohon ei ole mitään lisättävää. Ai että tuntui hyvältä lukea! Pitäisi melkein kopioida ja laittaa eräälle seinälle!
Pakko vielä kommentoida, kun en osaa pitää suutani kiinni, nyt kun olen sen aukaissut.
Täällä Suomessa varsinkin ärsyttää kännykkäkulttuuri. Siis se, että junassa/bussissa/jopa kirjastossa/kaupassa kuulen toisten ihmisten yksityiset asiat. Yhtenä päivänä bussissa oli nainen, joka seisoi välikössä lasten vaunujen kanssa ja kertoi puhelimeen jättävänsä miehensä nyt, tosiaankin. yhtään päivää hän ei enää kestä, kun tämä on ihan vätys ja kittaa kaljaa.
Joskus on toki hauskaa kuulla sivukorvalla juttuja, mutta toisinaan en halua kuulla mitään.
Näissä kännykkäkeskusteluissa kyllä juurikin on kyse tilannetajusta.
Ja joo, emäntä/isäntä/hallitus/ itte Virtanen -jutut laitan johonkin junttikategoriaan.
Olen NIIN samaa mieltä.
Olen sata ja tuhat kertaa tylsistynyt kuoliaaksi, jos en saa riittävästi keskusteltavaa. Jaksaisin itse pohtia vaikka mitä ja joskus joissain naisporukoissa pelkästään pälätetään puutaheinää - minä haluan välillä puhua vakavastikin.
Tai yleensä se menee näissä porukoissa niin, että yritän käynnistää jotain syvällisempää keskustelua esim. hyväntekeväisyydestä (mikä on ihan helposti lähestyttävä aihe, en edes uskalla toivoa että näissä porukoissa jaksettaisiin pohtia vaikeampia asioita), mutta kukaan ei liity siihen keskusteluun. :-)
Niin.. nykyään on muotia se ettei mikään ole yksityistä, se on jopa "yleisesti hyväksyttyä".. Mutta oikeasti jokaisellahan on oikeus laittaa itse omat rajansa.
Ja se ettei ole tilannetajua eikä olla oikeasti läsnä tai kuunnella toista johtuu mielestäni siitä että kaikilla on vaan niin järjetön kiire ja stressi ettei ajatukset pysy kasassa.
Yliopistolla ihmettelin kun tutut ihmiset eivät moikanneet tullessaan vastaan - myöhemmin kuulin kaverilta ettei se ole mitään henkilökohtaista, on vaan niin kiire ja stressi ettei kuulemma ehdi.
Juuri tuon takia olen aina vihannut lasten leikkipuistoja...Siellä pitää jutella juuri noita asioita juuri tuohon sävyyn, jotta kuuluisi joukkoon ja huom. Olen asunut sekä Eirassa,Punavuoressa ,että nyt itä-Helsingissä...
Tilannetajun puute = moukkamaisuus/ranskaksi "mal elevee" loistava sana, jota ei suomessa ikäväkyllä oikein voi käyttää..."huonosti kasvatettu"? heh!!!
Vihaan sellaisia ihmisiä...en yleensä vihaa ketään -oikeasti.Mutta: Des gens mal elevees je ne supportes pas...
(sori accentit puuttuu)
Naulan kantaan! Ja pakko lisätä, että eniten tietysti hävettää oma tahdittomuuteni. Minua harvoin hävettää mikään, mutta kun hävettää niin se, että pitikö juuri nyt ja tässä laukaista ilmoille tämäkin palopuhe.
Taidankin yritää kiinnittää enenmän huomiota siihen mihin pyrin sanomalla jotain.
Sellaista henkistä läsnäoloa on tilannetaju, ja rauhattomuushan sen sumentaa..
Oikein osuva kirjoitus!
Ihana kirjoitus. Voin täysin yhtyä kaikkeen. Selviytymistapanani vastaavissa tilanteissa on joko pysyä hiljaa ja tuijottaa sumuisin silmin iäisyyteen tai yrittää johdattaa keskustelua johonkin toiseen suuntaan. Voin kertoa, että ensimmäinen vaihtoehto toimii yleensä paremmin.
Lämpimiä kevätpäiviä!
Hmm...mielenkiintoinen kirjoitus. En ole ihan varma mitä mieltä siitä olen - en ole siis varma onko oikea paikka ryhtyä kommentoimaankaan - eli siis kommentoimaan!
Kahvihuone- tai lounaskeskusteluihin voi kai itsekin vaikuttaa aika paljon? Olen naisvaltaisella alalla. Hmm. En ole rakennekynsistä kyllä koskaan muistaakseni puhunut. Ehkä kerran. (Kollegan tytär oli tehnyt ranskalaisen manikyyrin äidilleen. Musta sekin oli aika mielenkiintoista - en ollut aiemmin rakennekynsistä juuri puhunut).
Ylipäänsä tuntuisi oudolta ajatella, ettei tuosta tai tästä asiasta saisi puhua. Kaikesta pitää voida puhua, muttei ehkä toki kaikille. Eli tilannettajun kaipuun ymmärrän itsekin. Yleensä annan tilanteiden ja ihmisten viedä. Enkä kyllä ole täydellinen tilanteiden hallitsija itsekään, joten yritän olla hieman armollisempi muillekin.
Itse ahdistun ehkä helpommin tilanteista, joissa kukaan ei oikein uskalla sanoa yhtään mitään. Sellaisissakin tilanteissa - kutsuilla, vanhempainilloissa ja lounastauoilla - olen ollut.
Joistain rääväsuista pidän, toisista vähemmän. Ja tunnustan, minua naurattaa aika ajoin myös pieruhuumori. Sanon ja tunnustan tämän toisinajattelun hengessä.
(No, johan oli testamentti.)
Pitkästä aikaa luen taas blogeja ja heti Hieno aihe :)
Kokemusta on naisvaltaisesta alasta sekä miesvaltaisesta alasta. Jälkimmäinen on ollut parempi. En olisi enää jaksanut kuunnella (jokaisella) kahvitunnilla sitä, miten jonkun 6-vuotiaan pottaharjoittelu on sujunut 4 vuotta sitten... jne.
Kaikesta saa ja pitää pystyä puhumaan! En vain käsitä minäkään ihmisiä, joilla ei ole ollenkaan tilannetajua!
No älä! Tuo on just tota. Mulla käy varmaan pahiten hermoille ne ruuan kyttääjät. "Oi, mitä ihanaa sulla on siinä? Ai että, mäkin niin mielelläni söisin tuota vuohenjuustoa mut kun siinä on niin kamalasti kaloreita!" jne. Jos jollain on se ainoa, lyhyt kahvihetki ja haluaa sen viettää rauhassa nauttien sellaiset eväät kuin haluaa, niin minkä takia pitää tulla siihen viereen kaloreita laskemaan? Moukkia.
Jännää.
Minä voin kyllä puhua ihan aiheesta kuin aiheesta, eikä mikään pahemmin ärsytä. Muu kuin todella moukkamainen kielenkäyttö, siis jos päästetään törkyjä suusta oikein urakalla.
Mutten voi myöskään koskaan sanoa olleeni naisjoukossa jossa olisi puhuttu rakennekynsistä tai siitä miten keittiön tasoja putsataan. Tuntuu ihan koomiselta. Mun naistyöporukoissa on kyllä puhuttu jostain ihan muusta.. onneksi. Mutta kait jossain tuollaisiakin joukkoja sitten löytyy.
Toivottavasti en joudu sinun kanssasi koskaan kahden kesken, en tietäisi mitä sanoisin, tai lähinnä uskaltaisin sanoa. Minä en henkilökohtaisesti ymmärrä tällaisia yli-ihmisiä, jotka tekevät kaiken paremmin kuin muut.
Puolison mollaamisesta ja seksielämän jauhamisesta muiden kuullen olen samaa mieltä. Muuten olen avoin kaikille keskusteluille.
Täytyy vielä lisätä, että riippuu ihmisestäkin, millainen puheenaihe on kiinnostava. Jotkut osaavat kertoa mistä vain aiheesta kiinnostavasti, vaikka niistä rakennekynsistä. Toisilla taas aihe kuin aihe kuulostaa pitkäpiimäiseltä. Leikkipuistoissa usein huomaa, että mammojen elämänpiiri on kutistunut liian pieneksi. Toisaalta usein on vaikea tietää, puhuuko liikaa lapsistaan, jos he kuitenkin ovat iso osa elämää.
Ja toisaalta, eiköhän jokaisella ole jokin mieluisa puheenaihe, joka on muiden mielestä ärsyttävä tai tylsä. Minulla se on erään kaverin mukaan "tavarat jotka jäivät kirpputorille" :)
Ja minustakin kyllä suhtautumisesi kahvihuoneisiin kuulosti vähän tylyltä. Kai siitä kuraeteisestäkin voisi jutella ystävällisyyden nimissä, jotta saa syvennettyä suhteita työkavereihin? Sitten kun kuraeteinen-intoilijaan tutustuu paremmin, hän voi olla ihan kiva. Minuakin alkoi hieman pelottaa, että jos satut samaan kahvihuoneeseen, en uskalla avata suutani :).
Itse olin ihan riemuissani kun taannoin kahvihuoneessa eräs nainen esitteli huisin kätevän Martha Stewart t-paidan-viikkaustekniikan. Varmaan jonkun mielestä pönttö aihe.
voi ihana violet, mä niin nautin näistä sun kirjoituksista. niistä kuulee sun äänen:)
ja ihan totta puhut. tulee tilanteita että on pakko vääntää kuulo pois päältä ja ehkä kohteliaisuuden vuoksi mumista vain väliin mmmm...
mutta kyllä mä ainakin tutuille saatan huomauttaa jos jutuissa lähtee ihan mopo käsistä. kavereina mulla taitaakin olla harvinaisen fiksua väkeä kun harvemmin tulee kiusallisia tilanteita..ei mulle oo koskaan kukaan edes avautunut liian intiimisti seksielämästään??
Hmmm. Ajatuksia herättävä aihe.
Minusta usein kysymys ei ole siitä mistä puhutaan vaan miten.
Jos joku sanoo, ettei rakennekynsistä ( jo maankuuluksi muodostunut rakennekynsi esimerkki:))voi puhua mitään mielenkiintoista, niin minussa herää heti kapinahenki, että hei nytpä keksitään uusi mielenkiintoinen kulma puhua vaikka manikyyristä. Tulee heti halu kyseenalaistaa se, mitä ei pidetä jotenkin fiksuna ja keskustelemisen arvoisena aiheena.
Tilannetajua, huomaavaisuutta ja kuuntelemisen taitoa toki tarvitaan aina.
kaikkia keskusteluja ei tarvitse ottaa ehkä niin vakavasti?
ihmiset saattavat lipsautella esim. silloin, jos jännittävät...tai yrittävät liikaa keksiä puheenaiheita.
kaikki ovat puheen tasolla sitä mieltä, että erilaisuus on rikkautta, mutta annas olla kun jollain on eri käsitykset ja tavat, niin heti alkaa valitus.
: )
Heh, totta joka sana. Ja minua ei kiinnosta keskustella kovin pitkään, onko joku vaate tai tavara oikean vai väärän tyylinen tms.
Kirsikka: se juuri oli tämän kirjoitukseni viesti että jotkut asiat vaan eivät kuulu kaikille eivätkä kaikkialle.
Paevi; kyllä tiedän. Eikä unohdeta kovaa ääntä.
Clarissa: sanoista tekoihin.
Sanna: kyllä täälläkin puhelimeen kailotetaan, totta kai, mutta pakko siinä jotakin erilaista on olla koska muutamaan edelliseen Suomen-reissuuni on kuulunut joka kerta aivan hillitön ällistys siitä mitä kaikkea puhelimeen kuuluu puhuttavan...ja miten paljon ja missä kaikkialla.
Outi: tajuan mitä tarkoitat. Vakavammat aiheet otetaan toisinaan hienosteluna tai "älä ny viitti, emmä jaksa alkaa filosofoimaan". Kaikkiin aiheisiin pätee minusta se että ei kaikkien kanssa, ei kaikkialla. Niin tietysti näihin "vakavampiinkin".
Pääntyhjennysaiheille ja keveälle höpötykselle on ehdottomasti aikansa mutta minä en ainakaan sitä jaksa loputtomiin tai ainoana vaihtoehtona. En jaksa kiinnostua ihmisestä jolla ei ole milloinkaan mitään oikeaa sanottavaa.
Leda: no justiin joo. Kiire ja stressi. Vaikka väkisin.
Aurinko ja kuu: minulta on lähes täysin jäänyt kokematta leikkipuistokeskustelut. Ranskassa ja Hollannissa olimme hyvin usein melkein ainoita puiston käyttäjiä, tai sitten siellä oli vain lastenhoitajia jotka puhuivat tiukasti keskenään. Suomessa olen silloin alkuun kun pojat olivat pieniä saanut vähän tästä kokemusta. Karkotin heti monet pois kun erehdyin vastaamaan rehellisesti kysymykseen "missä asutte?". Olisi pitänyt sanoa että tässä ihan lähellä koska sävy muuttui heti kun sanoin ettemme asu Suomessa.
Eilentänäänjne: kyllä hävettää minuakin toisinaan omat sanani ja olen iloinen siitä että hävettää.
Suklaasydän: kiitos, kiitos. Ehkä tästä aiheesta on monella muullakin kokemusta.
Aurea dama; keskustelun suunnan vaihtaminen on toisinaan hyvin vaikeaa mutta onnistuu silloin, kun möläyttelijä sattuu itse huomaamaan olevansa väärillä vesillä. Toisille ei auta edes kylkeen töniminen. Muistan eräänkin tollon joka kailotti yksissä hautajaisissa AIVAn sopimatonta tekstiä.
Epävirallinen: en mä odota tai toivokaan vain joo joo, juuri näin -kommenteja. Jos ajattelee toisin niin ei kun kertomaan.
Kahvihuonekeskustelu saattoi olla huono esimerkki. Esimerkiksi kävisi oikeastaan mikä hyvänsä tilanne, missä ihmisiä on koolla.
Ajattelen ettei mikään aihe, mitkään sanat sinänsä ole tabu, ei kielletty, ei edes huono aihe tai tylsää. Minä kuuntelen kyllä sairaskertomuksiakin, minä kuuntelen ihmisten murheita, minä kuuntelen peräpukamista ja katselen vauvakuvia - mikä minua tökkii on se etteivät kaikki huomaa/tajua/välitä lopettaa edes pyynnöstä. Että on niitä, joilla ei tunnu olevan mitään annettavaa, vain otettavaa. Joiden puhe alkaa joka kerta "taas en ole silmällistäkään nukkunut" tai joka ei tajua esim. että nyt on toisen ihmisen syntymäpäivä/häät/hautajaiset vaan käyttäytyy kuin itse olisi se keskipiste ja puhuu sen mukaisesti.
Minä EN hallitse tilanteita täydellisesti itse, en varmasti, mutta uskon että käytökseni on vuosien mittaan mennyt tässä asiassa parempaan suuntaan.
Anioni; tuntuu että kaikkiin ryhmiin kuuluu aina se "alati sairas", se "jätetty/petetty", "hurmuri" ja mitä niitä nyt on. Ainakin "hauska" ja "kaikkitietävä". Kai ne ovat roolejakin ja tavallaan ymmärrän.
Toivoisin kuitenkin toisinaan että voisin olla kuulematta.
Lea: totta puhut.
Moukkamaista on myös kommentit kuten "sää oot niin kauheen laiha, et varmaan syö mitään".
Merja: Kyllä mäkin VOIN puhua aihesta kuin aiheesta mutten voi väittää että nauttisin tilanteesta. Toisinaan joutuu kyllä tinkimään mukavuudestaan. Minkäs teet. Kohteliasta se tietysti on kuunnella mitä muilla on sydämellä vaikka he eivät koskaan sinua kuuntelisikaan vastavuoroisesti.
Uskon että tuollaisia kuvaamiani joukkoja löytyy muuallakin kuin mielikuvituksessani.
Anonyymi: miten sitten luulet minun käyttäytyvän?
Jos olen tilanteessa missä puhutaan jostakin mihin minulla ei ole syystä tai toisesta mitään sanottavaa, ei mielenkiintoa osallistua jne. niin minä poistun tai olen hiljaa. Yleensä näin.
Voidaan toki ajatella niin päin että ne joita keskustelu viihdyttää, palvelee, kiinnostaa ovat "oikeassa" ja hyvä näin, jatkakoon, ihan kaikilla aiheilla, kaikilla keinoilla.
Matroskin: ehdottomasti totta. Jotkut puhuvat kiinnostavasti vaikka ladon seinästä.Toisten kerrontaa ei vaan jaksa oli aihe mikä hyvänsä. Kaikki vaikuttaa, ei vain sanat.
Nythän mulla ei ole kokemusta kahvihuoneista moniin vuosiin ollut, sikäli surkea esimerkki. Ajatellaan siis kaikkia tilanteita joissa on paljon ihmisiä koolla.
Minä VOIN puhua kuraeteisestä mutta hyvänen aika...miten kauan..en kovin kauan. Olen usein huomannut joutuneeni kuuntelijaksi monenlaisille asioille juuri siksi, että minä kyllä kuuntelen koska aistin että tuo ihminen kaipaa kuulijaa.
En minä sano että vaihda nyt levyä vaikka niin ajattelisinkin.
Outi: yksi aika paha paikka on koulun piha. Mun on pakko vääntää kuulo pois koska en jaksa sitä kovaäänistä selvitystä. Minusta on moukkamaista kailottaa rahasta, ostoksista, lapsen kavereista (ja niiden vanhemmista..), opettajista.
Joskus kuulen miten kaksi opettajaa puhuu nimellä(!) jostakin lapsesta,arvuutelee kotioloja jne.
Celia: rakennekynnet, joo, jee;-)
Tästä tuli ihan vitsi. Ei mutta siis juu: en mä peräänkuuluta vain "fiksuja" aiheita. Eikä mun tietysti ole pakko liittyä kuoroon katsomaan vaikka tuolla koulun pihalla jonkun äidin uusia kynsiä.
Ei olisi viisastakaan mennä kysymään sinne vaikka että "ovatko nuo sinusta kauniit?"tai "miksi olet laittanut nuo? " vaikka niin ajattelenkin.
Onneksi on kirja ja tyhjä penkki siellä pihalla!
Aino: ei tarvitsisi ottaa vakavasti, ihan totta. Minä olenkin tosikko ja siitä kärsinyt usein.
Niinhän se valitus alkaa, joo. Siksi minäkin pidän mieluusti suun kiinni vaikka siitä etten pidä jostakin mistä moni muu pitää. Herkästi saa kuulla olevansa esim. erikoisuuden tavoittelija vain tästä syystä.
Fiuletti: aikansa kutakin, joo.
Täytyy vielä lisätä, että saattaa se ylenmääräinen narinakin joskus olla viihdyttävää... Meidän edellisessä talossa asui mummeli, joka valitti aina täysillä. Kerran se istui viereeni pihakeinuun ja valitti: "Nyt se talonmies on kyllä koonnut lumen liian korkeiksi kasoiksi, eihän noi sula tosta vasta kun juhannuksena. Jaa jaa, juhannukseenhan se kesä sitten loppuu." Silloin teki mieli lähteä nurkan taakse hihittämään, valitus meni jo niin yli...
Matroskin; tunnistan tyypin. Narina on taiteenlaji, ihan totta! Kun viiden minuutin narinaan saa mahtumaan taudit, maailmanpolitiikan, sään, paavin toilaukset, naapurit, talouselämän ilmiöt ja taloyhtiön ongelmat niin onhan se teatteria;-)
Olipa puhdistavaa.Tunnistan itseni etenkin tuosta kahvihuone-esimerkistä.Meillä on pojan kanssa jäänyt kaikki seurakunnan kerhot,MAMMAkerhot ja muskarit väliin ihan vain siksi että seura on niin tasotonta etten kestä.Vaippamerkkien vertailu,oman jälkikasvun kehumista,kovaan ääneen PÄIVITTELYÄ,en vaan jaksa kiinnostua siitä mitä joku aikoo ruoaksi tänään tehdä.Paitsi blogeissa :) Mutta niissä voinkin valikoida seurani..
Rimpsukaisa; heh ehee, kun kirjoitit tuon PÄIVITTELYÄ niin mulla tuli samantien mieleen tämä
http://www.youtube.com/watch?v=x3exN2BB3jw
Kyllä sitä vähästäkin asiasta voi veivata vaikka kuinka pitkään;-)
jumalaut, näähän on hyviä. En muistanutkaan> Alan heti päivitellä!
http://www.youtube.com/watch?v=88_w3HgYolM
Voi nääs, nääs, nääs!!=) Parin ystävän kanssa, jotka olen tuntenut lapsuudesta asti, intoudumme toisinaan puoleksi tunniksi päivittelemään: "Ai sulla kans?" "Joo!" "Just, mul on IHAN SAMA juttu" "Eikä!" "Joo!" "Voi että, mulla kans." "Ai, ihan oikeesti?" "Joo!" ... Äänenpainoja vaihdellen voi jatkaa loputtomiin, ja lopuksi nauraa vedet silmissä.
Hauskaa, että (ainakaan nopean silmäyksen perusteella) kukaan ei keskustelussa heittäydy puolustamaan kahvipöytäpäivittelyä viikon tv-sarjasta, vaikka naisia taitaa suurinosa meistä ollakin.
Minä luovin kyllä sujuvasti työpaikalla, jolla kaikki työntekijät ovat naisia, ja juttelen raskaudestani, kun kysytään, ja kuuntelen muiden muistoja omistaan. Ehkä siksi, etten halua olla yksin nurkassa, enkä myöskään tahdo paljastaa kovinkaan monille sen syvällisempää sielunelämääni. (Jos lie sellaista on.) Keskustelen ne tärkeät keskustelut mielummin niiden tärkeiden ihmisten kanssa.
Sen sijaan päivittelyä siitä, miksi tv:stä tulee roskaa, jota on kuitenkin selvästi itse seurattava, toisista juoruilua, miehen vähättelyä ja tilannetajun puuttumista, esimerkiksi liian pitkälle vietyjen vitsien muodossa, en voi sietää.
Kiitos Violet kiintoisata aiheesta, ja sen synnyttämästä keskustelusta!
Minunkin on pakko kommentoida.
Nykyään tuntuu olevan harvassa ne ihmiset, jotka oikeasti ovat läsnä ja oikeasti kiinnostuneita jutellessaan edes niitä näitä. Todellista kuuntelukykyä on harvalla. Keskustelut jäävät usein aika tyhjiksi. Kukin haluaa lähinnä oksentaa oman asiansa muille. Se tuntuu riittävän usealle meistä.
Minunkin on pakko kommentoida.
Nykyään tuntuu olevan harvassa ne ihmiset, jotka oikeasti ovat läsnä ja oikeasti kiinnostuneita jutellessaan edes niitä näitä. Todellista kuuntelukykyä on harvalla. Keskustelut jäävät usein aika tyhjiksi. Kukin haluaa lähinnä oksentaa oman asiansa muille. Se tuntuu riittävän usealle meistä. Joidenkin ihmisten kanssa, jotkut heistä jopa lähisukulaisia, käy niin, että heille riittää omien kuulumisiensa kertominen. He eivät välttämättä tiedä juuri mitään minusta tai perheestäni. Aika kummallista minusta.
Minunkin on pakko kommentoida.
Nykyään tuntuu olevan harvassa ne ihmiset, jotka oikeasti ovat läsnä ja oikeasti kiinnostuneita jutellessaan edes niitä näitä. Todellista kuuntelukykyä on harvalla. Keskustelut jäävät usein aika tyhjiksi. Kukin haluaa lähinnä oksentaa oman asiansa muille. Se tuntuu riittävän usealle meistä.
Ihme juttu, ei tule mieleen tilanteita, joissa olisin halunnut sanoa jollekin "tukkisi suunsa". Enkä ikävystyneeni toisten keskustelua kuunnellessani. Ehkä vietän sen verran erakon elämää ... jos joku yleensä puhuu, niin on kiva kuunnella. Toisaalta minua myös kiinnostaa kaikenlaiset aiheet ihan laidasta laitaan ja yleensä kyse on kai enemmänkin itse ihmisestä, kertojasta, kuin asiasta. Aika samoilla linjoilla muutenkin Matroskinin kanssa. Mutta seksielämästäni en ole koskaan kertonut enkä ole kenenkään muunkaan kuullut kertoneen.
Mitä muuten tarkoittaa karppaaminen ?
Samaa mieltä, hyvä kirjoitus jälleen. Ja sitten se mikä ärsyttää myös on, kun kerroit mielestäsi ihan hyvän jutun ja toinen siihen sitten, että ei tuo nyt mitään... ja alkaa kertoa omaa "parempaa" tarinaa.
Minäkin tahdon sanasen heittää tähän mainioon aiheeseen. Hyvät keskustelijat ja kuuntelijat ovat aarteita. Terve uteliaisuus ja huomioonottavaisuus, empatiakyky ovat kai niitä hyvän keskustelijan piirteitä. On totta, että on ihan kamalaa keskustella sellaisen ihmisen kanssa, jolta puuttuu tilannetaju. Siitä oiva esimerkki entinen naapurinrouva, joka oli aina ihan omissa maailmoissaan. Kauhean halukas juttelemaan, yksinäisyyttään varmaan, mutta ei sitä jaaraamista kerta kaikkiaan kauaa voinut sietää, vaikka kuinka yritin (sainkin maineen maailman pitkäpinnaisimpana ihmisenä siinä talossa, muilla oli jo aikaa sitten mennyt herne nenään). Hän ei yksinkertaisesti kuunnellut yhtään mitään, aina vain näki tilanteet omasta näkökulmastaan.
Toinen asia, joka minua ottaa päähän on pienten lasten vanhemmat, jotka yksityiskohtaisesti kertoilevat jälkikasvunsa sairastelusta. Ymmärrän, että muita pienten lasten vanhempia sellainen saattaa kiinnostaa, mutta minua EI! Ja siitä jos mainitset, olet ilkeä ja lapsia rakastamaton ihminen. Mieluummin juttelen sitten sen lapsen kanssa, kuin puusilmävanhemman kanssa.
Seksistä puhumisesta tuli sellaista mieleen, että minusta siitä taas puhutaan harmillisen vähän. Ottaen huomioon kuinka seksistinen maailma meitä ympäröi. Minusta on mukava muutaman hyvän ystävän kanssa jakaa hyviä seksuaalisuuteen liittyviä asioita, ja toivoisin sellaista puhetta enemmänkin. Enkä nyt tarkoita mitään isoäänistä edellisen yön tapahtumia kertaavia rehentelyitä, minuakin inhottaa sellainen. Mutta inhimillistä, hyväntahtoista ja rakentavaa puhetta. Onhan seksuaalisuus aika tärkeä osa aikuisen ihmisen elämää. Kumppanin mollaamisen minäkin koen moukkamaiseksi. Vaikka turhautuneimmillani olen kyllä siihenkin syyllistynyt, mutta en missään työpaikan kahvipöydässä vaan lähimpien kesken vaan. No, paha sekin on.
Piti tulla takaisin, kun huomaan, että en ihan osannutkaan sanoa, mitä tarkoitin mainitessani seksuaalisuudesta. Minusta on kurjaa, että seksuaalisuus on edelleen melkoinen tabu, vaikka joudumme ratikan ikkunasta katselemaan mallityttöjen jalkojen väliä heti aamutuimaan. Jotenkin tylsää, että sellainen on normalia, mutta jos jossain seurassa tahtoisin vaikka puhua seksuaalisuudestani, niin johan alkaa kakun murun mennä henkeen. Eikä siis missään sukujuhlissa tms. vaan ihan vaikka kaveriporukassa. Lapsellinen rehentelykin tuntuu olevan sallitumpaa kuin oikea mielipiteen ilmaiseminen. Minusta siinä on jotain kieroa. Mutta tässäkin asiassa tärkein kysymys on toki tilannetaju, sen kyllä ymmärrän. Toivoisin vaan, että me naiset keskenään osaisimme puhua seksistäkin avoimemmin, kuten muistakin viisaista asioista.
No niin, taisin kadottaa jo tilannetajuni, minusta tuli ihan mahdoton kommenttipommittaja :)
Sellaista vielä vain, että yksi ikävä keskustelijatyyppi on sellainen, joka ei usko, mitä sanotaan. Tiedätkö, jos puhut näkemyksistäsi tai fiiliksistäsi, tuollainen tyyppi alkaa vääntää, että ei se noin mene tai että en usko ja alka tyrkyttämään jotain omaa teoriaa asiaan... Sekin eräänlaista kuuntelemattomuutta. Sitä, että toinen ei saa rauhassa olla erilainen tai ajatella asiasta omalla tavallaan. Minusta kivassa keskustelussa on aina tärkeintä, että jokainen saa sanoa oman mielipiteensä ja että sitä kunnioitetaan, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. ja sen eriävän mielipiteenkin saisi sanoa, mutta sillä tavlla harkiten, että muut eivät koe oloaan ahdistetuksi tai loukatuksi. Yhdyn Ainon mielipiteeseen, että kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti ja lisään siihen, että silti voi kuunnella toista aidon kiinnostuneesti.
Hei,
jäin miettimään mielenkiintoista aihetta. Silmiini pisti tuo Liivian kommentti, kuinka hän yrittää olla tahdikas. Yritys ei ehkä täysin onnistunut tässä, sillä ei ole mielestäni tahdikasta tai ylipäätään tarpeen mollata myöskään tuttujaan täällä julkisesti (ja tunnistettavasti), etenkään kun ensin on itse teilannut puolison mollaamisen. Jos tuttusi toimiikin mielestäsi hölmösti, voithan aina yrittää itse olla vähemmän hölmö. Nyt kuitenkin laskeuduit hänen tasolleen vai kuinka?
Olina: tiedän millaista päivittelyä tarkoitat! Mulla on myös pari jonka kanssa sitä voi harrastaa. OIkein sillain sydämen kyllyydestä tekopäivitellään.
Kirsi: joskus mietin viitsinkö kertoa kaikille ihmisille kuulumisiani ensinkään. Etenkään ellei edes kysytä. Toisinaan tuntuu että joo, kerro vaan jos jää aikaa kun mä olen ensin kertonut kaiken minusta. Varmaan puhun sitten taas joillekin liikaakin itsestäni. Ihan hiljaakaan en viitsi olla.
Sari: sä voit aivan oikeasti olla paljon pitkäpinnaisempi ja sallivampi ihminen kuin minä. Ehkä sinulla riittää ymmärrystäkin enemmän tässä asiassa. Tai sitten jostakin muusta tuo johtuu, mutta hyvähän se on että noin on.
Anonyymi: "joo ei toi vielä mitään" -tyypit tunnetaan myös...
Tanja: minua ei haittaa vaikka kommentoisit kymmenesti. Sinulla on hyviä ajatuksia.
Seksuaalisuudesta ja siitä puhumisesta olen sekä eri mieltä että samaa mieltä. Minulle itselleni se on aihe josta en halua puhua. Ehkä se on minulle ongelma etten "osaa" puhua. En vaan välitä puhua. Samaa mieltä olen siitä että kummallisen vähän siitä puhutaan (kun ajattelen sitä kaikkea muuta mitä mainitsit.).
Nuo jotka eivät usko mitä sanotaan tunnistan myös. Jos minä sanon että oi kun pidin tuosta elokuvasta, se oli minusta valtavan hyvä niin kommentti voisi olla: Jaa, mutta minä en kyllä aio mennä katsomaan. Ei voi kovin hyvä olla koska etc.
Tarkoitan: on ihmisiä jotka eivät ikään kuin osaa antaa muiden ilahtua. Eivät vain (edes joskus!) osaa sanoa: olipa hauskaa että pidit. Ei muuta. Ei ole pakko aina lisätä sitä "minä olen varma etten tykkäisi" tms.
Anonyymille en osaa sanoa mitään. Liivia varmaan itse sanoo jos haluaa.
Minäpä en puhu mitään, kenellekkään.
Eipähän tule nokankoputtamista, että taas se Ninni puhuu tylsiä, minua kiinnostamattomia asioita, jotka Ninniä toki itseään kiinnostavat.
Vautsivau Violet, hyvä aihe ja herättävä kirjoitus!
Luen blogiasi silloin tällöin ja komppaan monia tunnelmiasi. Tämä 'tukkisi suunsa' sai kyllä nyt ihmispolon miettimään mitä kaikkea sontaa sitä on tullutkaan itse päästeltyä suustaan - vaikka periaatteessa osaan olla tilannetajuinen. Oikeastaan jo käänsin kaikki viimeisimmät sosiaaliset kohtaamiset päässäni ympäriämpäri ja etsin suurennuslasilla möläytyksiäni. Aika puhtailla papereilla pääsin, mutta voi perkkeles; seuraavalla kerralla yrittäessäni jutella niitä näitä saattaa sanat kuristua herkille säädettyyn tilannetajuun.
Tämä aihe jos mikä osoittaa mitä nuorallatanssia tämä ihmisen elämä onkaan!
Onpa ollut mielenkiintoista keskustelua. Itse rinnastan tilannetajun nimenomaan toisen kunnioittamiseen. Jokainen asettaa omanlaisensa rajat sille mistä keskustelee ja se on hyvä tiedostaa, ei kaikkien kanssa tarvitse yrittää puhua samoista asioista. Eikä toisaalta tarvitse hysteerisesti vahtia sanojaan, välillä tulee väistämättä möläytettyä sopimattomia, mutta silloin tilannetajua osoittaa kun reilusti toteaa, että suo anteeksi, nyt puhuin vain mitä sylki suuhun toi.
Olipa taas sinulta kiinnostava kirjoitus. Minua tuntuu kaikkein eniten ärsyttävän juuri tuo muodon vuoksi -kysyminen. Lähipiirissäni muutama ihminen on tällainen. Yksi heistä soittaa minulle ihan vaan muodon vuoksi. Kysyy mitä kuuluu tai mitä vaikka vanhemmilleni kuuluu, eikä jää edes kuuntelemaan vastausta.
Työpaikkojen rasittavat keskustelut voi onneksi jättää väliin kävelemällä pois. Ellei sitten satu istumaan lounasruokalassa näiden ihmisten keskellä.
Nina: tuntuuko tuo sinusta itsestäsi hyvältä ratkaisulta? Jos tuntuu, niin silloin tuo on tietysti paras vaihtoehto.
Noja: no hop hop, ei se maata kaada kuitenkaan jos möläyttelee silloin tällöin. Pane piilolasi taskuun vaan!
P: juuri noin. Ei kaikkien kanssa voi, kannata, halua puhua samoja asioita. Joitakin ihmisiä pitää "säästää" tietyiltä asioilta, ajattelen niinkin. Eikä lapsillekaan minusta ole viisasta uskoutua ihan kaikesta liian aikaisin.
Riikka: joskus mietin: oliko tämä ja tämä yhteydenotto nyt vain sellainen velvollisuus-juttu, vai halusiko ko. henkilö oikeasti tietää minun kuulumiseni.
On muuten ihmisiä, joille voi soittaa noin vain, jutustellakseen ja se tuntuu molemmista hyvältä. On niitäkin, joille soittamiseen on kynnys. Tuntuu että pitäisi olla joku kunnon asia.
Niin kyllä tottakai minustakin on mukavaa jos joku soittaa ja kysyy mitä kuuluu. Teen itsekin mielelläni niin jos en ole jonkun kanssa pitkään aikaan jutellut. Mutta jos selkeästi kuulee ettei kyseistä ihmistä kiinnosta minun kuulumiseni, vaan soittaa vaan muodon vuoksi tai haluaa vaan luetella omia asioitaan eikä muista mitä olen hänelle minuutti sitten sanonut, ottaa se aivoon.
Tilannetaju on aika vaativa laji. Miehen kanssa juuri tästä aiheesta kävimme väittelyä tässä eräänä päivänä. Itseä monesti mietityttää tulikohan möläyteltyä...Toisaalta ihailen ihmisiä jotka sanovat suoraan.
Riikka: suoraan sanomisesta tuli mieleen...Voi sanoa suoraan pyydettäessä tai sitten ihan tuosta vaan. Silloinkin sen voi tehdä monella tavalla. Rehellisyyttäkin on monenlaista eikä se ole aina hyväksi eikä aina viatonta, harmitontakaan.
Mieleeni tulee nyt tähän liittyen sellainen "suorien sanojen latelija", joka katsoo kuin oikeudekseen sanoa mitä vain, kenelle vain, koska vain koska "mä nyt olen tällanen suorasuu."
Vähän sillain että että mä tässä nyt loukkaan sua ehkä ihan tietoisestikin ja jopa tahallani mut ei voi mitään kun olen tällainen, kyllähän sä mut tunnet...
Mulla menee kylmänväreet joka kerta kun joku perustelee ikäviä tekemisiään sillä sattuu olemaan sellainen eikä voi muuttua.
Lähetä kommentti