tiistai 28. huhtikuuta 2009

Puu




Vaarini istutti minulle vaahteran kun olin pieni. Oikeastaan se meni niin, että vaari toi kaupungista taimen kesäpaikkaan Kurussa, antoi minun istuttaa sen ja muistutti sen hoitamisesta. Monena kesänä seurasin sen kasvamista ja olin kovin ylpeä puustani ja minulle annetusta vastuusta. Näin puun viimeisen kerran kun se oli melkein itseni korkuinen. Sen jälkeen en ole enää voinut käydä siellä missä vaahterani kasvaa. Toisinaan mietin minkä kokoinen puu nyt on, kuka sitä katselee ja tajuaako kukaan että se on minun puuni. Tuskin.

Huomasin että mieheni vuosi sitten istuttama tammenterho on alkanut tehdä tammelle tunnusomaisia lehtiä. Nyt se alkaa näyttää pieneltä puulta. Toivoisin kovasti että meillä olisi joku paikka minne sen voisimme istuttaa. Ei se parvekkeella voi kasvaa kovin pitkään.

Toivoisin että pojilla olisi omat puut. Ajattelen yhä useammin: mitä siirrän lapsillemme, mitä he muistavat. Haluaisin katsella tkanssa puuta jonka istutimme kun he oli alta kymmenen. Ja sitten myöhemmin lapseni sanoisivat omilleen: tämä on minun isäni kasvattama puu, ja he muistelisivat isää joka puuhasi kasvien kanssa ja äitiä, jolle oli tärkeää saada lapsilleen omat puut jonnekin. Ja toivottavasti he muistaisivat muutakin ja kertoisivat siitäkin omilleen.

36 kommenttia:

Celia kirjoitti...

Kaunis kirjoitus.

Mummoni äidin hautakivi on kadonnut jo ajat sitten. Löydämme hautapaikan kuitenkin aina, koska haudan paikalla kasvaa suuri ja harteikas puu. En tiedä milloin se on sinnet tullut, kukaan tuskin tietää, minulle puu on ollut siellä aina, niin kuin tarinat mummoni äidistä, jolla oli pitkä musta tukka ja pieni ja hento suu.

Liivia kirjoitti...

Juuri sitkeä ajatus omasta puusta oli syy temppuun, miksi muutimme pois kaupungista.
Silloin lapsi oli vielä pieni, joten ajatuskin tuntui suuremmalta.

Ja ensihankinnat olikin kaksi omenapuuta; Pekka ja Heta. Ne istutettiin ennenkuin mihinkään muuhun talossa koskettiin. Pekka parisuhteellemme, Heta lapsen puuksi.
Myönnän että siinä oli jotain hohtoa. Mutta kasvaisivat! En ehkä jaksa odottaa lapsenlapseen asti...

Punamulta kirjoitti...

Niin. Nuo tavallaan "niin" pienet asiat ovat kuitenkin niitä suuria. Varsinkin pienelle ihmisenalulle ne merkitsevät paljon ja muistot säilyvät koko elämän...

Minä käyn aina silloin tällöin kävelemässä lapsuuteni metsissä, katson kiviä, etsin puuta, joka kasvoi vanhan pyöränvanteen "sisään".

Kivet ovat kutistuneet, puut ovat kasvaneet. Se tunne silti säilyy. Harmittaa vaan kun olen unohtanut niin monta polkua, ovat kasvaneet umpeen, kadonneet, koska kukaan ei enää kävele niillä...

Pitäisi olla se kesämökki, jonne voisi istuttaa puita, seurata niiden kasvua ja nauttia olosta...

Minna kirjoitti...

Minä aion istuttaa puun isälleni, päätin sen jo eilen pihaa raapiessani. Kunto huononee päivä päivältä. Se olisi lapsille hyvä muisto ukista.
Vanhimmaiseni toi 2 vuotiaana päiväkodista pienen sitruspuun taimen, jota olen uskollisesti hoivannut kohta 10 vuotta. Leikkasin sitä alussa usein. Se on vieläkin aika pieni, mutta jämäkkävartinen. Aion kuljettaa sitä mukanani niin kauan, kunnes tyttöni saa omia lapsia.
Puut ovat ihania. Ne kuvastavat minulle elämän jatkumista.

Epävirallinen mielikuvitusystävä kirjoitti...

Viisas kirjoitus Violet, jälleen. Ei tuohon oikeastaan ole lisättävää. Itse sitä muistaa hassuja asioita lapsuudestaan; aina kun matkasimme mummolaan tai mökille Lahden jälkeen tulee se mökki, jossa Siiri "Äitee" Rantanen (tiettävästi) asui (ja kai vieläkin asuu. Vanhempani muistuttivat siitä aina, se oli vähän niinkuin hassu juttu meistä kaikista. Nykyisin ohitamme Lahden moottoritietä, mutta noin Orimattilan kohdalla on Kuusi, jonka latva on muodostunut palloksi. Muistan senkin omasta lapsuudestani. Ja aina kun ohitamme sen, sanon: "Katsokaa lapset..."

Sooloilija kirjoitti...

Kyllä, juuri tällaisia sitä usein ajattelee. Että mitä muistoja jätän lapsilleni.. Puhutteleva kirjoitus ja saa ehkä minutkin toimimaan..

violet kirjoitti...

Celia: kaunis on oma kirjoituksesikin> Kiitos.

Liivia: Sehän siinä kun nuo kasvavat niin hitaasti. Se on oikeastaan meille malttamattomille hyvä muistutus siitä, että meidän toiveemme ja hosumisemme ei auta.Isot asiat menevät omalla rytmillään kuitenkin.

Punamulta: Haluaisin nähdä nyt miten pieni on todellisuudessa (minun aikuisuuteni todellisuudessa!) se Iso Kivi, jonka luona kasvoi parhaat metsämansikat.
Entäs se keinulauta metsässä, saunan takana? Onko se vielä siellä? Kun voisi mennä katsomaan...

Minna: isäsi on varmasti mielissään. Oikein hyvä teko.
MEillä oli mukana monta vuotta mieheni luultavasti sitruunansiemenestä kasvattama pieni puu, mutta Hollannissa se sitten kuoli.

Epävirallinen: naurahdin ääneen kun mietin niitä kaikkia mistä sanon "katsokaas lapset".
Mulle sanotaan nyt jo: "olet kertonut tuon sata kertaa".
Niin olenkin, mutta aion kertoa tuhat!

Sooloilija: niin, jotakin konkreettista haluaa jättää vaikka kaikista tärkein lienee kaikki muu.
Mutta kun minä pidän symboleista!

Allu kirjoitti...

Meillä on talon edessä koivu, vähän niinkuin Suomestakin muistuttamassa. Nyt alkoi naapuri valittamaan, että hänellä on paha allergia koivun kukkimisen aikaan, mutta en kyllä millään haluaisi kaataa kotikoivuani.

Tintti kirjoitti...

Kotikotini pihalla on kaksi reilusti satavuotiasta tammea, ne istutti sinne isoäitini täti asuessaan siellä kotonaan isoäitini isän siskona. Niitä suojellaan viimeiseen saakka, vaikka melko huonkuntoisina ovatkin vaarassa rojahtaa milloin mihinkin suuntaan. Minulle istutettiin koivuista puumaja, kun synnyin. Siellä viipotin pitkin lapsuutta. Nyt pyöreä puukehä on karsittu niin, että jäljellä on vain kaksi runkoa, kaksi nelikymppistä valkorunkoista koivua kotikotini pihanurmikolla. Itselleni jää taskunpohjalle pieniä kiviä missä milloinkin olen sattunut kulkemaan, sellainen spontaani "Turms kuolematon"-juttu.

Vilijonkka kirjoitti...

Meidän lapsilla on omat omena/päärynäpuut Porvoossa. Ne on istutettu kunkin kastejuhlan yhteydessä. Mutta joku niistä jo pääsi jänisten ruoaksi, toisen söivät myyrät, joten se siitä. Viehättävä ajatus joka ei käytännössä toiminut.

Kaunis tammi. Se taitaakin olla lempipuuni, jalavan kanssa.

Matroskin kirjoitti...

Rakastan puita. Mutta voi hyvät hyssykät jos allergian takia vaaditaan kaatamaan hieno puu! Itsekin olen tosi allerginen siitepölylle, mutta laitan ikkunan kiinni, en voisi uneksiakaan tuhoavani luontoa sen takia. Minulla on vanhempien luona oma kirsikkapuu, jonka juureen kaadettiin esikoisen kastevesi. Ja vieläkin muistan lapsuuden kiipeilypuuta, muistan jokaisen oksanhaaran.

14a4:n Hanna kirjoitti...

Oletkohan lukenut sellaisen valokuvakirjan kuin Puiden kansa. Tuli kirjoituksesi ajatuksista ja näistä monista kommenteista mieleen.

Siinä on näistä pihapuista ja muista asiaa. Ja ne kuvat on käsittämättömän vaikuttavia. Netistäkin löytyy siitä jotain.

Tuo on mun inspiroitumiskirja numero yksi ollut varmaan kymmenisen vuotta!

Linnea kirjoitti...

Kaunis tarina.
Minä istutin mummolaan vaahteran kuuden vanhana. Nyt puu on niin iso, että meidän riippukeinu on kesäisin kiinni siinä.

Tuula kirjoitti...

Ihana postaus.
Minäkin olen ajatellut, että haluaisin istuttaa pojalle oman puun. Yksi merkityksellinen puu meillä jo onkin - ikivanha pihlaja keskellä miehen vanhempien peltoa. Sen juurelle kaadettiin vesi pojan kastemaljasta. Ajateltiin, että kun pihlaja on vanhan kansan mukaan pyhä puu, niin sopii hyvin tarkoitukseen :)

Jonna kirjoitti...

Tätä on monet kerrat mietitty ja nyt, kun omaa pihaa on, haluaisin lapsille puut istuttaa. Pidän puista erityisen paljon. Onneksi niitä on pihamme perällä puistona. Kaipaan kuitenkin lisää puita, omia puita. Jos sitä tänä kesänä..

himalainen kirjoitti...

Kirjoitit jälleen niin kauniisti. Ja puut ovat juuri jotenkin ikuisia, ainakin ihmiselämän pituuteen mitattuna. Tuo muistojen jättäminen ja siirtäminen pyörii paljon minunkin mielessä. Mitä lapset kertovat tästä ajasta ehkä omille lapsilleen, tämä kaikki tulee olemaan heidän muistoja.
"Ja toivottavasti he muistaisivat muutakin ja kertoisivat siitäkin omilleen". Lauseesi on kuin helmi.

Mieheni istutti poikien kanssa muutama vuosi sitten sitruunapuun. Se kasvaa sisällä. Jopa täällä pimeässä pohjoisessa. Ehkä te voitte kasvattaa ja vaalia sisäpuita.

Aina kannattaa istuttaa puu!

Paevi kirjoitti...

Minäkin muistan elävästi ne lempikiipeilypuut kotoani. Yksi oli tuomi, johon minäkin paasin hyvin kiipeämään ja toinen oli pihakoivu.
Pihassa kasvaa myös tammi, jonka vanhin veljeni oli kuulema joskus istuttanut, silloin kun asuin vielä kotona mietin aina ettei se näytä sellaiselta tammelta kuin kuvissa olin nähnyt, olihan se vielä aika pieni. Mutta, viimeksi kun kävin kotona tajusin taas että siitä on yhtäkkiä tullut jo tosi iso puu!

pikkujutut kirjoitti...

Kaunista tekstia.

Himalainen kerkesin sen jo sanoa, sisapuu olisi ollut minunkin vinkki. Niitahan loytyy ja voi mukana kantaa.

outi kirjoitti...

kaunis kirjoitus puista. Minä jotenkin ajattelen että kaikki kerran ollut elämä kertyy puihin. Että ei niin väliksi missä päin maailmaa se kasvaa, siinä on kuitenkin koko universumin tähtipölyä ja kaikkea elettyä elämää kuitenkin. Oho, nyt meni lennokkaaksi:)

Mutta tämä ajatus tulee oikeastaan siitä kun isä mulle lapsena kertoi miten kaikki ihmiset kuollessaan muuttuu takaisin osaksi luonnon kiertokulkua. Pienen pieniksi hiukkasiksi ja palaavat maahan, ilmaan ja kaikkeen kasvavaan. Niin että minkä tahansa puun luona minä kumarran ja muistan mummoani ja kaikkia muita rakkaita joskus täällä eläneitä ja täältä luontoon palanneita.

violet kirjoitti...

Allu: no et kaada. Et hemmetissä kaada. Kaada se naapuri mieluummin.

Tintti: nelikymppinen koivu on jo aika suuri.
Minäkin nappailen kiviä sun muuta "merkityksellistä" eri paikoista.

Vilijonkka: olisi aika iso masennus jos joku tuommoinen itsekasvatettu puu johon olisi ladattu niin paljon kuolisi.
Harmi.

Matroskin: Noin olisin varmaan tehnyt minäkin kastevedelle jos nuo olisi kastettu.

Hanna: en tunne kirjaa mutta kävin netistä etsimässä ja kiinnostava se varmaan on. Kiitos.

Linnea: voi että....se minunkin vaahterani olisi varmaan hyvä tuollaiseen - ellei joku paukapää ole kaatanut sitä. En edes tiedä keitä ko. paikassa nykyään käy vai käykö ketään.

Tuula: mulla meni aivan kylmänväreet tuosta pihlajasta. Siis hyvällä, ehdottomasti.

Jonna: periaatteessa ajattelen että kaikki puut ovat omia puita ja toisaalta että mikään puu ei ole kenenkään - mutta ymmärrän, haluat istuttaa itse puun.

Himalainen: niin se Juicekin lauloi"istuta vielä se omenapuu"jne.
Sisäpuu onkin hyvä idea. Ollaan sitä ajateltukin.

Paivi: niin, eikö ole ihme että vaikka itse ei ole vanhentunut yhtään (kröhm) niin samassa ajassa puusta on tullut valtava!

Pikkupuu: mies puhui tämän tammen kohdalla että jos koittais jotakin bonsai-juttua...

Outi: kauniita ajatuksia eikä ollenkaan liian lennokkaita. Tai vaikka olisikin lennokkaita niin ei liian. Juuri sopivia. Kiitos.
(Kommenttiboxista saa aina enemmän kuin itse osaa antaa!)

LauraM kirjoitti...

Hieno kirjoitus. Mikähän siinä on, että puihin liittyy niin paljon muistoja ja tunteita. Itsekin muistan tietyt puut lapsuuden mummolamatkalta kohdasta, jossa isä totesi, "katsokaas lapset, ei missään ole sellaisia mäntyjä kuin Hämeessä". (Asuimme silloin Rovaniemellä, joten Etelä-Suomen puut tuntuivat jättiläisiltä.) Joka kesä käyn myös tarkastamassa, että entisen mummolan pihassa on vielä pystyssä puu, johon vaarini laittoi minulle keinun.

Appivanhempani ovat istuttaneet kaikkien lastenlasten syntyessä koivun. Asiasta ei kuitenkaan mainita ulkopuolisille, koska olisihan se kamalaa, jos puille tapahtuisi jotain.

Sisäpuu on hyvä idea, minulla kulki eräs traakkipuu mukana melkein 20 vuotta.

maijja kirjoitti...

Voi sitä tuskaa kakskymppisessä minussa, kun harras haaveeni kuoli neidonhiuspuun mukana! Intoni haavoittui, ei ole uskaltanut vielä uutta koitosta.

Komppaan vielä toisia; kaunis kirjoitus. Puiden hitaudessa taitaisi tosiaan olla opittavaa meikäläisillä.

Punamulta kirjoitti...

Kommentteja lukiessani tuli mieleeni vielä yksi juttu puista.

Kun isäni yht'äkkiä yllättäen kuoli kesällä 2001, ja minä monen mutkan kautta löysin hänen kotinsa (jossa en ollut aiemmin käynyt), hänellä oli pienissä ruukuissa tammia, kuusia, ehkäpä jokin muukin puu. Niitä oli todella monta.

Jotkut ystävistäni ottivat niitä, koska en itse kaikkia tarvinnut. Joitakin kuusia istutimme tänne meidän pihaamme ja ilo on aina suuri kun tuolla kävelen ja ne näen...Ne ovat lähteneet jopa liiankin hyvään kasvuun. Mutta hyvä että kasvavat...

Onnea ja menestystä tammen kasvattamiseen. Toivottavasti se viihtyy teillä ja toivottavasti joskus löydätte sille hyvän paikan...

MaaMaa kirjoitti...

Oi miten ihana kirjoitus!
Toivottavasti paaset katsomaan omaa puutasi viela jokukerta! Ja toivottavasti loydatte jonkin sopivan paikan minne voisitte istuttaa pojille omat puut!

Meilla oli kesamokilla paljon asioita, jotka muistutti menneista. Puita, marjapensaita, kaiverruksia puissa ja raaputuksia kivissa, kivimuodostelmia, yms yms. Mutta nyt ei ole meilla enaa niita kesamokkeja. Makin olen joskus miettinyt, etta onkohan ne meidan isot kivet jotka traktoreilla siirrettiin meille leikkiluoliksi, viela siela...yms...

Puukenkämaan elämää kirjoitti...

Hieno kirjoitus!

Mulla tulee mieleen matka mummolaan
ja iso kivi mikä oli kalliolla kiinni
ja näyttää kuin se voisi vyöryä minä hetkenä tahansa
se kivi pitä aina huomata matkalla:P

Jamelia

Tanja kirjoitti...

Puu on myös hieno sana. Puu.

Tuikku kirjoitti...

16 vuotta sitten kun muutin tanne, ihastuin hevoskastanjaan. kerasin niita paljon, yksi toistaan siloisempia ja yksi oli aina takin taskussa sormieni saatavilla. istutin silloin kahteen kukkaruukkuun ja lahtivat mokomat kasvamaan. Puut ovat seuranneet meidan mukana aina muuuttaessa, kukkaruukkua on vaihdettu suurempaan, korkeutta on tullut alle minun mitan (ei siis paljoakaan).
Suomessa (vanhempieni kotona) minulla on oma kuusi, istutettu ollessani vuoden ikainen. lapseni ovat istuttaneet myos vuoden ikaisina koivut mummolan pihaan ja joka vuosi kaydaan katsomassa miten ovat kasvaneet. Pienia mukavia asioita! Istuta vain tammen taimi ruukuun, ruukku kulkee mukananne minne sitten muutattekin.

Papi kirjoitti...

Se on jännä, miten puu on tuon kasvun symboli tai jatkuvuuden tai jotakin, en osaa selittää. Eihän puu kuitenkaan ikuisesti elä vaikkakin toki monen monta vuotta.

Annoin toiselle kummitytölle omenapuun taime kastepäivälahjaksi ja nyt kun tyttö täyttää neljä, puu voi pihallansa hyvin ja kasvaa komeasti. Se tuntuu, hienolta ja sitä vasten on mitattu kumpiko on pidempi.

Ymmärrän tuon mistä kirjoitat, mutta jos sitä maata mihin puun juurruttaisi ei löyty, voihan jotaki muuta jatkaa. Jos tammi on kasvanut noin hyvin, sehän voisi olla se isän kasvattama puu, kuten onkin.

Papi kirjoitti...

Ja hirmuisesti taas kirjoitusvirheitä minulla, anteeksi. Huomaa, että olen tuijotellut näyttöä liikaa.

violet kirjoitti...

LauraM; sisäpuu saa taas lisäkannatusta;-)

Maijja; mikä oli se hauras haave...? (et ehkä halua kertoa kun se kerran kuolikin)

Punamulta: kiitos tästä kertomuksesta. Puista tuntuu monella olevan koskettavaa sanottavaa.

Maamaa: toisaalta...olisko vaan parempi ettei edes haikailisi sen oman vaahteransa perään vaan luottaisi että siellä se on, yhtä varmasti kuin minä täällä.

Jamelia: onneksi ei vierähtänyt..!

Tanja: Puuhan onkin tosi hieno sana. Ja suomen kielessä jännä siksikin, että puu on puu eikä esim. tree/wood, arbre/bois ja mitä niitä on eri kielissä.

tuikku; tämä meidän tammikin on pojan taskussa kulkeneesta terhosta saanut alkunsa.

Papi; joo, en mä pelkän puun varaan haluaisikaan panna. Sillain että tosson teille puut, siinon, pärjäilkää;-)
toki isän kasvattama puu voi olla vaikka kuinka pieni ja surkea ja sisäpuu ja vaikka mitä.

Maija kirjoitti...

Hieno kirjoitus ja monta kiinnostavaa kommenttia täällä! Puut ovat kauniita, ja niihin liittyy paljon muistoja. Lapsena olen istuttanut isän kanssa kuusia mökille ja vähän isompana vaahteran kotikodin pihalle. Puita olisi kiva istuttaa lisää, ja niiden kasvua on kiehtovaa seurata, vaikka se hidasta onkin. Tai ehkä juuri siksi. Lapsena puissa kiipeily oli yksi kivoimmista leikeistä.

ColibriDreams kirjoitti...

Minullakin on oma puu. Sitä ei tosin ole minulle kasvatettu, mutta koska se kasvaa minulle tärkeässä paikassa, olen adoptoinut sen.

Mukana kulkee myös araucarían siemen, jonka löysin joskus Chilestä. Araucania-metsässä oli upea tunne kävellä monituhatvuotisten jättiläisten keskellä. On ihmeellistä tuntea miten elävät olennot voivat olla niin vanhoja. Siinä tuntee itsensä kovin pieneksi ja pelkäksi häivähdykseksi ajassa, mutta hyvällä tavalla.

Jos läydän joskus hyvän paikan, istutan sen siemenen, vaikka ne kasvavat niin hitaasti, että polvenkorkuiseksi kestää 50 vuotta. Vaikka mikäs kiire olisikaan kasvaa, jos voi elää tuhansia vuosia.

Margarita kirjoitti...

Puut ovat muistoja täynnä! Pojallani on oma omenapuu, jota hänen isomumminsa hellästi hoivaa ja varjelee jäniksiltä. Minusta se on kovin suloista, varsinkin, kun isomummi asuu Suomessa ja me Ranskassa.

Maurelita kirjoitti...

Minä sain rippilahjaksi veljeni (!) kummeilta tammen taimen, ja näen sen aina käydessäni "kotona" Suomessa. On upeaa nähdä miten komea puu siitä on sukeutunut. Pojille olisi todella kiva saada omat puut, mutta asummeko yhä samassa talossa ikuisuuden, näkevätkö mitä puista tulee ? Suomessa puut olisivat takuuvarmasti aina tallessa.

Virkkukoukkusen Tiina kirjoitti...

Imatralla annetaan jokaiselle täällä syntyvälle vauvalle oma omenapuuntaimi kaupungin toimesta.Omenapuuperinne on syntynyt vuonna 2000 jolloin Vuoksen varteen perustettiin taimille mainio omenapuutarha.Nykyään jokainen saa istuttaa oman ompputaimensa sitte itse minne haluaa.Miusta tää on hauska idea!

Eeva kirjoitti...

Sisäpuussa on ideaa, sanon kokemuksesta. Aikoinaan Mummilaan istutettiin kaikkien muiden puiden ja pensaiden lisäksi pojalleni, ensimmäiselle lapsenlapselle, omenapuu. Poika ja puu kasvoivat, Mummi ja Ukki vanhenivat ja talo myytiin. Lapsi suri puutaan ja sanoi "miksi se talo piti myydä juuri nyt, kun se puu oli alkanut tuottaa satoa". Vieläkin, aikamiehenä, hän joskus muistelee omppupuutaan.