sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Tasapainottelua





Luin eilen lehteä missä muuan geenitutkija kirjoittaa kuolemasta. Siitä, miten kuolema työnnetään syrjään, siitä ei puhuta, sitä ei uskalleta oikein edes ajatella. Ajatellaan ehkä että jos kieltäytyy kaikesta "turmiollisesta" niin ei kuole lainkaan! Että elämällä "hyvin ja oikein" saisi automaattisesti hyvän ja pitkän elämän. Kirjoittaja muistuttaa että kaikkihan me kuitenkin kuolemme, elimme elämämme sitten miten tahansa. Hän arvelee että kuolemaa pidetään jonkunlaisena rangaistuksena.

Toisenlainen asenne voisi tehdä elämästä onnellisemman. Voisi valita asioita jotka tekevät itselle hyvää - vaikka jotkut niistä olisivat sellaisia, jotka mahdollisesti lyhentävät elämää. Mitään takeitahan EI ole siitä että saa elää terveenä ja onnellisena pitkään vaikka mitä tekisi - tai jättäisi tekemättä. Jos sataprosenttinen varmuus olisi, muuttaisiko se elintapoja ja ajatuksia?

Lukemani artikkelin kirjoittaja siteeraa kiinalaista sananlaskua joka menee suurin piirtein näin:
on parempi lisätä elämää vuosiinsa kuin vuosia elämäänsä.

Mietin tuota koko eilisillan.

En osaa tänä aamunakaan sanoa mitään lopullista mielipidettä. Ehkä on tarpeellistakin tasapainoitella kohtuuden ja kohtuuttomuuden välillä. Ehkä tekee hyvää kokeilla kaikkia reunoja ja ääriä. Saattaa olla välttämätöntä muodostaa mielipiteensä sen verran kepeälle pohjalle, että sitä voi muuttaa halutessaan.

Minä mietin: onko pitkä elämä sinänsä mikään tavoittelemisen arvoinen asia?
Johan siellä voi aika käydä pitkäksi jossakin vaiheessa....
Vai käykö kuitenkin niin, että aika loppuu kesken kun paukuttelee sadan toisella puolella ja olisi juuri löytänyt lisää upeaa kirjallisuutta ja saanut ensimmäisen lapsen-lapsen-lapsen syliinsä?

Olisiko hienompaa lähteä bootsit koivessa tapaturmaisesti ikkunasta pudoten, vai olisiko sittenkin arvokkaampaa korista sekavia kuolinvuoteellaan?

Yksi on varma: minusta ei koskaan voi tulla ihmistä joka jättää elämättä siksi että pelkää sanotaan nyt vaikka happohyökkäystä. Niitä on kuulemma semmoisiakin jotka eivät voi kaatua illalla sänkyyn pesemättä hampaitaan...Sellaisille suosittelen kypärä päässä elämistä. Kaikkea vastaan, kaiken varalta. Turvallisesti läpi elämän, sano.

32 kommenttia:

scaredy-cat kirjoitti...

Niin, nykyään(kin) ihmiset vaativat itseltään kaikenlaista kieltäymystä, ja sellaista pidetään hienona jos kieltäytyy mahdollisimman monesta houkutuksesta ja nautinnosta - joissain piireissä ainakin. Olisi helppoa väittää, että se johtuu siitä, ettei uskonto ja yhteiskunnan koodit enää vaadi tuota kieltäymystä, mutta tiedä häntä.

Näin tänään pätkän ohjelmasta, jossa 90-vuotias mummo hakkasi halkoja. Mummo kuulosti paljon nuoremmalta kuin ikänsä ja myönteisemmältä kuin monet puolet nuoremmat... ...Sellaiseksi minä haluaisin tulla vanhana. Tosin myönteisyyttä voisin harjoittaa jo nyt.

Peanut kirjoitti...

Olen työskennellyt vanhainkodeissa, joten en kauheasti haaveile pitkään elämisestä. Ei se määrä korvaa laatua tässäkään asiassa.

Sooloilija kirjoitti...

Jäin miettimään, etten oikein edes ymmärtänyt tuota lausetta mitä eilisillan olet miettinyt.

Tähän tällaiseen elämättömyyteen ja kaiken ennakoimiseen minulla on mielipide: ei kaikkeen tarvitse varustautua eikä varautua. Kyllä voi joskus mennä vaikka meikit päällä nukkumaankin.. tai muuta vastaavaa. Voi juoda alkoholia ja syödä mussuttaa makeisia, ei niihin kuole. Mutta tietenkin on aina hyvä muistaa jonkinlainen kohtuus.

Kaikkein ikävintä on kuitenkin sellaisen vanhuksen kohtaaminen, joka toteaa, että 'kyllähän täältä jo joutais'. Tunnen sellaisen ihmisen. Ehkäpä hänen unelmansa eivät ole todellakaan toteutuneet, ja nyt niitä unelmia ei ole enää aikoihin edes ollut!

Eletään ja unelmoidaan!

Punamulta kirjoitti...

Siitä olen samaa mieltä kuin tohtori Kiminkinen, että kuolema on nykyään työnnetty syrjään...ennen elettiin ja kuoltiin perheen keskellä, kotona. Nyt mennään sairaalaan kuolemaan ja niinpä ei enää osata suhtautua kuolemaan "luonnollisena" asiana, vaan sitä pelätään, se on jotain kamalaa...

Itse olen varonut tiettyjä asioita sen jälkeen kun olen jo kaksi kertaa ollut lähes mullan alla... "Normaalia" suuremman verenvuotoriskin takia on ehkä jotkut kokeilut jätetty suosiolla välistä, harrastukset lopetettu.

Mutta todella tietoisena siitä, että voin kuolla "koska vaan", teen nyt radikaalimpia päätöksiä elämäni suhteen kuin aiemmin. Mietin enemmän mikä minulle on tärkeätä, enkä välitä siitä, mitä muut ovat asiasta mieltä.

Minulla on tunne, että vasta nyt, lähes nelikymppisenä alkaa elämä. Että osaan nauttia siitä niin kuin pitää, olen oppinut ymmärtämään asioita.

Nyt olen tajunnut senkin, että nuoruudessa luulin ymmärtäväni paljonkin. Ja kuinka tyhmä silloin olinkaan. En ymmärtänyt oikeasti yhtään mitään, heh ;)

Vaan tasapainottelua se silti on läpi elämän. Asiat ja tärkeysjärjestys vain ovat muuttuneet.

violet kirjoitti...

Scaredy-cat: Ei minulla ole mitään kenenkään kieltäytymistä tai kunnollista elämää vastaan. Mitä en oikein sulata on tuolla kaikella jeesustelu, muille oman elämäntavan tyrkyttäminen, muiden valintojen moittiminen jne.
Voi niitä kaikkia "oikein eläjiä" jotka eivät kuitenkaan näytä oikein nauttivan mistään....

Peanut: niin, siellä näkee varmasti yhtä ja toista. TOSIN...eihän pitkä ikä automaattisesti tarkoita sitä kaikkea. Jotkut painavat suhteellisen terveenä ja täysjärkisenä pitkälle ja sitten kerrasta poikki.

Sooloilija: Minä ajattelen siitä sananparresta näin: mieluummin ELÄÄ kaikki vuotensa, tehdä niitä asioita mistä pitää eikä kynsin hampain yrittää vain elää mahdollisimman vanhaksi, mutta kuitenkin unohtaa elää siinä ohessa...kun aika menee tarkkailuun, kieltäytymiseen, murehtimiseen...en voi polttaa haluamaani sikaria kun se voi aiheuttaa syövän, en voi juoda punkkua vaikka mieli tekisi kun sitten iskee maksakirroossi, en voi pussata lasta suulle kun se saa karieksen jne...

Mitä tulee kohtuuteen niin väitän että voi elää täysin kohtuuttoman ja hyvin onnellisen elämän.
(Mikä ei tarkoita että jotenkin ihailisin sitä tai usuttaisin ketään mihinkään.)

Tuo "kyllähän täältä jo joutaisi" saattaa olla ihan paikallaan vaikka kovien kipujen tullessa. Silloin se ymmärrän oikein hyvin. Jos se on sitä että alkaa tylsäksi käydä ja eihän minusta nyt enää kun olen niin vanhakin niin silloin tunnen surua sanojaa kohtaan.

Punamulta: tottahan toki sinunkin tilanteessasi on viisasta ottaa huomioon asiat. Tiedät tietyt riskit ja toimit niiden mukaan. Ihan järkeenkäypää.

Mutta oikeastaan meidän jokaisen pitäisi ajatella että voimme kuolla koska vaan.
Ehkä silloin se suklaapalakin maistuisi paremmalta. Voisi kirjoittaa sen kirjeenkin ja ehkä ajaa ralliautolla (vaikka se on vaarallista) kun on aina halunnut.

Merja kirjoitti...

Elämää vuosiinsa kuin vuosia elämäänsä kuulostaa oikein hyvältä periaatteelta.

En ole koskaan oikein ollut mikään ääripääihminen. Ei mitään huimia harrastuksia. Hampaatkin pesen joka ilta, kyllä, ehdottomasti!

Mutta 18-vuotiaana lähdin toiselle puolelle maapalloa, paikkaan josta tunsin vain yhden ihmisen. Kait se jonkinlaiseksi hurjuudeksi voidaan laskea? Olen myös aina sanonut että asioista tulee osata nauttia. Kun odotin lapsiani, nauratti kaikenlaiset kommentit siitä miten nyt 'ei sitten kannata syödä raakaa kalaa tai lihaa, tuorejuustoja, juoda yhtään alkoholia'. Minä söin ihan mitä halusin, ahmin sushia, levitin leivälle pateeta, tilasin puoliraakoja pihvejä.

Vähän yllätyshullukin taidan olla. Jos joku sanoo 'et muuten taitaisi uskaltaa' silloin varmasti menen ja teen.

Elämästä pitää osata nauttia! Mitä sitten jos tekeekin kaiken varman päälle ja jääkin seuraavana päivänä auton alle?

Matroskin kirjoitti...

Yäk, on kamalaa mennä nukkumaan hampaita pesemättä! Minua ärsyttää se, että vain "raju" elämä olisi arvokasta. Blaken sanoin "a life of excess is the road to wisdom". Minusta se viisaus syntyy harmaassa arjessa. En tavoittele pitkää elämää, mutta haluan voida hyvin nyt. Siksi en mässää karkkia tai munkkeja ja poljen kuntopyörää. Olisi kamalaa elää liian pitkään. Minusta tulevaisuudentavoittelu näkyy nykyään ennen kaikkea kuluttamisessa: sitten kun meillä on se oma talo/maailmanympärysmatka/hienompi auto/laskuvarjokurssi, sitten aletaan elää.

Matroskin kirjoitti...

PS: ihanat tossut! Eikö niitää saa netistä mistään??

Papi kirjoitti...

Ajattelen niin, että jokainen eläköön kuten haluaa, kunhan ei satuta muita.

Mielestäni toisten elämätyylin arvostelu ei ole korrektia eikä se edes kuulu kenellekään muulle. (tässä poisluettuna kaikki ne hullut pedofiilit ja kiduttajat ja semmoiset, tiedät varmaan mitä tarkoitan näillä sekä myöskin se maapallon pelastamisoperaatio).

Elämän pituuteenhan ei kukaan voi vaikuttaa, mutta elämän laatuun kylläkin. Jos se on jollekin laskettelua Armanin haute couture -puvussa, olkoon niin. Ei haittaa mua. Joku toinen elää toisella tapaa.

Välillä tuntuu, että joka taholta syyllistetään. Siis tyyliin jos syöt tätä, niin sitten tapahtuu tätä. Missään ei enää kehoteta ihmisiä nauttimaan mistään, aina vain varoitellaan, mutta kaipa se on ennemmin niin. Voisihan siitä joku ihan vallan hullaantua ja laittaa elämänsä palasiksi.

Mutta ilman hampaiden harjausta en mene nukkumaan! En ole mennyt edes rokkifestivaaleilla :)

Inka kirjoitti...

Huh. Painavaa asiaa. Niin painavaa, etten suoralta kädeltä osaa edes mitään kommentoida. Näitä ajatuksia pitää hieman pohdiskella.

Elämän pituutta en usko onnen mittariksi, vaikka en suoralta kädeltä sanoisi myöskään tekemisten ja elettyjen kokemustenkaan kautta kenenkään autuaaksi tulevan.

Kuolemasta on monessa suhteessa tehty tabu. Itsekään en oikein osaa siihen suhtautua, enkä läheisen kuoleman kokeneisiin ihmisiin. Jonkinlaista pelkoa väärässä kohdassa.

Hetkessä kiinni oleminen, olisiko se sitä tasapainottelua. Elää, vaikka miten pienesti, hetket. Arvostaa sitä mitä on. Nyt ja tässä.

Inka kirjoitti...

Unohtui, blogissani on sinulle haaste. Jos ehdit, olisin kiitollinen jos ehdit osallistua :)

Matroskin kirjoitti...

PS2: pesen hampaat vaikka harja olisi unohtunut.

MaaMaa kirjoitti...

Kun on vierestä nähnyt miten liian nuorena kuolee yksi (ja monet) kun samalla toinen makaa satavuotiaana ja haluais jo pois, mutta ei pääse, niin ymmärtää ettei pidä liikaa suunnitella tai toivoa puoleen eikä toiseen.
Rakasta kuin kuolisit huomenna, tee työtä kuin eläisit ikuisesti. Ei pidä elää kuin viimeistä päivää, edes varmuuden vuoksi, mutta ei myöskään pitäisi liikaa jättää mieleisiään asioita johonkin hamaan tulevaisuuteen.

Paolo Coehlo on kirjottanut upean kirjan "Veronica decides to die" - kannattaa lukea, jos ei ole vielä tullut luetuksi.

Inkivääri kirjoitti...

Äiti 82 v. on aika kyllästynyt elämäänsä, kun pääsee jo huonosti liikkeelle. Mielenkiintoiset tekemiset vaativat liikaa vääntöä jo kipeäksi käyneeseen kroppaan ja yksi iso miinus - hän ei ole kiinnostunut ihmisistä. Hän haluaisi puhua ikäistensä kanssa omista asioistaan ja me nuoremmat ei tahdota niitä juttuja jaksaa enää kuunnella sadatta kertaa vaikka kyllä pitäisi...

Ei, sellaista en halua. Haluaisin säilyttää henkisen vireyteni ja mielenkiintoni ihmisiin ja elämään ympärilläni, en vain ikäisiini ja vanhoihin asioihin, joilla niilläkin toki on paikkansa.

Vaikka askel hidastuisi, jos vain jaksaisi olla kiinnostunut asioista tehden tyytyväisenä sitä mitä vielä pystyy eikä haikailisi sitä mikä meni jo...

Ennen rukoiltiin, että varjele Jumala äkkikuolemalta - nykyään ei taida kukaan sanoa enää niin vaan tahtoisi pois ennen kuin on täysin toisten autettavissa? Sanonnalla ehkä tarkoitetaan sitä, että ennättäisi puhua läheistensä kanssa, mutta nykyinen hoito on asettanut lausahduksen uuteen valoon.

violet kirjoitti...

Merja: kyllä mäkin taidan olla yllytyshullu. Joissakin olosuhteissa olisi voinut käydä monta kertaa hullustikin.

Matroskin: ei minusta ainakaan vain raju elämä ole arvokasta. Yritin kirjoituksella esittää sitä, että onnellinen elämä voi olla muutakin kuin pitkä ja turvallinen ja terve elämä. Meitä kun on niin moneksi.
Ja joo, hampaat kannattaa pestä vaikkei niitä olisikaan;-)

Papi; hyvin harvoinpa mullakaan hampaat jää pesemättä illalla mutta syy ei ole se, että luulisin että yön aikana tulee jotakin peruuttamatonta pahaa tapahtumaan jos jätän pesemättä.

Niin, kovasti varotellaan kaikesta kaikkialla. Mulla nousee suorastaan uhma kaikesta siitä.

Inka: harva haluaa puhua kuolemasta ja ohittaa sen vain niin että ei koska mua, älä ny viitti, ei jaksa surullisia asioita.
Minusta se on harmi.

Maamaa: no juuri tuo, että ei se suunnittelu ja toivominen mitään auta. OK, voinhan yrittää vaikkapa pitää kunnostani huolta ja tehdä sen eteen jotakin ja näin ehkä parempikuntoisena nauttia olostani enemmän mutta kuolemaa en lähde pakoon juoksemaan kuten moni tuntuu tekevän.

Inkivääri: kukapa tuota kaikkea ei toivoisi....että henkinen vireys säilyisi ja mielenkiinto kaikkeen jne. Mutta mutta...useinhan se ei näin mene ja se kuuluu vanhenemiseen. Ei ole aina kyse sairaudesta vaan normaaleista vanhenemiseen liittyvistä jutuista. Mutta mistä johtuvat ne erot ihmisten välillä tässä asiassa, sitä mietin. (Siis ellei ole kyse mistään sairaudesta).
En jaksa uskoa että se joka on mieleltään virkeä ja joka on säilyttänyt uteliaisuuden elämään olisi automaattisesti se, joka on syönyt pinaattinsa ja kuntopöyräillyt koko ikänsä.
(näin kaameasti kärjistettynä)

Clarissa kirjoitti...

Niinhän se on; vain yksi on varmaa elämässä ja se on kuolema.

”Mitään takeitahan EI ole siitä että saa elää terveenä ja onnellisena pitkään vaikka mitä tekisi - tai jättäisi tekemättä”. Siinäpä se! Jokainen eläköön minun puolestani juuri niin kuin itsestä parhaimmalta tuntuu, sillä kuka voi tietää mikä on kenellekin paras tapa elää tai kuolla.
No, ainahan voi joku asia panna miettimään, elääkö ”oikein”. Minun vanhempani kuolivat nuorina, alle 70 olivat molemmat. Se opetti jotakin elämän rajallisuudesta. Se opetti nauttimaan tästä päivästä. Joku on joskus sanonut: Älä odota, että saat katsoa viimeisen kerran merta, taivasta, tähtiä tai rakastettuasi. Mene katsomaan niitä nyt.
Turha on kai vaivata päätänsä sillä, miten kuolla, luonto kyllä hoitaa hommansa,tai...tiedän kuitenkin, että en haluaisi korista sekavia kuolinvuoteellani, siis saappaat jalassa mieluummin.

Työpaikan kahvipöydässä juttelimme juuri näistä asioista ja mikä naurun remahdus, kun kollega laukoi syvällisen viisauden: Om man har en fot på morgondagen och en fot på igår.. Då pissar man ju på idag. Eletään siis tässä ja nyt!

Celia kirjoitti...

Olen miettinyt näitä asioita paljon viime päivinä. Lapsuuden leikkikaveri kuoli pääsiäisenä aivan yhtäkkiä 33- vuotiaana.

Välillä tuntuu, että sitä yrittää täyttää elämäänsä kaikella: työllä, tavaralla, suorittamisella, kohtuuttomuudella ja liialla kohtuudella paetakseen ajatusta elämän rajallisuudesta, ettei kestä sitä ajatusta kaiken lopullisuudesta. Toisaalta ehkä sekin on tavallaan tuon asian käsittelemistä. Jokin reitti vaikean aiheen luokse.

En tiedä, joskus tuntuu, että kuolemanpelko on enemmänkin elämänpelkoa.
Kuolema on osa elämää. Niin minä sen näen ja elämä on ihme, kaunis lahja.

violet kirjoitti...

Clarissa: olisi sekin jos joku tulisi sanomaan "väärin eletty" toisen elämän loppumetreillä.
Että mitäs minä sanoin, et ottanut vitamiinipillereitäsi ja tupakkiakin kiskoit ja katso nyt, siinä olet.

Tämmönen tuli mieleen ja alkoi naurattaa. Kai se tuli tuosta kertomastasi kahvihuonejutusta;-)

Celia: olen monasti miettinyt että pelkäänkö kuolemaa. Olen tullut siihen tulokseen että en, mutta v...ttaa rankasti se tieto että kaikki loppuu. Että lopulta: pelkäänkö sittenkin?

sanna kirjoitti...

Uskaltauduin tuolta taulujen puolelta tänne piilomajaan.. (No, oikeasti olen vain epäsäännöllinen blogeissa kävijä ja laiska kommetoija.) Tuon tekstisi luettuani tuli innostus ja halu vähän "mainostaa" opiskeluihini kuuluvaa Viktor E. Franklinin logoterapiaa/filosofiaa. Logoterapian (ja ihan logiikan?) mukaan kuolema on ainoa varma asia elämässä syntymän lisäksi. Se on yksi syy, miksi logoterapia keskittyy niin voimakkaasti nykyhetkeen. Voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon näistä asenteista ja vapaasta tahdosta, ihmisen elämän arvokkuudesta ja ainutlaatuisuudesta, yksilöllisistä elämän tarkoituksista jne. jne. Mutta tästä kirjoituksesta tuli erityisesti mieleen lause, jonka luin, kun viime opintorupeamassa tein ryhmätyötä aiheesta kuolema;
Elämää ei pidä mitata pituudessa vaan syvyydessä.

Anonyymi kirjoitti...

Kaikkea viisasta on varmaan sanottu ja ajateltu, mutta nyt jätin muitten kommentit lukematta ja kommentoin vain sen, että oikeasti on aivan kamalaa pelätä elämää. Elin aikoinaan jokusen vuoden kera miehen, joka pelkäsi kuollakseen kuolevansa. Pelko hävettää ja saa salailemaan, koska aina luulee sille pärjäävänsä. Se aiheuttaa kummallista käytöstä, valehtelua jne. Se on kamalaa seurata vierestä ja varmasti vielä kamalampaa sille, joka oikeasti pelkää. Kun pitää pelätä erilaisia ruokia, vanhoja taloja, korjausrakentamista, työpaikan ilmaa jne. Se johtaa vaikeuksiin sosiaalisissa tilanteissa ja pitkälle mennessään ihan kaikessa. On ihana olla tietämätön siitä, mitä kaikkea oikeasti voikaan pelätä.

En tiedä, opinko siitä mitään. Ehkä sen, että osaan olla onnellinen siitä, että nykyisessä lähipiirissäni häiritsevää neuroottisuutta ei esiinny ja että ihan joka juttuun terveyden edistämiseksi en lähde - josko en tulellakaan leiki.

Marjuska

Annakaisa kirjoitti...

Meitä on niin moneen junaan, toiset eivät edes osaa tai halua kaivata elämäänsä syvyyttä ja toiset janoavat sitä. En halua arvostella niitä pinnalla kulkijoita, joskus vain käy sääliksi (vaikka mikä minä olen ketään säälimään!!)niitä ihmisiä jotka elävät kiireessään, hienossa elämässään,kuntosaleilla rehkien...mietin että mitä ihmettä nuo ajattelevat, tai siis ajattelevatko mitään? Itselleni ikä on tuonut taidon pysähtyä hetkeen ja elää niinkuin hyvältä ja aidolta tuntuu, ei niinkuin jonkun toisen mielestä kuuluu. Nuorenpana tuli ehkä elettyä niin..

Mutta en IKINÄ pysty menemään nukkumaan pesemättä hampaita :)!!

Vilijonkka kirjoitti...

Kuolemaa mietin minäkin eilen. Oikein paljon mietin, enkä tiedä miksi. Tulin yksinkertaisesti siihen tulokseen, etten pelkää kuolemaa. Saa mun puolesta tulla vaikka heti jos on tullakseen. Lasten kannalta eläisin mielelläni vielä 10-15 vuotta, jotta saisin heidät autettua omaan elämäänsä, mutta muuten. Ei mulla ole varsinaisia suuria unelmia tai intohimoja. Kunhan tässä eteenpäin porskuttelen, katson mitä elämällä on annettavanaan. Hyvä tuo sananparsi!

Päivi kirjoitti...

Ihana teksti, Violet :)
(liian kiire töissä että ehtisi enempää kommentoimaan, mutta palaan varmasti lukemaan vielä - ajatuksen kera).

Anonyymi kirjoitti...

Terve (ja onnellinen) sielu terveessä ruumiissa. Siihen uskon. En usko, että mieli ja ruumis ovat erotettavissa toisistaan vaan ruumin terveys on yhteydessä psyykkiseen vointiin.

Kun ottaa huomioon, kuinka suuri rasitus terveydenhoitojärjestelmään kohdistuu Suomessa, ei kyllä hevin niele väittä, että ihmiset ainakaan liian hyvää huolta terveydestään pitäisivät. Tupakointi, yli-syöminen, epäterveellinen ruokavalio... aika yleisiä paheita länsimaissa. Mutta nostavatko elämänlaatua kuitenkaan?

Jotenkin hullulta tuntuu, että kun ihmiset pikkuhiljaa alkavat ottaa terveysvalistuksesta opikseen, niin sitten joku tutkija keksii heitä alkaa syyllistämään siitä. Teit niin tai näin...

Hyvä pohdinnan aihe tietysti aina se, että mitä on hyvä elämä. Omalta kannalta katsottuna.

Terv. Laura (kommentoi ekaa kertaa)

violet kirjoitti...

Sanna; tervetuloa taulujen parista tännekin.Logoterapia on minulle uusi asia. Kiitos kun valotit hiukan sitä.

Marjuska: kiitos tästä kommentista. Sai ajattelemaan. Miten raskasta elämän täytyykin olla kuvailemasi kaltaiselle ihmiselle. Melkein kaikkea (ihan kaikkea?) voi tosiaankin pelätä kuollakseen. Siis ihan kirjaimellisesti.

Annakaisa: minusta pitää kyllä muistaa sekin, että jonkun mielestä hyvältä tuntuu elää vaikka siellä kuntosalilla. Sieltä voi saada nautinnon siinä kuin luonnostakin tai muualta. Vaikka minä en sitä löydä, joku toinen....

Vilijonkka: tuota samaa en voi omalta kohdaltani sanoa. Missään nimessä en malttaisi nyt lähteä, enkä edes 15 vuoden päästä.Tai niin siis uskon nyt.

PÄivi; tervetuloa takaisin!

Laura: Mainitsemasi asiat ovat todellakin yleisiä länsimaissa. Mutta ovatko ne aina paheita? Milloin herkkujen syömisestä tulee pahe? Silloin, kun ne alkavat lihottaa ihmistä vai milloin?

Entä alkoholi? Siitä voi paljon iloa joten en sulata että siitäkään puhuttaisiin vain paheena kuten tapana on.
Jos joku tupakasta tai sikareista pitävä kiskaisee joka aamu yhden ja illalla ehkä toisen ja nauttii tästä hetkestä suunnattomasti...onko se silloin pahe? Voiko suoralta kädeltä sanoa että siinä palaa nyt ilmaan pari elinvuotta? Entä jos polttaja sanoo: "entä sitten, mieluummin elän tupakoiden 70 vuotta kuin ilman tupakkaa 75".
Eikö hän silloin ole oikeassa?

Minusta tämä jutun kirjoittanut geenitutkija ei laisinkaan syyllistä. Minusta on mielenkiintoista että nimenomaan tyyppi jolla saattaa olla hiukan syvempääkin tietoa syistä ja seurauksista sanookin näin.

Terveysvalistus on hyväksi, en minä sitä. Valinnanvapaus on mielestäni kuitenkin yhtä välttämätön.

Toistaiseksi terve kirjoitti...

"Ei toivetta mulla sen kummempaa, kun vaan terveenä kuolla saisin..." laulaa Kari Tapio. Yhdyn toivomukseen !

Anonyymi kirjoitti...

Hei

Kommentoin vielä, että kohtuuden käsite on tietysti vähän erilainen eri ihmisillä, viimeistään kai silloin on kohtuuden raja ylitetty kun oma terveys tai lähipiiri kärsii (esim. alkoholin käytöstä). Onhan noita lääketieteellisiä indikaattoreita, kolesteroliarvot jne. jos ei itse tiedä.

Valinnanvapaus jokaisella demokraattisessa yhteiskunnassa elävällä on, periaatteessa. Se, mihin, yhteiskuntaluokkaan kuuluu, tosin vaikuttaa hyvinkin paljon niihin valintoihin. Eli vaikka valinnat tuntuvat hyvinkin henkilökohtaisilta, niin eivät täysin sitä ole. Varallisuus ja koulutus vaikuttavat.

Lopputuloksesta ei tosiaankaan aina voi olla varma, valitsi mitä tahansa. Mutta todennäköisyydet ovat kuitenkin eri vaihtoehdoilla erilaiset. Kaikilla terveys ei ole niin tärkeä arvo elämässä ja he saavat vapaasti valita haluamallaan tavalla. :)


terv. Laura (joka ei läheskään aina pysy kohtuudessa)

Riikka kirjoitti...

Täällä yksi hiljainen taustalla lukija ilmoittautuu :)

Itse olen pohdiskellut näitä asioita paljonkin ja varsinkin lasten synnyttyä tuntuu että pitää laittaa omaa arvomaailmaa järjestykseen.

Itse en ollenkaan lämpene tälle holhoamisajattelulle, jossa asiantuntijat kertovat miten pitää syödä, liikkua, elää jotta voi hyvin. Ensiksi niistä tulee liikaa koulun terkkarit ja neuvolat mieleen ja toiseksi en usko että ihmisen elämänlaatu on siitä kiinni noudattaako hän prikulleen ruokaympyrän pykää syklisyyttä, jota suomalainen terveyskäsitys tuntuu rakastavan. Mutta, jollekin nimenomaan tuon ruokakartan noudatus voi saada aikaan syvää mielihyvää.

Itse liputan enemmän puhtaan ja mahdollisimman vähän käsitellyn ruuan puolesta. En myöskään kammoa rasvaa, mutta koitan suosia hyvä tyydyttymättömiä rasvoja. Jnejne. Tuskin olen ainut :)

Ymmärrän kyllä että "läski" tulee yhteiskunnalle kalliiksi, kun ihmiset sairastuvat elintasotauteihin joita sitten verorahoilla hoidetaan, mutta en jaksa uskoa että vain laihat pysyvät terveinä ja läski olisi automaattisesti pahasta.

Tupakka onkin vähän kinkkisempi juttu. Tahtoisin sanoa etten välitä siitä tupakoivatko ihmiset vai eivät. Asia olisikin näin jos kyseessä olisi vain sen yhden ihmisen terveys, mutta ongelma kun on paljon laajempi. Tupakkateollisuuden kierot koukerot, viljelijöiden oltavat, ilmasto, passiivinen tupakointi ymsyms. Minusta siinä on jo monta syytä (ainakin itselleni) olla tarttumatta tupakkaan. Vaikka itsekin viihdetupakoitsemista harrastanut ennen lasten saantia.

Omalla kohdallani olen huomannut että sen perusjutun että kohtuus kaikessa on oman tyytyväisyyteni a ja o. Mitään näitä arjen iloja en ole ehdottomasti itseltäni kieltänyt.

No kuolema-kysymyksen sivuutin tyystin, mutta se onkin vielä asia jonka kanssa mulla on painimista. Pelkäänkö kuolemaa? Kyllä aina välillä. Syyt ovat moninaiset. Niitä jään pohtimaan itsekseni oman pääni sisään :)

Kiva blogi on sulla!

Riikka kirjoitti...

Annoitpa taas ajattelemisen ja keskustelemisen aihetta! Tätä aihetta tulee itsekin usein pohdittua, varsinkin jutellessani 85-vuotiaan sairaan mummini kanssa (asuu kuitenkin omillaan vielä kotona ja on aina viihtynyt itsekseen) joka puhelee: "pääsisi jo täältä pois". Se tuntuu minusta, nuoresta, pahalta. Mutta toisaalta en ehkä voikaan häntä ymmärtää, sillä tuo kuoleman hyväksyminenhän kuuluu ihmisellä myöhäiseen psyykkiseen kehitykseen. Ehkä se mummini kohdalla tarkoittaa myös sitä että hän on mielestään jo nähnyt ja tehnyt kaiken mitä on halunnutkin, mikä on aika lohduttavaa. Kaikki nuoruuden ystävät ja tuttavat ovat jo menneet pois. Toisaalta häntä taas sairaudet masentavat ja nykymaailma ahdistaa.

Mummini kohdalla vaikein ja eniten kärsimystä aiheuttava sairaus johtuu elämäntavoista, 50 vuoden tupakan ketjupoltosta, joten ainakaan minä tupakkaa en polta, jos sillä mitään merkitystä on. En kyllä siitä nauttisikaan! Tunnen myös muutaman ihmisen joka on elänyt mahdollisimman terveesti, polttamatta, juomatta, liikkuen ja kuollutkin yhtäkkisesti syöpään.

Joten tuo "lisää elämää vuosiisi eikä vuosia elämääsi" on kyllä hyvinkin viisas lause. Ei saisi elää sitkun -elämää. Ja tosiaan kohtuus kaikessa.

Minä en osaa pelätä omaa kuolemaani, mutta läheisten ihmisten menettäminen pelottaa ajoittain valtavasti.

Heli kirjoitti...

No, monta muuta asiaa ehkä voisin jättää tekemättä / tehdä vaikka olisivatkin haitallisia tai mitä lienee, mutta ilman hampaiden pesua en todellakaan voi mennä nukkumaan.. ;) En taida silti elämääni jatkaa kypärä päässä. =D

Anonyymi kirjoitti...

Hei,kerronpa minä myös kokemuksestani...lähipiirissäni elää henkilö, joka haluaa elää ennen kaikkea oikein. Syödä aamulla kaurapuuroa (koska kaurassa on kuitua ja se alentaa kolesteroli), ottaa joka päivä D-vitamiinia (pohjoisen asukkaat eivät saa sitä tarpeeksi), välttää kahvia, tupakkaa ja alkoholia (hitaasti tappavia myrkkyjä kaikki). Hän ottaa kaikki mahdolliset rokotukset, mitä vaan ottaa voi, varmuuden vuoksi (eihän Suomessa isorokkoa ole ollut enää vuosikymmeniin, mutta kun rokotteen kerran saattoi ottaa, niin kyseinen henkilö tottakai otti). Hän syö lautasmallin mukaan: puolet kasviksia, neljäsosa perunaa/riisiä ja neljäsosa kanaa/lihaa. Hän harrastaa suositusten mukaiset määrät airobista liikuntaa sekä kuntosaliharjoittelua. Hän käy allergiansa siedätyshoidossa ja ottaa oireettomaan astmaan varmuuden vuoksi joka päivä lääkettä. Uimahalliin tai saunaan ei voi mennä ilman valtavaa voidearsenaalia ja suihkunkin jälkeen seuraa vähintään 20 min voitelu. Joka ilta käydään nukkumaan viimeistään 22.30, koska riittävä yöuni on tutkimusten mukaan terveellistä.No, minua ei haittaa, että ko henkilön elämä on jäykkää ja kaavamaista mutta silloin se alkaa ärsyttää, kun hän arvostelee suureen ääneen muiden tapaa olla ja elää. Eli, kohtuus kaikessa mutta rajansa kaikella. En haluaisi elää tuolla tavalla, mutta ko henkilön mielestä se on ainoa oikea tapa ja muut, jotka eivät niin tee, ovat edesvastuuttomia, sairastuvat (ansaitusti) elintasosairauksiin ja viruvat yhteiskunnan riesana jossakin laitoksessa vanhuuden päivinään. Arvaatte varmaan, että on henkisesti tosi raskasta olla tämän henkilön työkaveri...hänen elämäntapansa heijastuvat tietysti myös tapaan tehdä työtä...

Terv. Lene

violet kirjoitti...

Toistaiseksi terve: vaikkei Kari Tapio suurimpiin suosikkeihini kuulukaan niin tuon on kyllä asiallinen pyyntö.

Laura; "Lopputuloksesta ei tosiaankaan aina voi olla varma, valitsi mitä tahansa. Mutta todennäköisyydet ovat kuitenkin eri vaihtoehdoilla erilaiset."
Tuo on totta.
Minä esim. pidän suolaisesta ruuasta ja käytän paljon suolaa. MInä pidän myös ruuista, jotka monia lihottavat tai pamauttavat kolesteroliarvot taivaaseen.
Kaikki omat arvoni ovat todella hyvät ja paino alhainen. Jos olisin koko ikäni "varmuuden vuoksi" kartellut noita em. asioita minulta olisi monta nautintoa jäänyt saamatta.
JOS tapahtuu jotakin radikaalia vaikkapa verenpaineessani, kolesterolissani tai painoni alkaa nousta niin sitten tartun asiaan.
Mutta en varmuuden vuoksi.

Riikka: "en jaksa uskoa että vain laihat pysyvät terveinä ja läski olisi automaattisesti pahasta.

Ei, ei se aina noinkaan mene.

"kohtuus kaikessa on oman tyytyväisyyteni a ja o" - ja minä siihen että on aivan loistojuttu että on omalla kohdallaan huomannut millä tavoin on tyytyväisimmillään!

Riikka: "Minä en osaa pelätä omaa kuolemaani, mutta läheisten ihmisten menettäminen pelottaa ajoittain valtavasti" - niin minäkin.

Heli:...myönnän että suussa maistuu aamulla pahalta mutta herran jestas...ei siihen nyt sentään kuole eikä edes saa suuta täyteen reikiä jos joskus unohtuu...

Lene: no tuo oli JUURI sellainen esimerkki mitä ajattelin juttua kirjoittaessani.
Että joku on siis löytänyt itselleen "ainoan oikean tavan" elää ja ehkä saa siitä suurta tyydytystä mutta tämä ei vielä riitä, vaan henkilö yrittää muutkin tuupata samaan muottiin.
Jaksamista työpaikalle.
En tiedä miten voisin suhtautua tuollaiseen.