Lepattaa

Luen Tunnit -kirjaa. Olen lukenut sen monta kertaa ennenkin. Ajoittain minulle tulee olo että se pitää lukea taas. Sitten saatan katsoa elokuvankin. Sen musiikki seuraa kaikkialle. En osaa edes sanoa onko kirja minusta "hyvä". Luen sitä sen tuoman tunnelman takia. Tai oikeammin ehkä....koska minulla on jo sellainen olo ja kirjan lukeminen sopii tuohoon oloon.

Tuntuu etten ole ihan kotona vielä. Olen jossakin puolimatkassa, tulossa vasta. Leijailen ja unohtelen. Mieli on levoton ja lepattava. Minun nimenomaan ei pitäisi lukea Tunnit -kirjaa, sillä se vain vahvistaa tätä tunnetta. Pitäisi pamauttaa se kiinni ja panna pois käden ulottuvilta. Tarttua johonkin, tehdä konkreettisesti.

Aloitin jo hiukan. Tuntuu oikealta maalata hyllyä ja katsella miten kukkien juuret painuvat multaan syvemmälle. Ne tarttuvat maahan kiinni tukevasti. Minunkin pitäisi.

Hiihtokoulu

Seitsenvuotiaamme odottaa opettajaa...

Isomman pojan opettaja näyttää minne lähdetään...

Auraaminen on alussa arvossaan!

Meidän kumpikaan poikamme ei ollut ennen lomaviikkoa kertaakaan edes kokeillut laskettelua.
Minulle ei sinänsä ole maailman tärkein asia saada lapset tykkäämään jostakin mistä itse pidän, mutta mieluusti tarjoan mahdollisuuden jos vaikka innostus syttyisi.

Itsekkäästi ajattelimme myös näin: elleivät lapset ole hiihtokoulussa niin ei ole meillä aikuisillakaan mahdollisuutta kunnolla lasketella. Meistä itsestämme ei ole opettajiksi. Oppi menee paremmin päähän kun se tulee muualta kuin vanhemmilta. Näin ainakin meidän lastemme kohdalla on.

Kumpikaan ei olisi millään mennyt hiihtokouluun. Kun he kuulivat että se on kaiken lisäksi joka päivä 2,5 h, niin alkoi valitus siitä ettei tämä ole mitään lomaa, koulua vaan koko ajan...
Pidimme päämme ja panimme pojat aloittelijakurssille puoli väkisin. Ensimmäisen päivän jälkeen molemmat sanoivat etteivät halua enää. Kallis kurssi oli etukäteen maksettu ja kaiken lisäksi ihme on ennenkin tapahtunut. Siis kurssi jatkukoon.

Toisen päivän jälkeen kuulin ensimmäiset "tänään opin sellaista että.....". Into kasvoi joka päivä tasaiseen tahtiin taitojen myötä. Kahtena viimeisenä päivänä pojat pyysi...ei, he vaativat päästä aamupäivällä meidän kanssa mäkeen jotta entisivät laskea enemmän ja voisivat näyttää taitonsa. Niin tehtiin.

Perjantaina oli kurssin päätteeksi testi. Molemmat saivat oikeuden hypätä pari askelta ylöspäin ja saivat mitalin ja diplomin, jotka ovat nyt suurimmat aarteet maan päällä. Into lajiin syttyi ja molemmat vannottivat meitä palaamaan ensi vuonna uudelleen.
***
Laskettelukeskuksissa on monenlaisia kouluja mutta ainakin tätä L’Ecole du ski français -ketjua voi hyvin suositella. Kouluja on lukuisissa kohteissa Ranskassa ja koulu noudattaa joka paikassa samoja sääntöjä ja tapoja. Tarjolla on opetusta lapsille ja aikuisille kaikilla tasoilla. Opettavat usein myös englanniksi tarvittaessa. Yksityisopetustakin saa.

Tykkäsin kovasti siitä että lapset pantiin alusta asti selvitymään yksin ts. laittamaan välineensä itse ja kantamaan ne itse. Heidät opetettiin käyttämään kaikkia paikan hissejä (4 erilaista tyyppiä) ja heti kun taidot olivat hiukankin kasvaneet annettiin makupaloja vaativammistakin rinteistä kuitenkin vahtien ettei mitään ikävää tapahdu.

Hiihtokoulu ja uudet taidot näyttivät antavan valtavasti uutta itseluottamusta, jota molemmat pojat tarvitsevat. Joskun on vaan alkuun hiukan pakotettava ja oltava päättäväinen....

Majoituksesta

Tässä näkyy majapaikkamme. Kaksi kerrosta ja sängyt kuudelle ( meitä oli seitsemän mutta se ei ollut ongelma).
Jostakin nuo hemmetin valkoiset muovituolit näkyvät löytävän paikkansa kaikkialle...

Näkymä varhain aamulla yläkerran makuuhuoneen ikkunasta.

Jääkaappi täyttyy seitsemän ihmisen ruuista. Onneksi oli ikkunalauta.

Mutterikeittimeni puhisi monta kertaa päivässä...

Mökkiä kiersi leveä terassi.

Tykkäsin lähteä yksin aikaisin aamulla kurkkimaan lähinurkkia. 50 metrin päässä mökistä oli pieni kappeli.

Majoitus oli tarkoitukseen aivan kelvollinen. Mukaan ottamani lämminilmapuhallin oli välttämätön vaatteiden kuivatukseen päivittäin, joskun montakin kertaa päivässä. Suihkuun ja vessan oli toki usein jonoa, mutta yllättävän sopuisasti me 7 mahduimme elämään. Kallistuimme nukkumaan melkein joka ilta jo yhdeksän, kymmenen aikaan. Minä heräsin yhtä aamua lukuunottamatta mukavasti kirkonkellojen sointiin. Söin rauhallisen aamiaisen ja ehdin usein uloskin ennen kuin muut olivat edes hereillä.

Mökin ulkopuolella oli suuria kinoksia ja kivoja pulkkamäkipaikkoja lapsille. Pienimmäinen kertoi nähneensä susien jälkiä - mutta hän onkin kova poika keksimään. Päivittäisenä vieraana meillä kävi pihassa yksi koira ja kaksi kissaa.

Koiruutta

Eräänä aamupäivänä tutustuimme kylässämme toimivaan koirafarmiin. 23 kuolaavaa tynnyrikaulaa. Tunnin selostus rodun historiasta ja farmin toiminnasta. Tunsin itseni aika pieneksi katsellessani noita parhaimmillaan 70 kiloisia eläimiä. Poikia kiinnosti kevätpuro vielä enemmän kuin koirat.

Laskettelusta

"Ruuhkaa" hiihtokoulujen oppilaiden kokoontumispaikalla...

Edellisestä laskettelukerrastani oli siis kulunut liki 20 vuotta. Sitä ennen laskettelin paljonkin, mutta kovin vaatimattomissa paikoissa. Siksi lähdin matkaan hiukan pärjäämistäni pohtien.

Ensimmäisen tunnin jälkeen tuntui ettei mitään taukoa ole koskaan ollutkaan. Kahden päivän päästä laskin mustia rinteitä itsetunnon kasvaessa kohisten. Laskettelin kahtena päivänä puoli päivää ja kahtena koko päivän. Keskiviikkona teimme aikuisten kesken lumikenkäkävelyn. (Se olikin ainut kerta kun minulla oli kamera matkassa. Lasketteluun en sitä tohtinut ottaa mukaan.)
Pojat olivat kaikki iltapäivät hiihtokoulussa ja sen lisäksi kahtena päivänä meidän kanssa aamupäivät laskettelemassa.

Koko viikko meni samassa keskuksessa (Les Houches). Pidin siitä että ihmiset näyttivät olevan liikkeellä urheilumielessä, eikä "Chanel-laskettelijoita" juurikaan näkynyt. Muutama kilometri Chamonixiin ja tilanne on toinen....Jonoja hisseille ei syntynyt juurikaan ja rinteissä oli ajoittain jopa tyhjän tuntuista. Vaikka ihmisiä on paljon niin laajat alueet kestävät sen hyvin.

Lumi pysyi kaikkialla hyvänä viimeiseen päivään asti, jolloin etenkin aurinkoisilla rinteillä tuntui sulaminen alkaneen. Edes öinen tekolumetus ei auta loputtomiin, eikä kaikkiin paikkoihin tietenkään edes lunta tykitetä.

Erityisen ilahtunut olen siitä, että olin taas vanhin ja virkein. Ei tullut onnettomuuksia, ei juuri edes kaatumisia, jaksoin pitkiä, yhtäjaksoisia laskuja hyvin ja illallakin vielä oli energiaa mennä pulkkamäkeen ja kokata sen jälkeen.

Säästä ja sellaisesta

Meitä taisi onnistaa sään puolesta tosi hienosti. Lunta oli valtavasti. Sitä satoi vielä ensimmäisenä päivänä lisää. Päivälämpötilat olivat -4 ja +13 välillä. Yleisimmin muutaman asteen plussan puolella. Aurinkoa aamusta iltaan yhtä päivää lukuun ottamatta. Hiihtokoulun opettajien mukaan edellinen viikko oli ollut kylmä ja harmaa. Lumivyöryn vaaraa ei ollut (vaikka pojat kovasti toivoivat sellaisen näkevänsä....).

Oli kiva ettei tarvinnut palella, päin vastoin. Yöt nukuttiin ikkuna raollaan, päivällä sai keventää koko ajan vaatetusta. Pojatkin saivat nauttia runsaasta lumesta palelematta. Naamat saivat kauniin rusketuksen.

Huippua!

Palasimme eilisiltana ja olen aivan hurmiossa viikostamme Alpeilla. Silmät näkevät edelleen valkoista ja sinistä. Huippujen keskellä tapahtui kai se perinteinen: minuun iski vimma joka tuo vie minut takuulla takaisin. Kuusi päivää olisi kernaasti saanut kestää kuusi viikkoa. Siltä minusta tuntui.

Pitkin päivää lisää kuvia ja kertomuksia. Nyt tämä on tätä pesukonerallia...