On pitänyt jo aikoja sitten laittaa kuva yhdestä katulöydöstä. Meidän kadulla tuossa vähän matkan päässä oli paperinkeräyspäivänä monta mielenkiintoisen näköistä rullaa. En alkanut niitä edes aukoa pimeässä vaan otin koko satsin kotiin. Oli jännittävää arvuutella mitä kuvia sieltä löytyy. Kuudesta rullasta kaksi oli onnistuneita löytöjä; minulle tämä Gustav Klimt:in Le Baiser ja pojille valtavan suuri Tin Tin (eli Tintti) -juliste. Kumpikin toki ilman kehyksiä.
Kopioitahan nämä vaan, tietysti, mutta tykkään tuosta Klimt:in kuvasta, joka tosin kuuluisi pystysuoraan. Eilen Ranskan tv:stä kuulin naisesta (missä maassa, en muista) joka oli löytänyt roskista taulun, joka osoittatui 700 000 euron arvoiseksi. Tämä ei kuulu niihin, mutta toi paljon iloa. Jatkan harrastustani.
Kopioitahan nämä vaan, tietysti, mutta tykkään tuosta Klimt:in kuvasta, joka tosin kuuluisi pystysuoraan. Eilen Ranskan tv:stä kuulin naisesta (missä maassa, en muista) joka oli löytänyt roskista taulun, joka osoittatui 700 000 euron arvoiseksi. Tämä ei kuulu niihin, mutta toi paljon iloa. Jatkan harrastustani.
Parvekekukat kukoistavat, mutta kukapa tuolla katolla istuskelisi sateessa. Käyn aina nappaamassa silloin tällöin sisälle iloksemme pieniä kukkia. En edes tiedä nämä keltaiset tai nuo violetit ovat. Ne on ostettu niin monta vuotta sitten, että olen unohtanut. Silti ne yllättävät jatkuvasti tuuppaamalla uusia kukkia milloin sattuu. Kuten esimerkiksi nyt. Eipä silti, talon takana on puu, jossa näkyy aivan selvästi uusia silmuja. Luonto on sekaisin!
Asiasta toiseen: eilen kun olimme palaamassa Ikea:sta (saaliina glögiä, ruotsalaista vodkaa, piparkakkuja, 4 lisähyllyä vaatekaappiin, esiliina ja pöytäliina) järjestimme autossa pienimuotoisen "perheriidan". Käytän lainausmerkkejä, sillä ei siinä mistään oikeasta riidasta ollut kyse. Mies oli hiukan hermorauniona Ikean jäljiltä, molemmat pojat narisivat takapenkillä vaatimuksia, sitten minä erehdyin väärään aikaan sanomaan hiukan väärällä äänensävyllä että ei sitten ehdittykään katsomaan niitä minun lyhtyjäni - juuri kun ajoimme kyseisen kaupan ohi, eli liian myöhään. Tästä mies riemastui että enkö saakeli saa suutani ajoissa auki, kyllä hän ajaa minne käsketään, nyt on turha ruikuttaa, ei voi kääntyä takaisin jne. Ja samassa hän meinasi ajaa kolarin ja huomattuaan sen (kauhea häpeä miehelle joka on omasta ja minunkin mielestäni hyvä kusk!) hän hermostui vielä enemmän ja alkoi huutaa että oli minun syytäni tuo melkein-kolari. Ja jos minun mieheni huutaa niin kaikki kuuntelevat, sillä se on niin äärimmäisen harvinaista, mutta ilokseni hän on senkin taidon vihdoin oppinut. Minusta ihmiset jotka eivät koskaan hermustu, raivostu, räjähdä ovat suorastaan hiukan epäilyttäviä.
No hän sitten räjähti ja koska minä puolestani olen drama queen, pyysin arvokkaasti jättämään minut tienvarteen sillä minä en hänen huutoaan tarvitse (kuten dramaattisesti ilmoitin). Hän pysähtyikin (ja huomasin hänen ajattelevan olenko tosissani) ja pääsin iskemään auton oven täysillä kiinni. Harmi etteivät nykyajan kärryjen ovet paukahda edes kunnolla...siitä on draama kaukana kun ovi menee sillain hiljaa ja hidastetusti kiinni melkein ilman ääntä! Kun mies poikineen kaasutti pois, näin hänen kasvoiltaan ilmeen "onkohan tuolla edes bussilippua tai rahaa, tietääköhän se missä se on?"...Bussilippu minulla oli, rahaakin - mutta paikasta ei minkäänlaista käsitystä. Ylpeyteni ei silti sallinut minun jäädä autoon, joten jalat alle ja etsimään.
Löysin ihmeen helposti bussin joka vei ihan oikeaan suuntaankin. Päätin jatkaa "suuttumustani" hiukan ja menin kuluttamaan aikaa taidetarvikeliikkeeseen. Mies soitti moneen kertaan mutten vastannut kun olin kerran "suuttunut". Kun tulin kotiin, hän tuli vastaan ja kyseli huolestuneena miten olin löytänyt takaisin. Valehtelin kävelleeni ympäriinsä kunnes joku ystävällinen mies kertoi tien...
Myöhemmin illalla mies lähti ruokakauppaan ja toi minulla samalla suklaita, joista tietää minun tykkäävän ihan kauheasti. Söimme niitä sovussa yhdessä, ja naureskelimme päivän "riidalle". Oikeastaan se oli oikein virkistävä kokemus molemmille. Ihan kiva välillä aina muistuttaa toista siitä että ei olekaan ihan itsestään selvyys...
Miten te riitelette? Olemme olleet kimpassa nyt kohta 13 vuotta ja tämän ihmisen kanssa on hyvä ja helppo olla. Ei tarvitse pelätä mielenoikkuja eikä huutoa ja raivoa - saati että toinen kävisi kiinni. Tai ei ainakaan näin toistaiseksi ole käynyt. Minun tapani riidellä ja suuttua on mieheni kuvauksen mukaan "sisilialainen"eli räjähdän nopeasti ja kovaa ja se menee ohi hyvin pian. En märehdi, en harrasta mitään mykkäkouluja (en pystyisi!) enkä ota esille asioita "kun sinä silloinkin kerran..".
Mieheni, kuten sanottu on hyvin rauhallinen, harkitsevainen ja huomaavainen. Meistä kahdesta ehdottomasta fiksumpi tässä suhteessa. Yleensä hän ei yksinkertaisesti edes ala riidellä, mikä sekin voi olla kiusallista ja ärsyttävää. Hän ei yleensä koskaan sano pahasti (minä aina silloin tällöin sorrun siihen) ja huutoa lähtee vain paineen alaisena. Hän poistuu paikalta jos yritän alkaa tapella - mutta hänen ohjelmistoonsa eivät kuulu dramaattiset poistumiset, eikä hän paisko ovia. Hiljainen toiseen huoneeseen lähteminen on kyllä loppujen lopuksi aikalailla tehokkaampaa, pakko myöntää, mutta minä kallistun silti omalla kohdallani paiskomisen puoleen. Lautasia en tosin ole uskaltanut heitellä....
Mieheni, kuten sanottu on hyvin rauhallinen, harkitsevainen ja huomaavainen. Meistä kahdesta ehdottomasta fiksumpi tässä suhteessa. Yleensä hän ei yksinkertaisesti edes ala riidellä, mikä sekin voi olla kiusallista ja ärsyttävää. Hän ei yleensä koskaan sano pahasti (minä aina silloin tällöin sorrun siihen) ja huutoa lähtee vain paineen alaisena. Hän poistuu paikalta jos yritän alkaa tapella - mutta hänen ohjelmistoonsa eivät kuulu dramaattiset poistumiset, eikä hän paisko ovia. Hiljainen toiseen huoneeseen lähteminen on kyllä loppujen lopuksi aikalailla tehokkaampaa, pakko myöntää, mutta minä kallistun silti omalla kohdallani paiskomisen puoleen. Lautasia en tosin ole uskaltanut heitellä....
13 kommenttia:
Kuulosti hauskalta teidän riita! Meilläkin mies on viilipytty ja minä toisinaan (väsyneenä) ärripurri. Kun suutun, mies aina sanoo, ettei sun kanssa voi keskustella, kun suutut vaan lisää (totta) ja sitten suutun siitä, että olen vihainen eikä edes keskustella!
Ikea kyllä saa varmaan monta perheriitaa aikaan.
Ihan totta tuo mitä sanot Ikeasta, tosin tällä kertaa siellä kaikki meni mainiosti; olimme jo kymmeneltä paikalla jolloin se on lähes tyhjä, pojat olivat leikkihuoneessa ja me katselimme juttuja tunnin verran rauhassa. Oikeastaan räjähdyksen suurin syy oli poikien kerjäys (osta sitä, mennään tänne ja tonne) ja minun tyhmä kommenttini lyhdystäni.
Mies ei voi sietää (enkä muuten itsekään!) sellaista puhetyyliä että pitäisi muka rivien välistä osata tulkita - ja juuri sillä tavalla esitin sen asiani. Sen sijaan että olisin sanonut: "haluan mennä katsomaan niitä lyhtyjä, pysqhdy siihen kaupan eteen" sanoinkin marttyyrimäisesti (kun oltiin jo menty ohi..) "ei sitten mentykään katsomaan niitä lyhtyjä"...ihan kuin mies olisi ajatustenlukija joka tietää että olisi pitänyt mennä!
Toinen "sisilialainen" täällä, mieheni harrastaa jopa kahden viikon mykkäkouluja. Joten ei yhtään kivaa jos riita sattuu päälle. Yleensä minä huudan ja raivoan, jopa heitän jotain (mutta aina harkitusti, ettei rikkuvaa), mies pakenee ovesta, joka on kerrasssan todella ärsyttävää, en saa hyviä huutolauseitani enää hänen korviinsa, joskus olen jopa vielä huutanut ikkunasta perään. Noloa joo. Raivottarena tuntuu aina siltä, että jos joku naapuri nyt sattuukin kuulemaan, niin eiköhän kaikki perheriitaa ymmärrä...
Yhteisiä vuosia nyt 9, ja olemme ehkä jotain oppineet, toisaalta taas juuri tännä vuonna oli oikein vuosisadan riita, joten vannomatta paras.
Eilen tehtiin ruokaa hyvässä hengessä, sitten pamahti jokin riita sitruunoista, ei oikein havaintoa miksi. Seuraus: minä sinkosin ylös, hän ulos. Mökötys eri suunnissa ja keskeneräinen ruoka virui pöydällä, ja puolen tunnin kuluttua homma jatkui ihan hyvässä hengessä. Eilinen oli juuri esimerkki, että jotain on opittu, ei sitä näytöstä, jonka jälkeen menee se 2 viikkoa...
Riitakertomuksenne oli hauska! Hyvää viihdematskuahan näistä saa...ellei nyt aleta kokossa puolison vaatteita polttamaan niinkuin teki lapsuuteni naapurin mies.
Hmm, riitely on inhottavaa mutta toisinaan tuiki tarpeellista. Siksikin että muistaisi kuinka paljon toisesta kuitenkin tykkää, toisekseen riitely puhdistaa ilmaa.
Minunkaan mieheni ei riitele, koskaan! Olen nainut varmasti Suomen hämäläisimmän ja rauhallisimman kavarin. Ei hetkauta vaikka kuinka huutaisi. Toisinaan taas se koiranpentu ilme vain lisää raivoa ja ruokkii tulta.
Mieheni perhe on aivan päin vastainen omaani verrattuna, eivät juuri puhu asioistaan eivätkä riitele. Kaikki muhivat omissa kiukuissaan, tyhmää minusta.
On parempi saada asiat sanottua ja esiin,kuin vatvoa niitä ties miten monta vuotta.Minä suutun, sanon hävyttömyyksiä kun kiukuttaa ja huudan, useimmiten paiskon ovia ja heittelen tavaroita.
Noh, tämä voi olla osa syynä miksi minua niin täällä kylillä kummastellaan. Olen viime aikoina yrittänyt opetella itsehillintää ja välttää räjähtelyä lasten nähden, ovat nimittäin alkaneet mini muodossa matkimaan äitiään, pelottavaa!
liivia: No oonhan mää toki ikkunoista perään huutanut...Ranskassa sitä ei kukaan edes pannut juuri merkille;-) Meidän alakerran nainen heitti miehensä vaatteet kadulle yksitellen.
Muistan kerran lapsena miten yhden ystävän äiti heitti suutuspäissään perheen isää avainnipulla päähän - ja raavas mies alkoi itkeä (eikä ihme!). Se jäi jotenkin elävästi mieleen.
Sitten muistan miten muinoin yhden poikaystävän vanhasta Fiatista singahdin ulos (en muista miksi) ja kun pamautin oven kiinni, ikkuna putosi sinne oven sisään viuh vaan alas! Se alkoi naurattaa meitä molempia niin hitosti, että riita loppui alkuunsa.
Tiuku: Olen tullut siihen lopputulokseen että on sentään hyvä että meillä raivopäillä on hämäläismalliset miehet. En uskalla edes kuvitella mitä se olisi jos eläisin kaltaiseni kanssa. VArmaan polliisia tarvittaisiin.
Voi ei, nauran täällä ihan simona tuolle riita-kuvaukselle! :) Ja tunnistan myös paljon itseäni tuosta dramaattisuudesta.
Olen riidellessä monesti melkoinen marttyyri. Raivostun pikkuasioista, alan itkemään kun harmittaa niin vietävästi ja tuntuu että MINUA aina vaan sorretaan. Mies puolestaan ei kestä itkuani lainkaan. Olen ollut lapsesta asti kova mykkäkouluilija, silloin hiljaisuutta saattoi kestää parikin viikkoa, kun vanhemmat eivät antaneet periksi ennenkuin minä pyysin heiltä anteeksi..! Aikuisena olen onneksi huonojen mykkäkoulukokemusten jälkeen oppinut ettei se kannata ja nykyään yritän sovitella riitoja hiukkasen rakentavammin. Itselläkin on parempi olo niin.
Meillä mies on lähes yhtä tulinen kuin minä, tosin ei yhtä pitkävihainen. Yhdessä ollaan oltu reilu kolme vuotta ja ensimmäinen vuosi yhdessä asumista oli aivan kamala - kumpikaan ei koskaan halunnut antaa periksi! Joskus vuosi sitten oli varmaan viimeksi jättiluokan riita, lähdimme autolla kotipihasta ostosreissulle, mutta käytiinkin vain kiertämässä kortteli, jonka aikana päätettiin erota. Kun ei meidän suhteesta tuntunut olevan mihinkään. Vielä kuitenkin ollaan onnellisena yhdessä!
Minun piti kerran erään poikaystävän kanssa riidellessä lähteä kesken oksentamaan. Olin juonut paljon ja tuli joku kramppi, kun itkin ja huusin. Se kyllä nauratti. Just hyvä riita kesken ja pitää oksentaa.
Mainioita tarinoita. Paremmat jutut kuin viikonlopuksi ostetuissa naistenlehdissä!
Meillä majoittuu myös sisialaisia, koko sakki, oikeastaan. Mies vielä enemmän kuin minä. Hän on useasti osoittanut bussipysäkkiä rehevän autosanailun päätteeksi, mutta mukavuudenhaluisena minulla ei ole ollut vielä kertaakaan pokkaa paiskata ovea ja astua autosta ulos. Nuo marttyyrimäiset lausahdukset kuulostavat kovin tutuilta, ovat enemmän minun alaani.. Kyllähän miehen pitäisi minut vuosikaudet tunteneena tietää mitä kulloinkin pääni sisällä liikkuu!
Minä taidan olla myös sisilialainen ja mieheni aika viilipytty johonkin saakka. Aika harvoin me mistään riidellään ja sitten, kun riidellään niin sekään ei yleensä kestä kauan. Minä lähden tilanteesta pois, kun ärsyttää kamalasti ja haluaisin olla niin kovin marttyyri. Mies puolestaan raivostuu entisestään, kun käännän selän enkä puhu. Niin, toinen on fiksu ja toinen ei...
Riidat kyllä puhdistaa ilmaa. Riitelyn jälkeen on olemassa tietyt säännöt. Sen jälkeen pyydetään anteeksi, ettei mitään jää hampaankoloon. Ja jos lapset on kuullut riitelyä pyydetään anteeksi heidän nähden.
Hauska aihe :) Minun mieheni sanoo riitatilanteissa samaa kuin Matroskinin ja usein vielä: "Emmekö voisi keskustella rakentavasti tämän riitelyn sijaan." Ja se saa tietenkin raivostuneen naisen entistä raivopäisemmäksi. Minä kun olen sitä mieltä että jos olisi keskusteltu rakentavasti niin ei tarvitsisi riidellä ja jos riita on jo alkanut niin sitten antaa mennä, keskustellaan sitten taas jälkeenpäin :) Omassa riitelyssäni harmittaa eniten se, että alan aina parkua kun suutun ja sitten mieheni luulee että kerjään sääliä ja hänen pitäisi siksi antaa periksi.
Meillä riidellään useimmiten kotitöistä ja niiden jakautumisesta. Olen hiukan päässyt dramaattisesta tyylistäni, mutta vieläkin tekisi mieli heitellä tavaroita ja paiskoa ovia. Mies taas on aina rasittavuuksiin asti rauhallinen. Voi että miten se suututtaa kun on itse vihainen.
Drama queen-osastolta täälläkin, heippa! Meillä kerran kirskautettiin jarrut moottoritiellä pohjaan ja minä poistuin uljaasti kyydistä. :) Hirviaidan läpi oli mahdotonta päästä minnekään enkä tien poskessa kehdannut kävellä. hehee! Siellä sitten jonkun näreen juurella "tein kuolemaa" kunnes mies kurvasi aikojen päästä takaisin minua hakemaan. Kännykkään en tietenkään vastannut, sehän oli selvä.(Riita selvitettiin, toki.)
Nykyisin se paikka on "meidän kesämökkitonttimme". Aina, jos jompi kumpi meistä ajaa "plantaasimme" ohi, tarkistetaan tila: joko voi kohta myydä joulukuusia etc. etc. Ja raportoidaan kotona tontin tila. ;)
Haahhaa. Loistava "riita". Meidän pahimmat riidat on varmaan aina käyty Ikeasta paluumatkalla autossa aliravittuina.
Jaksan myös olla drama queen, vaikka huomaan se vuosi vuodelta vähenevän. Lautasia en ole heitellyt kai vuoteen. Hmm.
Perhanan ruotsalaiset ja Ikea! :)
Meilläkin rätisee ja paukkuu! Pahin riita tähän mennessä tapahtui matkalla hakemaan meijän koiraa Normandiasta eli toiselta puolelta Ranskaa, matkaa noin 1200 km. Hieman ennen koiran kasvattajan luo saapumista mies sanoi jotain väärin miun kartanlukijantaidoista ja miulla keitti lopullisesti kiinni. Jossain sateisessa tuppukylässä poistuin autosta ja kävelin kylänraittia tihkusateessa ja taisin näyttää tekoturkistalvitakissani venäläiseltä hutsulta...Mies ajoi pari kertaa ohi ja yritti ikkunan kautta lepytellä eikä voinut pysähtyä kun takana tuli aina toinen auto. Sit se aina ajo liikenneympyrässä ympäri ja tuli takasin. Nyt ei voi kuin nauraa...Mutta silloin oisin ihan hyvin voinut jäädä sinne normandialaiseen tuppukylään kävelemään loppuiäkseni, niin paljon otti pattiin koko ukko.
Mies onneks osaa riidellä ja pistää vastaan. Miulla on hyvä olla vastusta ja etten ole aina se joka sanoo viimisen sanan. Exän kanssa oli sellasta ja se oli lopulta tylsää.
Lähetä kommentti