torstai 6. joulukuuta 2007

Juhlia kaikenlaisia

Kymmenen vuotta sitten tänä päivänä juhlin 80-vuotiasta Suomea Ranskan Suomen suurlähetystössä. Mieheni tuli avec:ina mukaan. Häveten seurasin miten maanmieheni (ja -naiset) tungeksivat tarjoilupöytien ympärillä lasit molemmissa käsissä, karistivat tupakkaa kokolattiamatolle, hännystelivät muutamia paikalla olevia julkkiksia eivätkä lopulta tajunneet poistua kutsussa mainittuna aikana - valomerkeistä huolimatta! Sain ala-aulassa takin päälleni kun ensimmäinen valomerkki annettiin, ja se oli kyllä ehdottomasti viimeinen hetki lähteä. Paikalle jääneeltä ystävältä kuulin että lähtöni jälkeen ihmisiä hoputeltiin ulos vielä puolitoista tuntia ja oksennuksia siivottiin sieltä ja täältä.

Tänä iltana sytytän kaksi kynttilää vaarin vanhoihin kynttilänjalkoihin. Pienen lipun saatan virittää jonnekin, katsotaan nyt. Suomi on minun synnyinmaani, mutta se ei ole enää kotimaani. Minusta se on näin ihan hyvä ja selvä asia. Suomen kieli on minulle tärkeä ja rakas, Suomessa asuvat vanhempani ja ystäväni sitäkin tärkeämpiä. Mutta kotimaaksi se ei varmaan enää muutu. Ihan ilman mitään katkeruutta!

Eilen juhlittiin poikien koulun 100-vuotista historiaa. Sen kunniaksi lapset päästivät kauhean määrän sinisiä, valkoisia ja punaisia ilmapalloja irti. Kova tuuli vei ne nopeasti pois. Sitten kuunneltiin lasten laulua ja soittoa ja juotiin lasit shampanjaa. Koulun johtaja ja suurlähettiläs ulkomaisine vieraineen poistuivat hännystakeissaan takseilla jonnekin. Me toppatakkiset äidit ja isät lähdimme vesisateessa lapsinemme kuka mihinkin.


Koulun seinästä tavattiin asioita vuosien varrelta. Kuka on vieraillut koulussa, kuka lahjoittanut rahaa, kuka mitäkin.


Illalla maalasin vielä pienemmän kanssa lisää "piikipalloja". Nyt niitä on iso kulhollinen. Toivottavasti jouluvieraat eivät maista niitä! Niin herkullisen näköisiä niistä tuli.

13 kommenttia:

inkivääri kirjoitti...

Hyvää juhlapäivää sinne :)

Vilijonkka kirjoitti...

Osallistuimme vuosi sitten samaiselle vastaanotolle. Meno oli kyllä huomattavasti rauhallisempaa ja sivistyneempää kuin kuvailemanasi vuonna. Ainoa jonka näin kellahtavan oli oma mieheni...hän nimittäin oli toipilas ja juuri ennen kotiinlähtöä pyörtyä pötkähti! Onneksi sain kiinni ettei päätään lyönyt. Paikalle osunut ranskalaislääkäri kysyi mieheni virottua ensimmäisenä että paljonkos on juonut, vastauksen, yhden lasin, kuultuaan alkoi kovasti hoivaamaan ja sotilas Ehrnroot piti muuten tilanteesta huolta. Sermi tuli käden käänteessä yms. Nolo loppu.

Tarjoiluoöytien ympärillä ei ollut kovastikaan ryysis, sillä pikkupurtavina oli siivuina paistettua lenkkimakkaraa!

Tuo sun maininta "Ihan ilman katkeruutta." on aika osuva. Kunpa ihmiset siellä Suomessa olisivat hieman suvaitsevaisempia ulkomaille muuttaneiden suhteen. Tulee toisinaan sellainen luopio-olo tuttavien kanssa jutellessa. Eihän tämä nyt niin vakavaa ole.

violet kirjoitti...

Vilijonkka: tuona 80-vuotisjuhlavuotena oli kutsuttu kuulemma tavallistakin paljon enemmän ihmisiä. Uskon että sekin osaltaan "villitsi" menoa. Oli kauhean ahdasta ja kauhea meteli. Mitä pidin kummallisena niin silloinen suurlähettiläs ei pitänyt minkäänlaista puhetta. Ei muuta kuin suunnilleen että tervetuloa, syökää ja juokaa. Minusta se oli kummallista.

Niin, aika monet saavat kuulla ikäviäkin kommentteja jos ovat "jättäneet" Suomen. Itse olen säästynyt vähällä siinä osastossa, onneksi. Joskus tosin tuntuu että Suomea pitäisi kuin jotenkin palvoa vain siksi, että on syntynyt siellä ja vaikka ei siellä asuisikaan niin pitäisi muistaa että Suomessa kaikki on niin hyvin järjestetty - mistä voi tietysti olla monta mieltä.

Olen aina sanonut että minulla on aivan sama oikeus olla kriittinen Suomea ja sen asioita kohtaan asun siellä tai en. Ja koska olen ollut kriittinen jo siellä asuessani niin olisi epäloogista muuttaa linjaa;-)

Mikä EI tarkoita, etteikö minulle olisi siinä maassa paljon mieluisaa ja hyvääkin. Silti en kutsu sitä kotimaaksi niin kauan kun en asu siellä.

Pikkujutut kirjoitti...

Meillakin syttyy tanaan kynttilat.

Lahetyston juhlat olisivat olleet maanantaina paakaupungissa, ensin olisi ollut elokuvaesitys ja sitten tilaisuus mutta jatimme valiin jo matkankin takia.

Vuonna 2005 meidankin juhlissa meno oli kuvailemasi mukaista, juopuneita ei nyt niinkaan kun suomalaisia ei niin paljoa ole mutta muuten kylla riitti tunkua poytien aareen.Teimme myos tietoisen etikettivirheen ja otimme lapset mukaan,jotka kayttyivat paremmin kuin moni aikuinen.

Minulla on talla hetkella koditon olo-taalla toisessa kodissa olemme vain ja ainoastaan miehen tyon takia ja sen tahden en edes tata maata kodiksi tunne,en vaikka lapset ovat elaneet suurimman osan elamastaan taalla.Suomessa taasen olen tavallaan jo ulkopuolinen.

Matroskin kirjoitti...

Hyi, inhottaa suomalainen juopottelu, vaikka onhan sitä muuallakin, kuten Briteissä. Ja Amerikassa ajellaan autoa kekkulissa. Mutta juuri se, että aina kun suomalainen näkee ilmaista alkoholia, on pakko kiskoa sitä kaksin käsin. Kuulemma Linnan juhlissakin monet ovat ihan tillin tallin. En jaksa ymmärtää.

Liivia kirjoitti...

Täällä viittaan minä, olen suvaitsevainen ulkosuomalaisia kohtaan! Nykyään yhä enemmän suunnittelen takinkääntöä.
Paha näin juuri itsenäisyyspäivänä on mennä sanomaan, mutta Suomi on muuttumassa karmeampaan suuntaan. Toisaalla kyllä eurooppalaistutaan ja tyylitietoistutaan suhinalla, toisaalla taas tyhmistytään ja luullaan että megaostoskeskus jossain pellolla on kaiken mittari. Ja nuo nykyiset uutisotsikot, joka päivä joku riita päättyy toisen tappamiseen...

Mutta silti, tykkään kovasti siitä, että suomalainen ei ole tyhjännauraja ja paskanhöpisijä, ainakaan noin keskimäärin. Ja siitä sitkeydestä, joka meidän sisällä on.

violet kirjoitti...

Pikkujutut: Ymmärrän kodittoman olosi. Minulla oli tuollainen olo Hollannissa. Olimme siellä vain mieheni työn takia (toki itse sinne halusimme ja hän etsi työn sieltä!) mutta niin olemme täälläkin. Olen miettinyt mistä se sitten johtuu että täällä mulla ei ole koditon olo?
Uskon että yksi suuri syy on se, että täällä mulla on kielen puolesta paremmat oltavat kuin Hollannissa ja sitten tietysti se, että asunto tuntuu kodilta enemmän kuin se edellinen.
Hollannissa mulla oli paljon suomalaisia ystäviä ja tuttavia, täällä ei vielä yhtään, mutta se on ihan omasta tahdosta. En ole kerta kaikkiaan ehtinyt menemään mihinkään eikä ole ollut vielä sellaista tarvetta,e ttä haluaisi välttämättä puhua suomea jne. Mutta kai sekin vielä tulee.

Matroskin; juuh, juopotellaan sitä kaikkialla eikä tarkoitukseni ollut pikkusormi pystyssä moralisoida. Olen varmasti itsekin ollut muutamaan kertaan ankea näky. Mielestäni on vain paikkoja ja tilaisuuksia joissa toivoisi ihmisten käyttäytyvän.
Linnan boolin vaikutuksista saa sitten kai huomenna lukea Ilta-siitä ja Ilta-tästä.

violet kirjoitti...

Liivia: justiin kirjoitit kun kommentoin.
Oikeastaan enemmän kuin takinkääntöä voisi ajatella uuden, toisenlaisen takin ostoa, näin vertauskuvallisesti. Olen ajatellut että se että toisesta/toisista kulttuureista saan jotakin ei ota mitään suomalaisuudestani tai siitä ensimmäisestä oppimastani kulttuurista pois. Ne voivat elää rinnakkain, limittäin ja päällekkäin.

Minulle oli monen vuoden työ pääkopassani tajuta millainen on ulkosuomalainen minäni. Oli vaiheita jolloin menin suuntaan tai toiseen pusikkoon niin että rymisi; ylilyöntejä suuntaan tai toiseen sen suhteen mitä haluan "säilyttää", mistä "luopua", sitten kai monenlaista kulttuurishokkia ja sopeutumisongelmia, oman minuuden miettimistä.
Nyt uskoisin aika hyvin tietäväni jo kuka on se poissa Suomesta asuva suomalainen henkilö, jonka kuoria asutan.

tiuku kirjoitti...

Olen monesti (lähes vuosittain) miettinyt tätä suomalaisuutta ja sitä miten suomalainen minä olen.
Kaikkein eniten tunnen olevani maailman kansalainen. Ulkonäön puolesta minua luullaan Suomessa usein ulkomaalaiseksi. Rupeaa jo kyllästyttämään kun ensikohtaamisessa kommentti on aina, oosaatko siinä suuomea?? Ja kohdellaan kuin vähä-älyistä.

Olin vuoden Japanissa vaihto-oppilaana,ja ulkomuodon perusteella luultiin japanilaiseksi.Heti kun avasin suuni paljastin itseni ulkomaalaiseksi.
Olen syntynyt venäjällä ja äitini juuret ovat sieltä päin mutta en puhu kunnolla kieltä, enkä näytä venäläiseltä. Mihin minä kuulun?!
Minusta ulkosuomalaiset ovat aivan yhtä ok kuin me täällä asustavat, ja toki pieni kriittisyys asoihin on hyväksi! Liivian tavoin olemme mieheni kanssa jo vuosia suunnitelleet/haikailleet muille maille.

Liivia kirjoitti...

Tiukun tavoin tunnen olevani, en ehkä niin maailman vaan Euroopan kansalainen. Minussa virtaa ruotsalaista ja italialaista verta suomalaisen lisäksi, ja tunnen vetoa noihin kumpaankin maahan. Mutta eniten olen aina samaistunut ranskalaiseen mentaliteettiin, mikähän siinäkin on. Ranskanmaalla tunnen olevani aina omieni seurassa, vaikka he eivät ole millään muotoa omiani. Se on joku sokea pisteeni.

Suomi saa tietyista asioista pisteitä, mutta niin saa moni muukin maa toisista. Välillä vähän kyrsii kun en ole tämän enempää isänmaallinen. Toisaalta maailmalla olen ylpeästi suomalainen, paitsi silloin jos se jo kaukaa huomataan.

Ja kuitenkin, kyyneleet valuivat koulun itsenäisyysjuhlassa, ja kyyneleet valuvat silloinkin kun on Suomen vuoro esiintyä Euroviisuissa, oli biisi kuinka nolo vaan ja kisat muutenkin on mitä on...Että ei tämä identiteetti ihan ehjä ole Suomessa asuvallakaan. Luulen kuitenkin että minun olisi helppo solahtaa maasta toiseen, sen enempää Suomea ikävöimättä.

Pikkujutut kirjoitti...

Sinapa sen sanoa osasit ja selvensit..Kieli on oma lukunsa,tosin englannilla paasee pitkalle. Oman ns.vapautensa menettaminen,koska on lansimaalainen ja nainen seka ahtaat olosuhteet ja -piirit ovat ne jotka sita kodittomuutta tuovat. Asunto vaihdettiin jo parempaan (lue ahtaampaan ja pienempaan) ja se oli kylla paras ratkaisu.

Mutta asioiden kanssa oppii elamaan ja kun vaihtoehdot eivat ainakaan talla hetkella ole parempia kay tamakin vallan hyvin. Niin ja ihan vapaaehtoisesti tata teemme,jo 5 vuotta takana.Ja kun tassa mietitaan ,minne seuraavaksi,ei kohteena automaattisesti ole Suomi.

Suomalainen olen maailmalla ylpeasti.On viela turvallista se aaneen sanoa ilman pelkoa jostain negatiivisesta reaktiosta.Itse Suomesta en talla hetkella kaipaa muuta kuin lamminta asuntoa, jatkuvaa sahkovirtaa ja tietysti koulutettuja laakareita jne..mutta kylla tassa ilman niitakin toimeen tullaan kun on asennetta..

Joka tapauksessa uskon kaikkien naiden kohtaamien ihmisten,kulttuurien,maiden kasvattaneen minua.Viela valilla mennaan suoraan pain seinaa mutta huomaan siinakin jo vauhdin rauhoittuneen.Tylsaa ei ainakaan ole ollut.

Anonyymi kirjoitti...

Voi älä unohda Suomea ja suomalaisuutta! En tarkoita että jäisit kiinni menneisyyteesi. se on sinun olemustasi ja identisyyttäsi. Ota maailmalta uudet asiat mitä kohtaat omiksesi. Itse olen muuttanut vain Suomessa pohjoisesta etelään. Se on minimaalista muutoon Suomesta maailmalle. Toivoisin teille kaikille ulkosuomalaisille voimia olla suomalaisia, suoria vahvoja ihmisiä ja uskaliaita uudessa vieraassa ympäristössä. Uudessa ympäristössä lyö pään aina välillä seinään kutan minä neljänkymmenen vuoden jälkeen tänään täällä eteläsuomessa Silti en ole muuttamassa takaisin pohjoiseen.

violet kirjoitti...

Tiuku: Tuo mitä sanoit että kohdellaan kuin vähä-älyistä toi mieleen yhden naisen, joka minulla oli yliopistossa opettajana. Hän olisi ulkonäöltään käynyt aivan "suomalaisesta", hänen vanhempansa olivat molemmat suomalaisia, mutta hän oli syntynyt ja asunut koko ikänsä USA:ssa. VAnhemmat eivät olleet puhuneet hänelle suomea, eikä hän sitä siis ollut oppinut.

No, aikuisiän kynnyksellä kiinnostus vanhempien synnyinmaahan heräsi ja hän halusi lähteä Suomeen opiskelemaan. Suomalainen nimi, aivan suomalainen ulkomuoto - mutta ei suomen kielen taitoa! Hän kertoi että se se vasta aiheutti monia ongelmatilanteita ja juuri noita vähä-älyiseksi itsensä kokemisia.

Luulisi että nyt olisi aika jo mennyt sen verran eteen päin että ihmiset tietäisivät että suomalainen voi olla monen näköinen.

Liivia: minulle Ranska oli ennen vuotta -95 vain Eiffel-torni, patonki ja viini;-) Minun Ranskaan muuttoni oli aivan sattuman sanelemaa (siis mies johon rakastuin sattui olemaan sieltä kotoisin ja sinne päätimme yhdessä muuttaa asumaan). En ollut koskaan ajatellutkaan asuvani missään muualla kuin Suomessa - korkeintaan Ruotsissa ehkä, koska opiskelinkin juuri ruotsia tuolloin.

Minä en mitenkään solahtanut vain uuteen kulttuuriin. Ihastelin toki monia ulkokuorisia asioita heti alussakin, mutta en oikein päässyt sisään mentaliteettiin. Sitten kun pääsin, on ollutkin kotoinen olo. Nyt ymmärrän miksi ranskalainen sitä ja ranskalainen tätä. En tietysti edelleenkään ole mikään ranskalaisen kulttuurin asiantuntija, mutta minun on hyvä olla tuon kansan parissa, noin keskimäärin. Tavat alkavat olla tuttuja.

Pikkujutut; aivan, onneksi saa aivan pelotta kertoa olevansa SUomesta, ihan missä vaan. Vaarana ainoastaan se, ettei kukaan tiedä ollenkaan mistä tulee;-)
Meidän suomalaisten on joskus vaikea sulattaa sitä,että ei tarvitse kauaksikaan Suomesta mennä, niin ihmiset eivät tiedä maasta yhtään mitään tai hyvin vähän. Ei sijaintia, ei mitään.
Niin se vain on. Ei siihen auta formulat tai nokiat. Itse pyrin aina kysyville kertomaan kaiken minkä tiedän mutta mitään tyrkky-tietoiskuja en harrasta. Ei ole minulle henkilökohtainen loukkaus ellei Suomea tunneta.

Anonyymi; missään nimessä en ole unohtamassa Suomea ja suomalaisuutta. olen aina puhunut lapsillekin vain suomea ja pidän siitä kiinni. Ei sillain uhmakkaasti vaan se vain on täysin luonnollinen asia, muhun en pystyisi edes, en vaikka mulle vastattaisiin toisella kielellä.

Seuraan Suomen tapahtumia ainakin jossakin määrin ja vierailen siellä aina kun rahat antavat periksi, valitettavasti yleensä vain kerran pari vuodessa.