maanantai 31. maaliskuuta 2008

Aina



Minulla on muistisääntö siihen mihin suuntaan kellonviisareita käännetään keväisin.
Opin sen 13 vuotta sitten Göteborgissa. Suhteeni kuvan mieheen oli juuri alkanut. Vieras Suomesta oli tulossa kylään ja minulta meni kellojensiirto ohi. Juuri ja juuri ehdin ajoissa vastaanottamaan ystävättären bussiasemalla. Muistan tuon tapahtuman johdosta että kyllä, yksi tunti todellakin "katoaa" johonkin joka ikinen kevät!

Neljästoista yhteinen vuotemme siis alkoi. Minua ei suhteessamme ole suuremmin oikeastaan harmittanut kuin se, ettei se voinut alkaa jo paljon aiemmin. Toisaalta - olisinko ollut valmis, entä hän? Ehkä emme yksinkertaisesti olisi koskaan tavanneetkaan. Tunnen siis suurta kiitollisuutta sattumalle, joka suuressa viisaudessaan järjesti meidät yhteen.

Edelleen minua viehättää samat asiat; toisen rauhallisuus, älykkyys, tietynlainen kiltteys ja luotettavuus. Tämän ihmisen kanssa on hyvä ja turvallinen olo vanhetakin. Mutta ei tietysti ihan vielä, nuoriahan tässä ollaan.

Olen varmasti kertonut ennenkin blogissani että tämän miehen tavattuani aloin löytää salaperäisesti kaikkialta lasikuulia. Niitä pieniä, joilla lapset leikkivät. Mieluusti tietysti selitän kaiken jollakin taianomaisella, mutta totuus on yksinkertaisesti se, että rakastuin niin vietävästi että aloin nähdä ja etenkin katsella muutakin kuin omaa napaani. Niin yksinkertaista se voi olla.

Aivan suhteemme alussa sanoin ehkä aavistuksen teatraalisesti että mikäli se minusta on kiinni, me olemme aina yhdessä. Emme sillä tavalla aamusta iltaan ja joka hetki (sillä sellaista en sietäisi kenenkään kanssa) mutta aina ja ikuisesti joka tapauksessa.

Niin ajattelen vieläkin.

22 kommenttia:

Liivia kirjoitti...

Lasikuulajuttu on AIVAN ihana!
Ja muutenkin kuullostaa juuri vuosisadan rakkaustarinalta! Piiiiiitkää yhteistä matkaa teille!

Minäkin sanoin miehelleni tavatessamme, että meitä ei enää erota mikään. Olimme kulkeneet samoja polkuja, tuttavapiirimme oli yhteinen, ja silti, emme olleet ikinä tavanneet aiemmin. Minusta se jos mikä oli kohtaloa, sillä pilalle olisi mennyt kaikki jos olisimme kohdanneet kun kumpikin oli kiinni vielä muualla. Aika ei ollut kypsä, ja sitten se yhtäkkiä oli, ja minun mieheni heitettiin eteeni Berliinissä, jossa vähiten olisin luullut kohtaavani tamperelaisen rakkauden.

Rakkauden tiet ovat siis mystiset, vai miten se nyt meni (viljelen näitä sanontoja, jotka kuitenkin muistan aina väärin...).

violet kirjoitti...

Joo, siis kevät ja kesä -95 Göteborgissa tulee aina mieleen niistä kuulista. Ja kesästä ne kuulat;-) Niitä todellakin alkoi "ilmestyä" ja keräilin aina kun näin. Tietysti niitä on aina ollut siellä missä lapsiakin, mutta ihan kuten kirjoitin, en ollut nähnyt. Kyllä joku uusi herkkyys asioille syntyi tuolloin.
Juuh, meillekin on päivitelty että miten suomalainen ja ranskalainen tapaavat Ruotsissa... en minä vaan tiedä, mutta kiitos sille kuitenkin.
Minä olin tuohon mennessä ihan tarpeeksi koohottanut ihmissuhteissa ja sanoinkin siis, että jos kelepaa niin nyt tuli sille loppu ja minä oon tässä niin kauan kuin haluat.

tanja kirjoitti...

Hyvä tarina! Kaiken mahdollisen onnen toivon teidän tulevaisuudellenne!

Minä ja kumppanini tapasimme vähän reilu yhdeksän vuotta sitten mitä typerimmissä merkeissä ja varmaan huonoimpaan mahdolliseen aikaan. Ensimmäiset vuotemme olivat jokseenkin hankalia. Kyllä tottakai osittain ihaniakin myös. Minä olin niin nuori ja kaikenlaisen kokeilu oli vielä ajankohtaista. Mieheni taas oli juuri eronnut, ja mielestäni oikein oppikirjaesimerkki siitä, miten uuteen suhteeseen ei välttämättä heti kannattaisi heittäytyä. Mutta jotain vahvaa välillämme oli ja se piti meidät hankalat vuodet yhdessä. Nyt voimme jo nauraakin alkuhankaluuksille, mutta kyllä on työtä ja tahtoa vaadittu, että tässä olemme. Ja matka on vasta alkutaipaleella. Onnellisia olemme mekin.

violet kirjoitti...

Tanja: tahtoa tässä on vaadittu meilläkin. Siinä alussa siis, kun totesimme että jassoo, toinen asuu siis Suomessa, toinen Ranskassa, molemmilla opinnot kesken, mitäs tehdään, mihin mennään...?
Mutta kun tietää olevansa oikeassa niin jaksaa ja pystyy.

--KATA-- kirjoitti...

Sniif. Kauniisti kirjoitettu.

Hei asiasta ihan ämpäriin, mulla on nyt sama tauti kun sulla ja mua vaivaa sininen! En ole ikinä halunnut sinistä missään muodossa ja nyt kävin ostamassa jo toistamiseen sinistä maalia ´sekä valkoista kangasta missa on sinisiä kukkia! Outoa, sitä on nyt vaan pakko saada.

violet kirjoitti...

No NIIN, KAta, nyt sinertää sielläkin! Mikähän meitä vaivaa? Onkstää vakavaa?

Ohari kirjoitti...

Voi sentään ja *niisks*. Kaunista, tämä tämmöinen.

inkivääri kirjoitti...

Kuulostaa kohtalolta :) Toivon kaikkea hyvää yhteiselle taipaleellenne!

Minä tapasin mieheni ihan sattumalta, ja vastoin kaikkia omia sääntöjäni, baarissa. Hetken aikaa rimpuilin ja vastustelin (olin hiljattain päättänyt pitkän suhteen), mutta ei auttanut. Kiinni tarrasi niin mies kuin suhdekin ja tässä sitä ollaan.
Vasta Siiriä odottaessani muistin käyneeni silloisen eroni jälkeen erään ystäväni kannustuksesta ennustajalla. Lähinnä menin sinne kysyäkseni pitäisikö kuitenkin palata siihen menneeseen suhteeseen takaisin. Iäkkäämpi rouva, joka oikein huokui ystävällisyyttä ja lämpöä, sanoi että anna olla. Samaan hengenvetoon kertoi minun tapaavan sinä tulevana kesänä itseäni nuoremman miehen merenrannalla. Tämä mies tulisi olemaan elämäni mies, ja suhteemme kruunattaisiin hyvin nopeasti lapsella.
Niin me tapasimme, merenrannalla, ja vastoin kaikkia ennakkotoimenpiteitä, Siiri ilmoitti tulostaan samana syksynä.
Sattumaa tai ei, en valita :)

Sooloilija kirjoitti...

Oi kaunista!, sanoo aina Niiskuneitikin.
Kertomuksesi saa uskomaan todelliseen ja kestävään rakkauteen. (Olen itse äskettäin eronnut pitkästä liitosta ja välillä on vähän pessimistinen olo).
Mutta kyllä, rakkaus voittaa aina!
Onnellisuutta toivottaen..

Paula E kirjoitti...

Kaunista luettavaa. Onnea teille jatkossakin!

Mulle ei ole suurta rakkautta osunut kohdalle, joten ei ole tarinaa jaettavaksi. Mitä vanhemmaksi tulen sitä suuremmilta ihmeiltä ja mysteereiltä minusta muiden rakkaudet ja avioliitot tuntuvat. Se miten alussa kaikki on kiinni pienistä sattumista jne. Ja itsekin olen tällaisen ihmeen tuotos.

Pariutumiset, rakastumiset ja rakastamiset ovat myös kulttuurinen juttu. Mieleen tulee yhden tutun kertomus Intian reissulta, jolla hän oli tavannut pian järjestettyyn avioliittoon astuvan tytön. Tyttö oli ollut ikionnellinen. On se niin erilainen maailma.

Myös omien vanhempieni ja isovanhempieni rakkaudet ja liitot ovat minusta kuin toisesta maailmasta. Oman ikäpolveni ihmiset eroavat ja pariutuvat uudelleen niin helposti. Iäkkäämmistä sukulaisistani kukaan ei ole eronnut, vaikka kaikilla on ollut vaikeuksia. En tarkoita että eroamattomuus olisi ihanteellista. Ero asennoitumisessa vain on niin selvä. He pitävät niin uskomattoman sinnikkäästi kiinni toisistaan. Eniten ihailen ja ihmettelen molempia isovanhempiani, joiden rakkaudet kestivät syvinä nuoruudesta vanhuuteen, loppuun asti.

kukkis kirjoitti...

Ihanaa, onnea ja paljon upeita vuosia teille!

Anioni kirjoitti...

Ihana rakkaustarina teillä, ja marmorikuulat vielä päälle :)

Minulla ja miehelläni tulee syksyllä täyteen myös tuo 14 vuotta yhdessäoloa. Huh miten nuoria olimmekaan tavatessamme... Viimeiset pari-kolme vuotta ovat olleet vaikeimpia, eikä vieläkään ole oikein selvää mihin suuntaan tulevaisuus vie. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin.

Kuvastasi jäi hauskana yksityiskohtana mieleen pieni suomenlippu rattaissa :)

violet kirjoitti...

Inkivääri: no baarissahan minäkin...opiskelijakylämme opiskelijabaarissa. Muutamaan kertaan keskusteltiin isomassa porukassa ja huomasimme sitten ettei niitä muita siinä niin kovasti tarvita.

Sooloilija: voittaahan se, tavalla tai toisella.

Paula e: totta, ovat kulttuurisidonnaisia juttuja ja minusta myös on sukuja, "joissa erotaan" useammin kuin toisissa. Vai lieneekö sattumaa?

Anioni: minä olin 27 ja mies 23. Mieluusti olisin hänet jo nuorempana tavannut, mutta minkäs voi.Huomasit sen lipun!
Se oli esikoisemme rattaissa. Kuva on siis jo n. 8 vuotta vanha, mutta yksi suosikkikuvistani miehestäni.

Paula E kirjoitti...

Joo, luulen että olet aivan oikeassa tuossa mitä sanot eri suvuista. Minun sukulaisten keskuudessa taitaa olla vallalla tämmöinen "eroamattomuusmalli". Arvelen kuitenkin, että tämä saattaa olla meillä kohta menneen maailman ilmiö. Siitä huolimatta että vanhempien antamat mallit voivat "periytyä" lapsille.

isoinpapu kirjoitti...

Oi oi, ihana tarina. Kestäköön ikuisesti! Olette hyvännäköinen pari.

Lasikuulista tuli mieleen; tavatessani puolisoni minäkin innostuin lasikuulista. En tosin löytänyt niitä, vaan kiinnostuin, ostin, jemmasin ja väsäsin niistä mobileja sekä kaikenmaailman muita hökötyksiä. Rautalankaa ja lasikuulia.

Papi kirjoitti...

Ihana tositarina! Ja eiku jatkakaa! Lasikuulien 'ilmestyminen' laittaa ihan ihon kananlihalle :)

Minä olin teinityttö, kun tapasin mieheni siskoni häissä. Yhteistä taivalta on siis jo parikymmentä vuotta. Näihin vuosiin tottakai mahtuu paljon, mutta hän on suuri rakkauteni ja tunnen myös syvää kiitollisuutta näin ihanasta ihmisestä. Siksi sen kai niin varmasti varmaksi tietääkin. Sitä paitsi sinä kesäpäivänä oli halo auringon ympärillä ja minä tietysti sydämeeni osuman saaneena näin sen merkkinä, ympyrähän kuvastaa päättymätöntä.

Erotaanko nykyisin liian helposti, enpä tiedä, ei kai voi yleistää. Suhteet ja erot ovat tapauskohtaisia ja jos toisen kanssa on paha olla, onko järkeä elää tekohengityksellä. Rakastumiselle ei oikein voi mitään, mutta kunnioitus pitää ansaita.

Toistaalta, nykypäivän kertakäyttökulttuuri näyttäisi siirtyneen myös ihmissuhteisiin.

Mutta on hienoa huomata, ettei rakkaus ole maailmasta mihinkään kadonnut vaikka joskus tippa silmässä uutisia joutuu katsomaan.

Niina kirjoitti...

Iiiihanan romanttista... aah, tälläisiä juttuja minulle lisää.

maijja kirjoitti...

Kiva tarina! Näitä juttuja on aina ihana kuulla ja lukea; varsinkin keväisin.

Itse kerroin serkkupojilleni viikonloppuna oman suhteeni alkumetreistä (jotka itsestä arkena tuntuvat olevan niitä tuikitavallisia), ja serkkupojat (nuoret insinöörismiehet, uskomatonta) innostuivat kehumaan tarinaa romanttiseksi... Ehkä kerron sen joskus Heitteillä :)

melita kirjoitti...

Miehesi on todella sympaattisen näköinen ja aivan kuvauksesi näköinen eikä niiden lasikuulien löytyminen ollut sattumaa.Lasikuulat ovat kauniita ja ikuisia-kestävät kaiken kun eivät pala tulessakaan.Niin -uskon 100 % prosenttia tällaisiin "sattumiin"
Ei kyllä sovi aiheeseen mutta itse aloin löytää linnunsulkia (paljon)ennen eroani ja näin sen minulle lähetettynä lohdutuksena vähän niinkuin enkelin siiven sipaisu.

Margarita kirjoitti...

En olekaan kommentoinut aikoihin, mutta yhä seuraan tiiviisti blogiasi. Niin kaunis kirjoitus tuo oli! Uskomattominta oli, että miehesi on tuossa kuvassa aivan minun mieheni kaksoisolento. Siis todella samannäköinen! Onkohan suomalaisella miehelläni salainen ranskalainen sukulainen...? ;)

Lea kirjoitti...

Tarinanne on ihana ja miehesi kuvassa tosi suloisen näköinen! Onnea ja pitkää yhteistä taivalta teille jatkossakin!! Tuntuu niin mukavalta lukea onnellisesta parisuhteesta.

Meilläkin vuosipäivä lähestyy, pian 9 vuotta olemme olleet kuin paita ja peppu... :)

Oletko muuten lukenut Mika Waltarin kirjan Turms kuolematon? Se on eräs kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Minulle tuli jostain syystä se heti mieleen lasikuulatarinastasi, joka on muuten aivan kuin suoraan jostain ihanasta elokuvasta! Kirjassa päähenkilö huomaa toisinaan poimivansa maasta kiven asiaa sen enempää ajattelematta. Hän tekee sen jotenkin alitajuisesti aina silloin, kun jokin vaihe hänen elämässään on päättymässä ja uusi alkamassa. Kirjan alussa Turms vanhana miehenä ottaa esille nuo "elämänsä kivet" ja niitä katsellessaan hän muistaa entisen elämänsä, alkaen kertoa tarinaansa. Minua on aina viehättänyt tuo ajatus "elämäni kivistä". Ja "Rakkauden lasikuulat" ovat vähintäänkin yhtä viehättäviä! :)

violet kirjoitti...

Kiitos taas kaikille kommenteistanne!
Mukava on ollut saada lukea muidenkin tarinoista.
Pitääkin kertoa miehelle että sympaattiseksi ja suloiseksi on mainittu;-) Ainakin tuossa kuvassa jotenkin tulee minusta hänen parhaat luonteenpiirteensäkin esiin. Muistaakseni hän "poseeraa" muuten ystävättärelleni (oli joulunvietossa Pariisissa silloin), ei minulle....

Leaa haluan kiittää kirjavinkistä.
Turms on isoisän hyllystä saatuna minulla, mutta en ole lukenut sitä vielä. Olen ollut aina Waltarin novellien suuri ystävä. Luen niitä moneen kertaan, mutta Waltarin näihin "isoihin" en ole osannut tarttua. Olen Sinuheakin aloittanut moneeeeen kertaan. Nyt sain uskoa siihen että Turms on "minun"kirjani.