Calais on tyypillinen merenrantakaupunki: siellä tuulee melkein aina. Sunnuntaina oikein tosi kovaa. Siitä huolimatta lähdimme rannalle, sillä kuten tiedämme luonnonvoimien vastustaminen tekee hyvää ihmiselle.
Nojasimme tuuleen, istuskelimme rantamökkien rappusilla, pidimme konttauskilpailuja, keräsimme kiviä ja levää, katselimme miten laivat lipuivat kanaalin yli Englantiin.
Jos minä jotakin toivoisin nykyiseen kotipaikkaani niin se olisi meri. Enpä olisi uskonut muutama vuosi sitten niin sanovani, minä sisämaan lapsi!
Tuuli oli niin muikea että saimme pään, korvat, suun, silmät täyteen hiekkaa. Aurinko lämmitti kuitenkin valkoisen hiekan ja siihen oli hyvä heittäytyä laskemaan löytämiään kiviä.
Pojilla on vielä viikko koulua. Miehen sisko ehdotti että tulisin heinäkuun ensimmäiseksi viikoksi poikien kanssa takaisin. Saatan mennäkin. Ei olisi pahitteeksi saada lisää rantaterapiaa.
17 kommenttia:
Huokaan syvään; niin kaunista.
Sinne Calaisiin haluun ma nyt!
Ja meri, niin, mikä siinä on että mitä vanhemmaksi tulee sitä elintärkeämpi elementti se muka on. Sitä kaipaa, sinne haluaa. Vaikka todellisuudessa kosketusta mereen minulla on ollut vähän.
Ihanat kuvat ja tunnelmat, oih!
Kivat kuvat myös mun mielestä! Varsinkin kaks ekaa on selkeän kauniita.
Oi mitä maisemia! Minäkin haluan Calaisiin... Ei taida olla kauhean vaikea päätös lähteäkö uudestaan vai ei ;)
Liivia: vaikka se on kauhean kulunutta ja kliseistä niin meressä on minusta hienoa se, että se muuttuu. Ei ole sama koskaan. Ja on mielenkiintoista miten erilaisia meriä ja rantoja maa päällään kantaa. Simpukat ja kivetkin ovat kovin erilaisia eri paikoissa.
Ja sitten värit ja meren tuoksu. Että joo, kyllä minä Haagissa asumisesta alkaen ainakin olen rakastanut merta.
Timo: kiitos kiitos. Siinä mun "selkeä kaunis" mieheni astelee kohti vesirajaa;-)
Johi: en ole päätöstä tehnyt kun asiaan liittyy tietysti paljon muutakin kuin maisemat...mutta aika varma olen että lähdemme. Piruakos me täällä.
Voi,meidankin mini rantalomamme lahenee - lapset ja mina menemme kerailemaan simpukoita, pikkuisia rapuja ja tayttelemaan kesakenkia hiekalla. Paikka: lasten ranskalaisten isovanhempien Villa. ( miten se sanotaankaan suomeksi? Nyt ei muistu mieleen...).
Belgian lattea, pitka, valkoinen, pehmean hiekkanen...aurinkonen(?!) ranta. La Panne on se meidan juttu - tarkemmin sanottuna miehen suvun juttu jo 1890 - luvulta lahtien. ;o)
Nauti rantalomastasi jos menet Calais:n takaisin! Pieni katkos arkeen piristaa aina! Ja mika sen parempaa kuin merenranta, vaikka sataisikin ja olisi kylma - hyvin varustein voi siitakin nauttia ;o)
ihania kuvia!! voin tuntea meren tuoksun ja kuulla milta se tuuli tuntuu. mina olen kahden viikon paasta siella meren toisella puolella portsmouthissa. mina olen kerran asunut kaukana merta eli munchenissa ja inhosin sita tunnetta. aina sen jalkeen olen asunut lahella merta.
Sininen taivas, hyvänen aika miten sininen!
Mahtavia kuvia, mahtavan kuulloinen paikka.
Minä olen rakastanut aina järviä, mutta sitten muutin 3 v sitten miehen kotikonnuille Itä Helsinkiin meren läheisyyteen. Ja kyllä - rakastuin mereen. Sen tuoksuun, voimaan, ääniin, liikkeisiin. Erityisesti rakastan syysmyrskyjä; meren ärjymistä ja kuohuntaa.
Nuo kuvat ovat kerrassaan ihanan värisiä! Niin sinisiä!
Minäkin kävin meren rannalla viikonloppuna, merituuli on aina ihana, siinä on oma tuoksunsa ja tunteensa. Olin myös järven rannalla, mutta siellä ei tuullut.
Meri on elinehto, minulle ollut aina. Se on niin eritavalla rajaton, kuin mikään muu. Villi ja kesytön; arvaamoton. Kaunis ja monikasvoinen. Rantaterapia tekee sielulle hyvää=)
Mahtava rantsu! Tuolla ei tarvitse kitkeä kaisloja.
Minuunkin on salakavalasti iskenyt merihulluus viimeisten ehkä viiden vuoden aikana. Mistähän se sellainen oikein saakaan alkunsa? Juuri se raikas tuuli on mahtava ja aallokon ääni. Vesille en edelleenkään kaipaa, olen tyytyväinen reilusti maan kamaralla.
Niim'pal nätei kuvei!!!
Mut missäs ne kivet,
jotka keräsitte,
ei kuvaa???
Meren rannalta juuri tulleena - olen väsynyt mutta onnellinen. Isot, vahvat aallot, jotka purkautuivat aallonmurtajaan. Samalla kirkkaan sininen taivas. En taida ollakaan ihan kyllästynyt näihin :).
Oli mukavaa jatkaa päivää näillä kuvilla. Rantaterapiaa suosittelen, kovasti.
M’man:La Panna ei tästä olisi kaukana, emme kuitenkaan olla käyty vielä. Vain Knokke on tuttu rantapaikoista.
Aurinko: Minä taas olen asunut vain n. 5 vuotta elämästäni meren läheisyydessä mutta jotenkin tuntuu että vaikka nyt sitä ei ole niin tulevaisuudessa ehkä taas...
Isoinpapu: se oli sininen. Tosi sininen. Ei tarvinnut edes shopata.
Elisa: sitten olisit tykännyt merestä Hollannissa. Pohjanmeri ärjyi kiitettävän usein.
Sooloilija: järvissä on oma viehätyksensä. Ne ovat sillain kivasti leppoisia yleensä.
Olina: Kas niin tuntuu tekevän;-)
Vilijonkka: Ehkä ihmisen on hyvä kokea välillä ettei se tosiaankaan ole "minä itte" joka määrää vaan ihan jotkut muut voimat. Kai sitä iän myötä hyväksyy paremmin itseään isommat asiat - ja alkaa sitten tykätäkin niistä. Kuten nyt merestä. (Tai jotain.)Keittiopsykologi on puhunut.
Anonyymi: Kivistäkin on kuva mutta ei mahtunut tähän. Olen niin toope etten osaa panna Picasasta kuin neljä kuvaa kerrallaan yhteen postaukseen (häpeän laikut poskilla tunnustuksen vuoksi.)
Pikkujutut: olen niin monesti huomannut että lapset rauhoittuvat aina meren äärellä. Sen on pakko olla hyväksi.
Ihanan ihanat kuvat! Yksinkertaisen kauniita, lepoa ja hyvää oloa täynnä.
Meri tekee hyvää, niin aurinko kuin myrskykin.
Kauniita kuvia.
Mina niin, niin odotan perheen rantapaivia jahka paasemme sinne lahelle merta asumaan. Ajattelen ainakin nyt etta kerran viikonlopussa on meren rannalle mentava viettamaan aikaa. Lapset saavat juosta rauhassa.. ja mina tietysti kuvata, kuvata, kuvata.
Ranskan rannikkoa en muuten ole yhtaan nahnyt, joskus pitaisi sekin paasta nakemaan. (ollut vain Pariisissa..)
Lähetä kommentti