tiistai 30. syyskuuta 2008

Niin kiva


On hauska löytää sellaista jonka luuli lopullisesti kadonneen. Tämä pikkuinen valokuva - noin tulitikkuaskin kokoinen - oli minulla vuosikaudet niin, että tiesin varmuudella missä se on.
Sitten...ei missään. Muistan nähneeni kuvan viimeksi joskus joulun tienoilla.
Vaihdoin eilen lakanat esikoisen parvisänkyyn. Vihaan sitä hommaa, koska lyön pääni kattoon joka kerta. Pojan kaikki aarteet sängyn laidassa olevassa sivulaatikossa eivät tee touhua helpommaksi. Tavaraa on paljon, aivan valtavasti. Siellä satuin eilen näkemään tämän kuvankin.
Luvatta ja salaa otettu minulta.

Kysyin miksi hän oli ottanut kuvan.
- Se on niin kiva, sanoi poika.
Niinhän se on, toki - ja se on äidin.

23 kommenttia:

Liivia kirjoitti...

Voi toista kun on kiinnostunut vanhasta kuvasta, jossa äiti lapsena. ja myös hänen vaarinsa ilmeisesti.

Mä inhoan lakanoiden vaihtoa helpompiinkin petiin. Vaikka puhtaisiin lakanoihin sukeltaminen on taas vallan ihanaa.

Olina kirjoitti...

Kaunis kuva, ja varmasti tunnearvoltaan valtaisa. Voin hyvin ymmärtää kiintymyksesi siihen, ja toisaalta, myös pinen halun jemmata se omaan aarrelaatikkoon :)

Allu kirjoitti...

Voi miten ihana kuva! Kyllä noissa vanhoissa kuvissa on sitä jotain...

violet kirjoitti...

Liivia: juu, minä ja isä. Huom. asentoni. Muistan että serkut aina pyysivät; laita vielä jalat noin - enkä tajunnut mitä siinä on kummallista kun istuin usein juuri tollain.

Olina: ja kun tuo kuva on vielä niin kauhean PIENI. Se on hassu.

Allu; tuossa minulla on pahin (tai parhain, kuinka vaan) "Jukka" -kausi. Eli aina tuo lippis ja sai kutsua vain Jukaksi.

Matroskin kirjoitti...

Hieno kuva. Mustavalkokuvissa on aivan erilainen tunnelma kuin nykyajan digiräpsyissä.

Matroskin kirjoitti...

PS: Ehkä sun pitää teettää kopio lapsoselle?

violet kirjoitti...

Matroskin; ei hullumpi idea. Jo kopiokoneella saisi varmaan ihan hyvän. Yhdet tuollaiset miniehyksetkin on tyhjänä.

Papi kirjoitti...

Voi vietävä näitä sun lapsuuskuvia. Tuo edellisen postauksen tyttökin tuijottaa niin vakavan vaativana, että melkein hengityksen kuulee.

En yhtään ihmettele, että esikoisesi on kuvaan ihastunut.

Inka kirjoitti...

Voi mikä kuva! Ja sinut heti tunnistaa vielä kuvasta :)
Meillä on äidin vanhoissa valokuva-albumeissa tuollaisia samankokoisia kuvia. Ne olisi ihana saada koottua johonkin tauluun vaikka, esille ja ihailtavaksi.

Miia kirjoitti...

Vanhat kuvat on ihania!

Minulla on isoäidistäni mustavalkoinen kuva joka on otettu joskus -50 luvulla. Siinä on oikein kunnon suomifilmi tunnelmaa.

Anonyymi kirjoitti...

Olet ollut tosi suloinen ja ilmeikäs lapsi!
Riikka

Allu kirjoitti...

Piti vielä sanoa, että olet ihan näköisesi siinä ja kävisi passikuvasta,jos olisi edestä otettu. (:-

kukkis kirjoitti...

Toissapäivä oli näköjään iloisten yllätysten päivä: minä löysin silloin kättärillä otetut ultraäänikuvat, joiden luulin joutuneen hukkaan ihan oikeasti ja lopullisesti. Pojan mielestä oli hupaisaa ja hienoa katsella kuvia, jotka oli otettu hänestä, kun hän vielä oli minun vatsassani.

Ultraäänikuvilla nyt on vain tunnearvoa, mutta tuollaiset vanhat valokuvat ovat kerta kaikkiaan upeita!

Leena kirjoitti...

Aika liikuttavaa, että lapsesi noin kovasti pitää kuvasta!

Anne kirjoitti...

Hieno löytö! Onneksi poikasi säilytti kuvaa kuin aarretta.

Vilijonkka kirjoitti...

Ei muuta kuin kuva kehyksineen hyvineen suurempiin kehyksiin.

Oma aarrelaatikko olisi toisaan hyvä, ihan oikeasti lukittava sellainen. Mulla ei taida olla ainoatakaan noin vanhaa aarretta jäljellä, enää. Harmi.

M'man kirjoitti...

Kuvan nahdessani suurennettuna ymmarran vallan miksi molemmat siita pidatte. Mutta se on aidin, aidille tarkea. Ja kuvasta ja siina tapahtuvasta katsekontaktista ymmartaa sen. Tallaisia kuvia tai tavaroita, vanhemmilleen kuuluneita, tunnearvoltaan tarkeita hypistellessa palaa lapsuuteensa, tai matkaa kaukaa uudelleen vanhempansa syliin.

VArmasti kuin pieni aarre. :)

Hyva, etta loytyi.

aurinko kirjoitti...

tuo ilme! sinun kulmat,ihana.
sinun blogin innoittamana olen luvannut esikoiselle, etta katsomme huomenna yhdessa kuvia minun valokuva albumista jonka mummoni on kasannut. ehka sitten bloggaan minakin kuvia lapsuuden albumista. naita on ollut hauska; katsoa sinua sen kummemmin tuntematta, olet jotenkin vielakin se jukka.:-) siis todella positiivisessa mielessa.
pia

violet kirjoitti...

Papi: "melkein kuulee hengityksen";-) heh hee. Se kuva onkin aika harvinainen kun siinä on nukke. En nimittäin ollut kovin ...nukkerakas. Ehkä mut on pakotettu ottamaan nukke kuvaan ja siitä tuo ilme.

Inka: jotkut on vaan liimattu niin ettei saa irti sitten millään...

Miia: suomi-filmi -tunnelma on jees!

Riikka:...ja sitten minusta tuli koululainen, joka tienasi rahaa välitunnilla ilmeillä. Tosi on.
Hinnat alkaen 10 penniä.

Allu: mut hattu pitäis kai ottaa pois passikuvaan!

Kukkis: hui saamari. Nyt nimittäin tajuan ettei mulla ole aavistustakaan missä on meidän poikien ultrakuvat. Filminpätkiäkin on. tai on mulla löyhä AAVISTUS mutta niin kauan kun ei ole varmaa tietoa, pitää kääntää kämpppää...

Leena: totta puhuen en tiedä paljonko siinä on sellaistakin että poika tykkää kaikista pienistä esineistä ylipäätään.

Anne: mun esikoisestani tulisi hyvä arkistonpitäjä. Kaikki on varmasti tallessa ja turvassa ja hän muistaa kaiken. Olisi varmaan tuon kuvankin antanut heti jos olisin tajunnut kysyä!

Vilijonkka; voi voi. Ei aarteita.
Mulla on paljon. Alkaen tulitikkurasiasta joka on siltä vuodelta kuin synnyin...(jos nyt siis ajattelen itseeni liittyviä aarteita vaan.)

M’man: se tunnearvo, se tunnearvo;-)

Aurinko: paras kunnianosoitus aikoihin! Minut oikeasti tuntevat voivat varmasti vahvistaa että Jukkaa on ja paljon. "Jukkuus" on elämänasenne;-)

Olina kirjoitti...

=) Minä istuin myös AINA noin! Vieläkin voisi, mutta polvet eivät ehkä tykkäisi...

Jukkuus tosiaan on elämän asenteessa, varmasti, ja sinussa sen aistii ihan näin bloginkin välityksellä!=)

violet kirjoitti...

Olina: noniin, toinenkin istuja! Koitin äsken ja kyllä se onnistuu, mutta polvista kuuluu kummaa ääntä.

Killisilmä kirjoitti...

Kuva on sulonen. Tuo lätsä on ihan liikuttava.

Minäkin muuten istuin noin. Samoin äitini, vielä aikuisena siis. No ei kyllä istu enää, kun toinen polvi on jo leikattu. Minunkin polvista kuuluu pahaenteistä rutinaa...

Melita kirjoitti...

Hei Violet,
Jännä juttu miten lapset jollain salaperäisellä tavalla ymmärtävät tärkeän päälle.Tiistaina täällä näytettiin hieno dokumentti " Elämän polulla henkien kanssa" ja siinä todettiin juuri miten lapsilla on antennit näihin asioihin ja miten ne sitten elämän tiimellyksessä joutuvat hukkaan.
Tämä ei kyllä ole ollenkaan vastavaa, mutta lempikorvakoruni löytyivät puoli vuotta katoamisensa jälkeen pojan(silloin noin 6 v) patjan alta.