torstai 26. maaliskuuta 2009

Nostalgiaa

Olen useasti harmitellut sitä ettei minulla ole juurikaan valokuvia niistä taloista joissa olemme asuneet Ranskassa. Ei kuvia niistä ulkopuolelta, ei kuvia kadulta tai lähinurkilta.
Maurelitan blogista löysin keinon hiukan lieventää harmia. Google Street Wiew.

Etsin tuttuja paikkoja ja otin kuvia tietokoneen ruudulta.

Tässä on vanha kotimme Puteux:ssa. Rue du Moulin ja numero oli 10. Meidän ikkunamme olivat nuo neljä toiseksi ylimmässä kerroksessa. Vasemmalta lukien keittiö, eteinen (samalla jonkun sortin työhuone), olohuone ja makuuhuone. Talon päädyssä oli maailman pienin vessa ja toisaalta kylpyhuone, jota suurempaa minulla ei ole koskaan missään ollut. Tämä oli se koti josta näki Eiffel-tornin jos seisoi vessanpöntön päällä varpaillaan ja kurkisti pikkuriikkisestä ikkunasta katonrajasta.
Tämä oli portti. Muistan miten aita oli aina noin ihanan vihreä ja talon edessä (ja talon seinässä) kasvava mikä-se-nyt-olikaan oli upeassa kukassa kevällä. Tästä kodista lähdettiin huhtikuussa 1999 synnytyslaitokselle ja tästä kodista lähdettiin valitettavasti saman vuoden joulukuussa pois, koska emme kestäneet enää yläkerran naapureiden meteliä. Minä pidin niin tästä kodista.
Siellä oli puiset lattiat ja kaunis takka, siellä oli kauniit ikkunat ja alkuperäiset (yksinkertaiset) lasit. Se oli sellainen aika ruotoinen ja räjähtänyt talo, jonka olen olettanut jo puretun.

Muutimme aivan lähelle, Rue Cartault ja numero oli muistaakseni 8. Saimme hiukan lisää tilaa. Neliöitä oli muistaakseni 54. Kolme pientä huonetta, kaikissa kaunis, vanha takka. Katossa oli kipsivalukuviot ja lattia oli vanha, puinen ja liukkaaksi kulunut. Minimaalisen kokoisessa keittiössä oli kylmä lattia punaisista, pyöreistä tiilistä ja reikä seinässä (kaasu vaatii hyvän ilmanvaihdon ja tuolla se oli ratkaistu noin).

Keittiön ja esikoisen huoneen ikkunat olivat kadulle päin (alhaalta kolmas rivi eli 2. krs, kaksi oikeanpuoleisinta ikkunaa). Makuuhuoneen ja olohuoneen ikkunoista näki vaikka mitä: Bois de Boulogne, Sacre Coeur Montmartren kukkulalla, Tour Montparnasse, Panthéon ja Eiffel-torni. Kaikki oli siinä edessä kuin tarjottimella. Ei ihan lähellä mutta kauniisti esillä, koska talomme oli korkealla mäellä.

Joulukuun 1999 lopun myrsky rikkoi osan takapihan puusta (ja kaatoi autotallin!) ja näkymät paranivat entisestään. Vuoden 2000 kunniaksi Eiffel-torni valaisi juhla-asussaan huoneemme joka ikinen ilta ja yö.


Tästä portista käännyttiin talon pihalle. Takapihalla oli tilaa jättää auto ja siellä alakerrassa asuvan portugalilaisperheen isä korjasi omaansa lähes päivittäin. Sympaattinen perhe, aina jotakin kivaa sanottavaa ja rapussa haisi kala heidän vuokseen. Oli myös yläkerran vanhapari, entinen poliisi joka piti hyvää huolta kaikista puskista ja pensaista, toi minulle syreeneitä monta kertaa ja jonka kuulimme huokaavan joka ilta sängyssä ennen nukahtamista "hoh hoh hoijaa...". Sitten ei kuulunut mitään. Vaimonsa taas oli muuten vaan ystävällinen ja muisti aina kysyä miten jaksan rappusissa kahden pienen ja ruokakassien kanssa.



Kadun toisella puolella oli leipomo, jossa leivän teki Jesus. Omistajan rouva myi ja lirkutti tiskin takana ja omistaja itse istui baarissa hiukan kauempana. Yhtenä aamuna leipomon ikkunassa oli lappu, että puoti on kiinni henkilökohtaisista syistä. Kuulimme isännän kuolleen. Leipomo oli pitkään kiinni ja jouduimme käyttämään toista saman kadun varrella. Siellä oli huonompi leipä, korkeammat hinnat ja tylyäkin tylympi nainen tiskin takana.

Melkein kotimme vieressä oli tämä pieni ja sekava kauppa, jossa oli toisaalta jokaisella jotakin mutta sitten taas ei kenellekään oikein mitään...Tiedättekö, sellainen josta kyllä hädän hetkellä hakee kerman, unohtuneen voin tai sellaista, mutta joka nylkee hinnoillaan ja joka myy hiukan vanhaa. Omistajat olivat valtavan kilttejä ja tarjosivat pojalleni aina nameja jotka hän kohteliaasti otti, pani taskuun ja antoi kotona minulle.

Talon takana kulki rautatie vähän matkan päässä. Oli tämä meidän pikku asemamme, josta saattoi hypätä paikallisjunaan tai ratikkaan. La Défense oli lähin metroasema ja siitähän sitten Pariisi aukesi linjan nro 1 myötä.

Tällä omalla pikkuasemalla vietin tunteja esikoisen kanssa junia katsellen. Ne näki ikkunastammekin, mutta radan vieressä oli toki toinen tunnelma. Sinne tultiin ja hän toisteli:
pitkä juna, pieni juna, likainen juna, vanha juna....Kaikki saivat jonkun arvion. Samaan aikaan hän alkoi kerätä metrolippuja, jotka hänellä on vieläkin tallessa. Tässä käytiin myös silloin, kuin oli jo toinenkin poika, vaunuissa vasta. Hän nukkui kun junat kolisivat ohi ja esikoinen niitä laski.

Ja oi, minä näin kuvissa myös tämän karusellin jossa eräs olisi pyörinyt aina vaan, vaikka kerran oksensikin. Kävimme usein puistossa tässä karusellin vieressä. Siinä oli postikin jonne oli toisinaan asiaa ja missä aina tarkistettiin että kuuluuko se Suomi todellakin Euroopan unioniin.
Olen jotenkin ihan poissa tolaltani. On hiukan haikea ja nostalginen olo. Muistiin tupsahtelee asioita, jotka luulin unohtaneeni.

34 kommenttia:

Sooloilija kirjoitti...

Hui, tunnepitoinen pitkä juttu. Sillä on jostain syystä jälkeenpäin suuri vaikutus missä on asunut ja millaisessa talossa. Kaikki pienetkin yksityiskohdat jäävät mieleen.. Kuten huomasi tästä jutustasi.

Olen pitkään suunnitellut lähteväni kuvaamaan kaikki talot, joissa olen täällä Oulussa asunut. En vain ole vielä saanut aikaiseksi. Pitäisi hypätä linja-autoon, osa taloista olisi kyllä ihan lähelläkin..

Mutta että netistäkö löytyy tällainenkin palvelu? Hyvä juttu.

violet kirjoitti...

Sooloilija: huo. huom. en tiedä onko muilla kuin google.fr vasta.
SIis onko kuvattu. Eikä tämä Ranskassakaan tietysti ole vielä ollenakan kaiken kattavaa.

Punamulta kirjoitti...

Wautsi! Eka wautsi siksi, että on tuollainen juttu josta voi bongata omia asumuksiaan (ei takuulla löydy meidän periferia-alueen asumuksia...mutta testaan kyllä.

Toinen wautsi hienosti kirjoitetusta jutusta. Jotenkin minäkin nyt kaipaan sinne...(vaikken ole siellä asunutkaan, enkä edes käynyt;))))

Ja kolmas wautsi siitä, että olette asuneet tuollaisessa paikassa, nähneet niitä monia ranskan ihmeitä ikkunasta, jotka muut joutuvat bongaamaan kamalan kiireisellä viikonloppulomalla tai vastaavalla (minä en ole edes vielä nähnyt mitään noista, juuri ja juuri Nizzan lentokentältä suunnistanut Pohjois-Italiaan...)

Mutta ei se mitään, se minun ikuinen matkakuumeeni taisi taas nousta asteella... :)

aurinko kirjoitti...

kiitos tasta, ihanaa! jos tama vaan toimii niissa kaikissa upeissa paikoissa joissa olen asunut niin voih! kiitos ja valoa sinne belgian kevaaseen.
juuri tata tarvitsen talla viikolla kun tama oma paikka tuntuu niin tylsalta.
pia

Kaavoihin kangistunut kirjoitti...

Hienosti kirjoitettu kuvaus!

Kuten Punamulta, minäkin aloin kaipaamaan teidän vanhoille nurkille :)

KirsiÄr kirjoitti...

Ihania taloja. Ja minä olen onnellinen, kun pääsin edes 50-luvun taloon Tampereella. Historia on joissain paikoissa aika ohutta...

Mutta mekin bongailemme pojan kanssa junia: iltakävelemme Sepänkadun sillalle ja vähän vaille kuusi tulee Oulun-juna!! (tämän parivuotias aina hihkuu), jossa on LEIKKIVAUNUUUU! Perjantai-ekspressinä saatamme mennä junia katselemaan ihan asemalle. Sekin on kaunis funkkisrakennus, jonka ominaislaadun aina meinaa unohtaa.

Puukenkämaan elämää kirjoitti...

Hieno juttu
asutuissa paikoista jää aina muistoja<3

himalainen kirjoitti...

Kauniita muistoja. Kun luki tätä, tuli myös jotenkin haikea olo, vaikka en edes tiedä elämästäsi sen enempää. Ehkä vain haikeana yhdistän tämän omaan elämääni, siihen miten aika kuluu niin nopeaa. Lapset pyrähtävät äkkiä. Hetki sitten ne olivat vielä ihan pikkuruisia.

Mutta kaunista on nytkin :)

Anonyymi kirjoitti...

Liikutuin ihastuin.
Kiitos ihana kaunis sinä.
Nina ilman blogia

Mollamari kirjoitti...

Voi miten ihanasti kirjoitettu, tuli ihan nostalginen olo, vaikken koskaan ole Pariisissa käynyt saati asunut!

Tuo Google maps on kyllä ihmeellinen! Olen käynyt bongaamassa siellä maailmalla asuvien ystävieni asuinympäristöjä, mielenkiintoista! Kovin monesta paikasta ei vaan vielä kuvia löydy.

aurinko ja kuu kirjoitti...

Veit mut keskelle jotain Ranskalaista lyhytelokuvaa...
Ihania koteja ja tunnelmia.
Muistot ajasta jolloin lapset ihan pieniä...ne on liikuttavia ja kertovat ajankulusta riipaisevasti.

Matroskin kirjoitti...

No huh, netistä löytyy kaikkea. Kohta ei enää uskalla kaivaa nenää yksin kotona ollessa (esimerkkinä vaan, tietenkään en ikinä kaiva), koska joku satelliitti voi kuvata nettiin reaaliajassa...

Nuttu kirjoitti...

Kiitos vinkistä. Kävin tietysti itsekin kurkkimassa, eikä hirveästi helpottanut Pariisin kevät -ikävää. Mutta että siellä oikeasti oli meidänkin vanha ovi, ja lähi-boulangerie... Uskomatonta.

Vanhat kotisi kuulostavat tunnelmallisilta.

Merruli kirjoitti...

Kuulostaa todelliselta koti-ikävältä. Harmi vain että tälläiseen koti-ikävään ei ole helppoa lääkettä. En osaa oikein edes kuvitella millaista olisi katsella kaikkia Pariisin maamerkkejä arkimaisemanaan.

Elisa kirjoitti...

Kyllä tekniikka on ihmellistä! Hauskoja tunnelmia, käsinkosketeltavaa nostalgiaa. Minä olen miettinyt voiko asuntoon tai taloon kiintyä? Kyllä voi.

Tuo kuullosti aikas hienolta, että huoneistosta on nähnyt Eiffel tornin! Sinä onnellinen!

Riikka kirjoitti...

Onpas mukavia muistoja. En tiennytkään Googlella olevan tuollainenkin palvelu, täytyy tutustua!

violet kirjoitti...

Punamulta: hassu juttu kun sanot nyt kaipaavasi tuonne vaikket ole käynytkään. Sain eilen illalla nimittäin valmiiksi taulu, jonka kuvaan kunhan on valoa. Sen ideana on juuri tuo: voi kaivata sinnekin missä ei ole ollut.

Pia: Google vie tarvittaessa kauaksikin eikä maksa mitään!

Kaavoihin kangistunut: en ole edes tajunnut kaipaavani sinne (enkä ehkä oikeastaan itse paikkaa kaipaakaan vaan aikaa)mutta näiden kuvien näkeminen toi aivan valtavasti mieleen muistoja.

KirsiÄr; mun esikoinen oli aivan junamies. Toista ei ole yhtään kiinnostanut.

Puunkenkämaa: ...ja tavatuista ihmisistä.

Himalainen: muistan tuon kaupan nähdessäni esim. aivan kirkkaasti miten myyjämies JOKA kerta taputti valkotukkaisen poikani päätä ja hymyili ja päivitteli.
Se tuntuu melkein kipeän haikealta.

Nina: voi kiitos sanoistasi!

Mollamari; joo, vielä ei taida löytyä mutta uskon että leviää nopeasti.

Aurinko ja kuu: joo, tuli niin paljon kaikkia tähän liittyviä pieniäkin juttuja mieleen...esim. miten poika oli aivan pikkunen, alle kuukauden ja seisoin ikkunassa ja itkin ja odotin miestä kotiin. Olin seota väsymyksestä ja hän oli myöhässä. Olin varma että olen jo leski.

Matroskin: nii-i, sa muuta! Pitää vähän kattoo mitä noi yläpuolella pörräävät helikopterit oikeastaan tekevät...

Nuttu: minustakin jotenkin uskomatonta, vaikka ei tietysti sen kummemmin mystistä kun ajattelee loppuun asti.

Kodit olivat rakkaita mutta oli niissä paljon mätääkin. Etenkin ekassa ne umpihullut naapurit.

Merruli; kyllä mä olin niistä ihanista maisemista ihan päivittäin iloinen ja toisinaan vain katselin...mutta kyllä siihen tietysti tietty arkisuus tulee, paikassa kuin paikassa. Pakko on arkeaan elää ja vauvojen kanssa se usein on mitä on, oli missä hyvänsä.

Elisa: minusta asiassa ei ole epäilystäkään; ehdottomasti taloon tai asuntoon voi kiintyä. Ei sen tarvi olla omakaan.Ei meillä koskaan ole ollut muita kuin vuokra-asuntoja ja niin vaan olen lääpälläni ollut moneen. Minulle ihan sama kenen se on.

Riikka: en minäkään tästä Street Wiew-jutusta tiennyt ennen kuin luin Maurelitalta.

marika kirjoitti...

Nostalgiaa tuli minullekin hieno juttu ja kauniita muistoja.
Upeat, hienot talot - onnellinen olet,kun olet saanut asua näissä

Maurelita kirjoitti...

Huiman jutunpa tempaisit tuolta, oli henkeäsalpaavaa lukea muisteluitasi.

Street view toimii isoihin kaupunkeihin, kävin ihastelemassa Gaudin rakennuksia Barcelonassa sillä jo...

Leena kirjoitti...

Pariisi on ihana :) (olin siellä mieheni kanssa kauan sitten häämatkalla)

Ja mikä sattuma, luin aamulla kirjoituksesi ja puolisen tuntia myöhemmin näin täällä Dublinin laitamilla Googlen auton, isot kamerat katolla (kamera neljään suuntaan), ajelemassa ympäriinsä eli varmaankin juuri street -näkymiä kuvaamassa.

Olina kirjoitti...

Kauniita, ja vangitsevia tunnelmakuvia. Kyllä ne paikat, joissa on asunut, jättävät jälkensä ihmiseen. Minä muistan erityisen hyvin, miltä valo on tuntunut missäkin kodissa, ja millainen tunnelma vallinnut. Ja ihan oudosti, vailla sen kummenpaa syytä, joskus voi tulla outo ikävä johonkin tiettyyn huoneeseen, aikaan ja tilaan, joita ei enää ole.

Annika - Vaahteramäen lapset kirjoitti...

Olipas mainio kirjoitus, jälleen.
Näitä vastaavia muistoja pitäisi itsekin alkaa kirjoittamaan ylös. Kohta niitä ei enää muista.

Maija kirjoitti...

Oi, tämä oli ihanan nostalgiapitoinen ja liikuttava juttu! On jännää, miten muistot ankkuroituvat tiettyhin paikkoihin.

kukkis kirjoitti...

Viimeinen kappale summaa sen, mitä yhtäkkinen nostalgia on. Kuvat ovat tosi vahvoja muistojen aktivoijia, niin kuin tietysti myös värit, tuoksut tai äänet. Ihana kirjoitus - ja ihania taloja!

Liivia kirjoitti...

Voi luoja miten ihana raporttia, ja voi MITÄ taloja!! Tuo rosoinen toka kotinne, oi oi.
Suu auki mollottelen, ja nyt ihmettelen entistä enemmän, että miten saatoitte ikinä lähteä tuolta pois. Ihmettelen, vaikka olen kuullut syyt.
Itse kun antaisin melkein mitä vaan, että pääsisin edes yksiöön, vaikka kuinka mölyävien naapureiden alle samaan taloon.

Kiitos tästä stoorista!

violet kirjoitti...

Marika: nuo molemmat talot olivat aika hiivatin huonokuntoisia, repsahtaneita - ja siksi sopivat vuokraltaankin meidän budjettiin> Mutta kyllä, kyllä ne jotenkin sillain "hienojakin" olivat, eivät tosin sellaisessa hieno-hieno -mielessä.

Maurelita: katselin nykyisiä asuinkulmiani eikä ole kyllä kuin yksi valokuva eikä sekään hyvä.

Leena: hassu sattuma! Joo, siellä ne nyt kuvaa. Pistä huulipunaa;-)

Olina: minusta näistä kuvista tuli jännät nimenomaan siksi etteivät ne ole oikeita valokuvia sillain perinteisessä mielessä. (Kuvasin siis googlen kuvia omalta ruudultani). Tulee jotenkin epäluonnollinen ja hiukan unenomainen fiilis jo sävyjen takia ja kun eivät ole tarkkoja jne.

Annika: ja tiedätkö...muistankin kyllä paljon, paljon, mutta nämä kuvat nähtyäni tuli paljon sellaista etten olisi uskonut muistavani.
Se jatkuu edelleen. koko päivän tupsahdellut kaikkea.

Maija:....ja tuoksuihin, ääniin ja vaikka mihin.

Kukkis: joo, nostalgia oikein HYÄKKÄÄ päälle!

Liivia; kyllä me nyt jo voisimme palatakin. Silti se Hollannin-juttu oli oikein tervetullut siihen väliin ja täällä Brysselissä on kyllä toistaiseksi ihan hyvä olla.
Kyllä tuolla hyvä oli, mutta siinä vaiheessa monet asiat alkoivat kasvaa isoiksi (kai se oli suurimmaksi osaksi sitä kun oli pienet lapset) ja saasteet, ruuhkat, kiire ja kaikki alkoi tuntua liian raskaalta.
Ja kieltämättä olimme uteliaita näkemään muutakin.

outi kirjoitti...

oi mikä matka. kuvat ja tunnelmat ja kaikki.
kiitos tästä retkestä violet:)

violet kirjoitti...

Outi; eipä kestä! Matkan teille tarjosi google. Minä olin vaan vähän oppaana.

Celia kirjoitti...

Kiitos ihanalle matkaoppaalle!

Kuva sinusta Pariisilaisessa ikkunassa miestä kotiin odottamassa on kuin kaunis surumielinen laulu.

violet kirjoitti...

Celia: kunpa itse olisin silloin osannut ottaa sen noin. "Olen tässä nyt vaan laulussa, kyllä se siitä.".
Vaan ei. Sekopäisenä väsymyksestä ja pelosta piti (viimeisillä voimillaan!) roikkua vauva sylissä ikkunassa kuin se odotettu tulisi sen nopeammin...

Sigrún kirjoitti...

Ihanaa nostalgiaa. Pisti miettimään kaikkia niitä monenlaisia, kokoisia ja muotoisia taloja, joissa itsekin on asunut. Hmm..
Synnytyslaitokselle lähteminen ja leipomon tarina olivat erityisen koskettavia. Ihmisenkokoisia tarinoita joka puolella.

Mannukka kirjoitti...

Kaunis tarina ja voin kuvitella haikean olosi.. itse asustelen tyytyväisenä kotiseudullani enkä varmasti vaihtaisi asuinpaikkaa mistään hinnasta, mutta kirjoituksesi myötä syttyi kaipuu... kaipuu jonnekin... viidentoista vuoden jälkeen kaipaan keski-eurooppalaista elämänmenoa.. haikeana..

violet kirjoitti...

Sigrun: synnytyslaitokselle lähteminen on vahvasti mielessä. Muistan täsmällään millainen sää oli ja autossa matkalla sairaalaan muistan ajatelleeni että istun nyt autossa viimeistä kertaa näin. Kohta olen äiti ja hiukan eri ihminen.

Mannukka: minä vannoin vielä 25-vuotiaana etten milloinkaan, koskaan, ikinä jätä Tamperetta.
Jätin sen kuitenkin - vaikkei mitään hintaa maksettukaan;-)

Anonyymi kirjoitti...

Amiable dispatch and this fill someone in on helped me alot in my college assignement. Say thank you you for your information.