Nostalgiaa

Olen useasti harmitellut sitä ettei minulla ole juurikaan valokuvia niistä taloista joissa olemme asuneet Ranskassa. Ei kuvia niistä ulkopuolelta, ei kuvia kadulta tai lähinurkilta.
Maurelitan blogista löysin keinon hiukan lieventää harmia. Google Street Wiew.

Etsin tuttuja paikkoja ja otin kuvia tietokoneen ruudulta.

Tässä on vanha kotimme Puteux:ssa. Rue du Moulin ja numero oli 10. Meidän ikkunamme olivat nuo neljä toiseksi ylimmässä kerroksessa. Vasemmalta lukien keittiö, eteinen (samalla jonkun sortin työhuone), olohuone ja makuuhuone. Talon päädyssä oli maailman pienin vessa ja toisaalta kylpyhuone, jota suurempaa minulla ei ole koskaan missään ollut. Tämä oli se koti josta näki Eiffel-tornin jos seisoi vessanpöntön päällä varpaillaan ja kurkisti pikkuriikkisestä ikkunasta katonrajasta.

Tämä oli portti. Muistan miten aita oli aina noin ihanan vihreä ja talon edessä (ja talon seinässä) kasvava mikä-se-nyt-olikaan oli upeassa kukassa kevällä. Tästä kodista lähdettiin huhtikuussa 1999 synnytyslaitokselle ja tästä kodista lähdettiin valitettavasti saman vuoden joulukuussa pois, koska emme kestäneet enää yläkerran naapureiden meteliä. Minä pidin niin tästä kodista.
Siellä oli puiset lattiat ja kaunis takka, siellä oli kauniit ikkunat ja alkuperäiset (yksinkertaiset) lasit. Se oli sellainen aika ruotoinen ja räjähtänyt talo, jonka olen olettanut jo puretun.

Muutimme aivan lähelle, Rue Cartault ja numero oli muistaakseni 8. Saimme hiukan lisää tilaa. Neliöitä oli muistaakseni 54. Kolme pientä huonetta, kaikissa kaunis, vanha takka. Katossa oli kipsivalukuviot ja lattia oli vanha, puinen ja liukkaaksi kulunut. Minimaalisen kokoisessa keittiössä oli kylmä lattia punaisista, pyöreistä tiilistä ja reikä seinässä (kaasu vaatii hyvän ilmanvaihdon ja tuolla se oli ratkaistu noin).

Keittiön ja esikoisen huoneen ikkunat olivat kadulle päin (alhaalta kolmas rivi eli 2. krs, kaksi oikeanpuoleisinta ikkunaa). Makuuhuoneen ja olohuoneen ikkunoista näki vaikka mitä: Bois de Boulogne, Sacre Coeur Montmartren kukkulalla, Tour Montparnasse, Panthéon ja Eiffel-torni. Kaikki oli siinä edessä kuin tarjottimella. Ei ihan lähellä mutta kauniisti esillä, koska talomme oli korkealla mäellä.

Joulukuun 1999 lopun myrsky rikkoi osan takapihan puusta (ja kaatoi autotallin!) ja näkymät paranivat entisestään. Vuoden 2000 kunniaksi Eiffel-torni valaisi juhla-asussaan huoneemme joka ikinen ilta ja yö.

Tästä portista käännyttiin talon pihalle. Takapihalla oli tilaa jättää auto ja siellä alakerrassa asuvan portugalilaisperheen isä korjasi omaansa lähes päivittäin. Sympaattinen perhe, aina jotakin kivaa sanottavaa ja rapussa haisi kala heidän vuokseen. Oli myös yläkerran vanhapari, entinen poliisi joka piti hyvää huolta kaikista puskista ja pensaista, toi minulle syreeneitä monta kertaa ja jonka kuulimme huokaavan joka ilta sängyssä ennen nukahtamista "hoh hoh hoijaa...". Sitten ei kuulunut mitään. Vaimonsa taas oli muuten vaan ystävällinen ja muisti aina kysyä miten jaksan rappusissa kahden pienen ja ruokakassien kanssa.

Kadun toisella puolella oli leipomo, jossa leivän teki Jesus. Omistajan rouva myi ja lirkutti tiskin takana ja omistaja itse istui baarissa hiukan kauempana. Yhtenä aamuna leipomon ikkunassa oli lappu, että puoti on kiinni henkilökohtaisista syistä. Kuulimme isännän kuolleen. Leipomo oli pitkään kiinni ja jouduimme käyttämään toista saman kadun varrella. Siellä oli huonompi leipä, korkeammat hinnat ja tylyäkin tylympi nainen tiskin takana.

Melkein kotimme vieressä oli tämä pieni ja sekava kauppa, jossa oli toisaalta jokaisella jotakin mutta sitten taas ei kenellekään oikein mitään...Tiedättekö, sellainen josta kyllä hädän hetkellä hakee kerman, unohtuneen voin tai sellaista, mutta joka nylkee hinnoillaan ja joka myy hiukan vanhaa. Omistajat olivat valtavan kilttejä ja tarjosivat pojalleni aina nameja jotka hän kohteliaasti otti, pani taskuun ja antoi kotona minulle.

Talon takana kulki rautatie vähän matkan päässä. Oli tämä meidän pikku asemamme, josta saattoi hypätä paikallisjunaan tai ratikkaan. La Défense oli lähin metroasema ja siitähän sitten Pariisi aukesi linjan nro 1 myötä.

Tällä omalla pikkuasemalla vietin tunteja esikoisen kanssa junia katsellen. Ne näki ikkunastammekin, mutta radan vieressä oli toki toinen tunnelma. Sinne tultiin ja hän toisteli:
pitkä juna, pieni juna, likainen juna, vanha juna....Kaikki saivat jonkun arvion. Samaan aikaan hän alkoi kerätä metrolippuja, jotka hänellä on vieläkin tallessa. Tässä käytiin myös silloin, kuin oli jo toinenkin poika, vaunuissa vasta. Hän nukkui kun junat kolisivat ohi ja esikoinen niitä laski.

Ja oi, minä näin kuvissa myös tämän karusellin jossa eräs olisi pyörinyt aina vaan, vaikka kerran oksensikin. Kävimme usein puistossa tässä karusellin vieressä. Siinä oli postikin jonne oli toisinaan asiaa ja missä aina tarkistettiin että kuuluuko se Suomi todellakin Euroopan unioniin.

Olen jotenkin ihan poissa tolaltani. On hiukan haikea ja nostalginen olo. Muistiin tupsahtelee asioita, jotka luulin unohtaneeni.