sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Puoliväkisin





Luvattu uimahallireissu tällä päivälle.
Sanonko suoraan: tämä päivä olisi täydellinen nojatuolille, käsitöille ja elokuville.

Huono omatunto aika usein.
Minä minä minä. En nyt jaksa, katsotaan toisen kerran.
Ei ainakaan tänään. Kysy isältä.

Väkisin lähteminen muuttuu joskus hauskaksi matkan varrella.
Tuntee tehneensä oikein kun sittenkin. Mutta menikö suorittamisen puolelle?

14 kommenttia:

Tanja kirjoitti...

Voi voi, mä olen ihan huono tekemään mitään väkisin. Minussa on jokin sellainen vika, että en kestä pakkoa. En edes itse asetettua, tai siis sitä kaikkein vähiten. Olen siis aikalailla fiilisten viemä, annan itseni olla. Tai sit mun täytyy kieroilla itselleni, jos jokin asia on pakko tehdä, sillä sellaisia asioitahan on.
No sitten on tietty sellaiset pakot, kuin töihin lähteminen tms. Tuollaiset toistuvat velvollisuudet menee tietty rutiinilla. Mutta juuri sen takia mun onkin aika hyvä olla töissä, jossa joku ulkopuolinen asettaa tavoitteet ja "pakot". Siinä on vaan se huono puoli, että en varsinaiseti nauti työstäni, tietäisin monta asiaa, joiden parissa työskentelisin mieluummin. Mutta ne mun haavetyöt ovat kai liian itsenäisiä mulle, en tiedä riittäisikö mulla itsekuri. Pelkään, että ei.

Ajatukseni nyt vähän lennähti pidemmälle, kuin postauksesi "puoliväkisin". Mutta innokkuuksissani tulin nt tällaista rustanneeksi. Mieliaiheitani näet!

Oikein kovasti toivon, että väkisin lähteminen muuttuu hyväksi tänään. Sulla siis.

Anna Vee kirjoitti...

Jostain syystä minäkin haluaisin tänään jumittua käsitöiden pariin! On niin monta keskeneräistä luomusta - ja huomenna täytyy palata töihin; taas ne jäävät...

Mutta ulkona paistaa arska ja monenlaiset pihatyöt kutsuu. Voihan se muuttua hauskaksikin - tosin ruohonleikkuu taatusti menee siihen suorittamisen kategoriaan! :)

Matroskin kirjoitti...

No uimahallireissut onkin aikuisen kannalta raskaita, kun pitää pakata kaikki kamat, hoitaa porukka bussiin ja uimahallille, meillä vielä riisumisissa ja pukemissakin pitää auttaa... Pitäisi vain muistaa, että lasten ilo on sen arvoinen.

Ja onhan se ihanaa, että he vielä haluavat tehdä äidin kanssa asioita.

Prisca kirjoitti...

Meneehän se suorittamisen puolelle helposti, mutta matkalla tuleekin useinmiten hauskaa.
Kai aikuinen miettii ensin läpi sen vaivan,hikoilun ja kiukuttelut.
Kolmen lapsen riisumiset ja pukemiset ja äkkinäiset nälät ja pissahädät.
Huono omatunto ja velvollisuudentunto ajavat tekemään usein jotain mikä ei aluksi kauheasti huvita.
Suurin alullepanija on minulla kuitenkin lasten into ja halu -ja minun haluni täyttää se toive.

Ja sitten vielä...narina siitä, että koska mennään, taukoaa vähäksi aikaa ;)

Riikka kirjoitti...

Mullekin monesti tulee olo ettei huvitakaan eikä jaksakaan lähteä, vaikka johonkin sovittuun tapaamiseen tai juhliin. Mutta sitten kun siellä on, onkin kivaa ja iloinen mieli että lähti. Sama pätee lasten kanssa lähdettäviin juttuihin.

Ajattele, ilmoitin poikani aikoinaan vauvauintiin, joka oli joka sunnuntai klo 7.30!! Oli hieman vaikeaa saada itsensä heräämään, kamat kasaan ja lähtemään edes joka toinen sunnuntai. Mutta aina kun lähti, olikin ihana olo jälkeenpäin ja palkinnoksi vauva nukkui kuin tukki seuraavat 3 tuntia:)

Ede@ kirjoitti...

Moikka

Me tänään just peruttiin kyläreissu
ihan sateinen harmaa ilma
eikä yhtään innostanut
pakata koko perhettä
marssimaan ulos
junaan vaihtamaan bussiin
ja kastumaan.

Joten tänään emme väkisellä
lähteneet minnekään;P

Tuli ainakin siivottua yhessä
mieheni kans.

Jamelia

Punamulta kirjoitti...

Jo jotain on pakko tehdä, se on ihan kamalaa...siksipä en yleensä lupaile mihinkään suuntaan mitään. Enkä siis suunnittele (ainakaan ääneen) tulevien päivien ohjelmia kovin pitkälle.

Pahimpia pakkoja ovat pakkosiivous tai pakkoruuanlaitto.

Tänään tökki myös "pakko"lähtö, koska menimme seurakunnan kastejuhlaan, jossa pojalle annettiin lasten raamattu.

Ehkä vielä jonakin päivänä opin olemaan ajattelematta juttuja pakkona. Silloin kaikki menee paljon helpommin ja tulee nopeammin iloinen mieli. Siinä tähtäimeni...

Olina kirjoitti...

Minusta tuntuu, että nimenomaan uimareissut ovat niitä, jotka meinaan aina perua. Etenkin, jos ei ole tullut hetkeen käytyä. Ja minä en joudu vielä pukemaan ja riisumaan kuin itseni. Meneehän se suorittamiseksi, mutta jälkeenpäin on aina hyvä fiilis.

Sosiaalisiin tilaisuuksiin olen huomattavasti huonompi pakottamaan itseäni. Vaikka yleisimmän niissäkin on kivaa, sitten kun menee. (Aina ei ole kuitenkaan pakko, eihän?)

Anonyymi kirjoitti...

Aijai! Tuttua, tuttua.
Asiat, jotka ovat pakollisia alkavat mielessäni näyttää liiankin helposti pakollisilta vastustaa..
Varsinkin kaikki rutiineihin liittyvä omassa elämässäni saa minut heti kapinahenkiseksi.
Mikähän siinäkin on. Uppiniska ja vastarannankiiski.

Joustavuutta olen kyllä oppinut perheen myötä ja huomannut senkin, että lapset tarvitsevat joitakin rutiineita, suorastaan rakastavat niitä.

Aina voi oppia ja kehittyä, vaikkei itseään muuttaisikaan lopullisesti ;)

-orvokki

Anonyymi kirjoitti...

Niin ja piti vielä palata sanomaan se, että minun äidinhermoni ovat todellisella koetuksella silloin, kun olen järjestänyt viimein porukkani jonnekin itselleni "puoliväkiseen", mutta lasten hartaasti odottamaan paikkaan ja joku alkaa jostain syystä kiukutella tai osoittaa tyytymättömyyttä...

Silloin alkaa pääni päälle kerääntyä todellisia ukkospilviä ja äidillä meinaa mennä överiksi ;)
-orvokki

violet kirjoitti...

Tanja: niin minäkin paitsi jos se liittyy lapsiini tai jos se liittyy siihen, että olen luvannut jollekin jotakin. Lupauksen rikkominen tuntuu minusta lähes mahdottomalta, vaikka toinen ei edes harmistuisi siitä ettei luvatusta totta tullutkaan.

Moniin juttuihin toki rutiini on hyvä apu. Sitten on se sisu-perkele, jota käytän myös. Teen vaan enkä ajattele mitään.

Ansku; eilen oli sellainen harmaa, hiljainen ja hidas päivä. Olisin halunnut nauttia siitä kuvailemallani tavalla.

Matroskin: joo, ei muakaan siinä oikeastaan muu ärsytä kuin se kamahomma, mahdolliset kahnaukset ja sellainen. JA se, että halli on usein niin täynnä ettei siellä mahdu tekemään mitään ja huuto on korvia viiltävä.

Aurinko ja kuu: eilinen uinahallikeikka muuttui onneksi hyväksi. Klo 12 halli tyhjeni kuin taikaiskusta kun muut lähti syömään ja tarkoituksella olimme vasta tulleet;-). Ja yhdelle tuli yllätysnälkä tietysti. OStimme leivän käteen matkalla.

Riikka: olisiko sitten voinut nukkua vauvan kanssa pidemmälle kuin tuo 7.30???
Sillä vaan , kun itsellä se olsii ollut ihan utopiaa.

Jamelia; joskus peruminen tuo vain hyvää - kuten nyt teidän parisiivous;-)

Punamulta: joo, katsannostahan se on kiinni. Sitä pitäisi osata muuttaa.
Ei pakko vaan mahdollisuus.

Olina: ei ole pakko, ei. Mulla vaan on tosiaan se velvollisuuden tunto jos olen jollekin luvannut. Mulle on valtavan vaikeaa pettää antamani lupaus.

Orvokki; olen myös uppiniskainen vastarannankiiski. Siitä on saanut kärsiä.

joo, kuvailemassasi tapauksessa tulee suusta: mitä teidän kanssa kannattaa mihinkään lähteä kun kukaan ei edes...jne.

lm kirjoitti...

Meillä on joka sunnuntai sama juttu. Esikoinen haluaa uimaan, vanhemmat ei jaksaisi. Suorittamisen puolelle se väkisinkin muutenkin menee, kun pitäisi opettaa lapsi uimaan ja joutuu siis värjöttelemään lasten altaassa koko ajan. .

Lämpimiä järvivesiä odotellessa.

violet kirjoitti...

LauraM: minulla ei ole mitään lastenaltaassa olemista vastaan. Täällä ainakin niissä on valtavan lämmin vesi. Olen pinnan alla, teen kaikenlaista vesijumppaa ja sellaista. Järveen minä sen värjöttelyn yhdistän;-)

Riikka kirjoitti...

Olisi kyllä saanut monesti nukkua, ainakin hetken. Kun piti herätä kuudelta, klo 7.30 piti siis olla lapsi kainalossa uikakri päällä valmiina siellä altaalla....Ja vaikka ei olisi saanutkaan nukkua, niin siinä on vissi ero että tarviiko repiä itsensä lähtökuntoon sunnuntaiaamuna klo 6 vai saako lötkötellä yöpuvussa vaikka puolen päivään. Mutta kuten sanottu, jälkeenpäin tuli aina itsellekin ihana ja rentoutunut olo:) Ja niin tehokas ja ylpeä itsestään sai olal;) Sitä paitsi munkkikahvit uimahallin kahviossa uinnin jälkeen oli meidän perheen traditio, se oli aika kivaa su-aamuna!