maanantai 15. kesäkuuta 2009

Rakkaita pieniä



Olin unohtanut laskeutua samalle tasolle, katsoa tarkasti ja läheltä, katsoa pientä ja ihan pientäkin, kuulla sitä mitä ei sanota kun sanotaankin muuta. Olen kuullut vain sitä muuta, nähnyt seurauksia kun en syitä ole tajunnut.

Olen pessyt korvani, hiljentynyt ja kääntänyt vastaanottimen toiselle taajuudelle, saanut viestejä aivan läheltä ja ymmärrykseni on kasvanut. Sen myötä suhtautumiseni muuttunut. Lapsi ei aina sano: jumpittelen koska pelkään. Ei sano: huudan ja raivoan koska toivon syliä.

Puhuimme paljon ja sitten pelasimme kauan jalkapalloa. Rakkaita poikia minulla. Fiksujakin, kun hyväksyvät keskeneräisen äidin.

27 kommenttia:

metsienmamma kirjoitti...

Sanotaan, että lapsen jokainen poikittaisteko huutaa rakkautta: hidastelu, vitkastelu, huuto, kiljuminen, keppostelu, itku, nauru, tönäisy, silitys. Kaikki samaa lausetta: Rakastatko minua ehdoitta, tein minä mitenpäin vain?

Liivia kirjoitti...

Meillä on nyt otteluita päivittäin ja monta kertaa päivässä. Eilen tuo parkui hirveään ääneen ainakin tunnin, kun en enempää aikonut lukea iltasatua. Olin sentään jo paljon lukenut.
Sitten hän parkui sylissä vielä tunnin lisää. Pelkoparkua, entiedämikäminuavaivaa-parkua.

Kasvaminen on rankkaa.

14a4:n Hanna kirjoitti...

Viisaita sanoja, kauniita kuvia. Sammalet minusta sympaattisia.

Pst..Bongasin yhden uuden tosi kamalan: terveyskeskus=tervari...

Neiti Nimetön kirjoitti...

Nyt tuli kyllä aamukyynel silmään. Kauniisti kerrottu :)

_hoya_ kirjoitti...

Jep. Mäkin olen unohtanut. Korvapesulle siis --->

Merruli kirjoitti...

Tuntuu lomalla unohtuvan vielä helpommin kuin normiarjessa. Minun on työpäivän jälkeen jotenkin helpompi muistaa antaa aikaani, kuin tällä loman kokoaika läsnäololla. Kolmevuotias tahtotapaus on tämän kesän haaste viime viikkojen kokemusten perusteella. Huutojen ja raivojen lähteille on välillä miltei mahdoton päästä, saati sitten ymmärtää.

Rimpsukaisa kirjoitti...

Tekipä hyvää lukea tämä,kommentteineen.Tänään muistan pysähtyä.Tekisi mieli mennä rutistamaan poikaa kesken päiväunien.

Linnea kirjoitti...

Fiksu äiti pojilla. Kaikki äidit eivät eläissään pysty tuota ymmärtämään.

marika kirjoitti...

Kiitos Violet muistutuksesta,
kaunis kirjoitus!

Satunkaa kirjoitti...

Oikeaa tekstiä. Yhdessäopettelua ja kokemista elämän mutkissa. Lapsikin rakastaa ehdoitta.

Riikka kirjoitti...

Kun vain tuon aina muistaisi.

Metsienmamman kommentti on ihan totta. 3-vuotiaamme on aivan kamala juuri hidastelemaan ja vitkuttelemaan ja siihen menetän eniten hermoni. Toisaalta taas nuo jumpittelut ym täytyy varmaan ottaa kohteliaisuutena: lapseni uskaltaa minulle kiukutella, olla oma itsensä ja näyttää pahan mielensä.

Paevi kirjoitti...

Hyvin sanottu.
Itse eilen paasasin pojalle kun tämä ei ollut mennyt kaverille leikkimään kun pyydettiin. Kuulema oli koskenut päähän, mutta minusta olisi voinut menne kun ei muuten niin kauhean usein käy kavereilla. Ja soittaja oli vielä ihan hyvä kaveri.

Christina kirjoitti...

Siinä on viisautta, että tajuaa oman keskeneräisyytensä, että itsekin tässä vielä kasvetaan, kun äiteinä kasvatetaan.

MaaMaa kirjoitti...

Aiti en viela ole, mutta voin kuvitella kuinka vaikea on aina muistaa "yrittaa ymmartaa" asioita sielta rivien valista.
Lapsen maailma on varmasti niin kovin erilainen, jo pelkastaan kirjaimellinen nakokulma...
Lapsen "tasolle" meneminen on tarkeaa, oli se sitten laskeutumista tai kiipeamista - riippunee miten itse ajattelee.

Hieno kirjoitus.
Olet ihana aiti!

violet kirjoitti...

Metsienmamma: varmaan jotenkin noin onkin.

Liivia: rankkkaa on, eikä vain kasvavalle.

14 a4:nHanna:sammalet kasvaa terassilla yhdessä ruukussa. Ei saa koskea, se on koe, sanoo mies.
TERVARI!!! Kiitos kuitenkin;-)

NeitiNImetön; älähän suotta.(Vaikka tiedän ettei sitä aina voi kontrolloida eikä tarvikaan.)

Hoya: joskus toivoisin sellaista kuulolaitetta joka kääntäisi suoraan sanotun viestin....

Merruli: kyllä meilläkin viikot helpompia ovat aina. KOulupäivän jälkeen toki poikia väsyttääkin, mytta silti tuntuu helpommalta osta kunnolla kohdata lapsi kun tietää että ilta on lyhyt eikä paljon ehdi.

Rimpsukaisa: minulle tuli sama olo kun olivat lähteneet kouluun. Mietin noita puheita ja tuli ikäväkin.

Linnea: kiitos. On tässä kyllä sekin puoli että toisinaan kasvatan pienistä asioista suuria.

Marika; eipä kestä, kiitos vaan.

Satunkaa; kun vaan menisi useammin kohdalleen niin että voisimme ymmärtää toinen toisiamme...huoh.

Riikka: yritän jatkuvasti ajatella noin. Kohteliaisuus sen on pakko olla. Molemmilta tulee koulusta koko ajan viestiä miten kauhean kilttejä ja rauhallisia ja avuliaita ja mitä vielä ovat. Ovatkin varmaan, mutta miksei täälläkin edes hiukan useammin.
Tai en mä mitään kiltteyttä hae, se on sananakin ärsyttävä...Jotakin yhteispelikykyä kuitenkin kaipaan enemmän.

PÄivi: ja minä sain tietää loppuviikosta miksi isompi pelkää olla koulun pihalla (siis kun minä haen ja olen siinä muutaman metrin päässä.) Hän ei siis uskalla roskalaatikolle mennä silloin. Syy kuulemma se että pelkää että "joku mies tulee ja kaapaa". Tästä nyt sitten on puhuttu kun sai selitettyä vihdoin asian. Ja monta kuukautta on ollut tämä pelko.

Christina; kyllä musta tuntuu oikeastaan aika useinkin ettei musta ole näihin hommiin, olemaan lasten kanssa. Sitten kuulen: noin se meilläkin on, aivan samaa - ja tuntuu ellei paremmalta niin ainakin jossakin mielessä helpommalta.
Ettei kaikki meillä olekaan ihan vinossa.

Maamaa; ongelmana onkin juuri se että pieni ei osaa niin hyvin selittää tai kääntäen, aikuinen ei osaa niin hyvin ymmärtää lapsen puolta.
Ajattelee liian mutkikkaasti ja toisaalta jättää ajattelematta lapsen kannalta aivan selkeät vaihtoehdot...mutta jotka ovat aikuisen mielestä aika villejä.
Kuten nyt nämä että joku tulee ja kaappaa tai että pelkää että tv räjähtää ja siksi sitä ei saisi avata jne.

pikkujutut kirjoitti...

Meillakin on vanhemmalla ollut nyt painajaisia etta joku mies tulee ja kaappaa.Koko viime viikko meni tasta asiasta jutellen.Perimmainen syy ei viela selvinnyt mutta olotila on kuitenkin lapsella helpottunut.

Kun se viisasten kivi olisi siina vieressa aina silloin kun tarvitsisi mutta valilla vajailla taidoilla, itsekin oppien.

Olina kirjoitti...

Ihanasti kirjoitit. Saman unohtaa joskus aikuistenkin välillä: hiljentyä ja antaa tilaa pahan mielen syylle, ei seuraukselle. Ottaa syliin ja silittää, eikä avata suutaan vastaväitteeseen.

Kaikki me taidamme ajoittain kaivata syliä. (Ja se on ihan hyvä.)

Tintti kirjoitti...

Luen näitä ja mietin, mistä kaikesta jäänkään paitsi kun minulla ei ole lapsia eikä tule koskaan olemaankaan. Pitää itse muistaa katsoa jalkoihinsa ja olla tallomatta kaikkea mielenkiintoista kiireessä jalkoihinsa.

Anioni kirjoitti...

Eron jälkeen omat tuntosarveni lapsen suuntaan ovat voimistuneet ja herkistyneet. Varmasti kaikki olemme keskeneräisiä jollain tavalla mutta onneksi lapsi tunnistaa rakkauden ja välittämisen.

aino kirjoitti...

Hyvä että puhuitte, mutta varmasti jalkapallon peluu oli vähintään yhtä tärkeää!

...syvimpien toiveiden ja tarpeiden ääneenlausuminen ei ole tosiaan helppoa, ei kai aikuisellekaan. Mutta voiko parempaa äitiä olla kuin sellainen, joka tiedostaa asioita tavallasi ja tunnustaa oman keskeneräisyytensä, eipä kai voi.

aurinko ja kuu kirjoitti...

Aikuisen korviin kertyy välillä tukoksia jotka on tehty väsymyksestä,huolista,kiireestä ja itsekkyydestä.
Meissä kaikissa on näitä asioita eivätkä ne ole mitään muuta kuin elämää.
Saippuana toimii kiireettömyys,pysähtyminen,hyvä mieli, rauha ja tasapaino.
Viisaita sanoja ja lapset -niin, ne ovat fiksuja olentoja.

Vilijonkka kirjoitti...

Hyvin usein hienoja pohdintojasi lukiessa mietin, että kunpa minäkin rohkaistuisin ja muistaisin yrittää olla parempi äiti. Olen niin raakile, että...

Kiitos tästäkin muistutuksesta.

violet kirjoitti...

Pikkujutut; puhuin pojan kanssa tämän kaappausjutun alkuperästä ja ehdotin että hän olisi nähnyt jotakin ehkä tv:sä...? Ei ole kuulemma mitään sellaista. Vakuutti että tämä on muuta. (en silti tiedä).
Muutenkin pelkää koko ajan että hänet jätetään tms. Se tuntuu ihan kummalliselta kun hän ei ole edes hoitajan seurassa ollut kuin kerran pari elämässään! Ei ole tapahtunut mitään mihinkään jättämisiä tai että hän olisi meistä eksynyt tms.
Hän on aina saanut olla lähellä ja sylissä eikä häntä ole pakotettu olemaan ikäänsä reippaampi tai mitään.

Olina; no nii-i, onhan se aikuisellakin sama. Minä olen yrittänyt kovasti kertoa miehelle syytä jos olen pahalla päällä. Yritän aina häntäkin saada kertomaan kun muuten alkaa ajatella vaikka mitä. Lauantaina esim. hän mörköili aamusta pahasti. Kysyin mikä vikana, vastaus hyvin murahdelleen "ei MIKÄÄN!! Olen sairas!" - kas siinä syy, sanoin. Jos tiedän että sulla on kipeä olo niin on helpompi hyväksyä murahtelu!

violet kirjoitti...

Tintti; Kyllä minäkin unohdan usein ettei tämä mitenkään itsestään selvää ole..nämä ilot ja murheet.
Kyllähän se fakta että tuo tuossa ovat arkipäiväistyy eikä asiasta muista tarpeeksi olla kiitollinen.
Kiitän sanoistasi kun palautit tuon puolen mieleen.

Anioni; moni sanoo samaa eron jälkeisestä ajasta. Ihan ymmärrettävää.

Aino: kiitos, Aino. Mielenrauhaa, malttia ja sen sellaista joudun kyllä opettelemaan varmasti kuolemaani asti...

Aurinko ja kuu; hienosti sanottu!
Ihan totta. Tuollaisista tukokset tuppaavat syntymään.

violet kirjoitti...

Vilijonkka; ai kauhee;-) Et sunkas luule että olisin mitenkään kovin fiksu kasvattaja! OLEN kehittynyt, aivan varmasti, mutta minulla on kaksi rautaista opettajaa.
Ja voi miten paljon vielä asioita joihin en osaa suhtautua, joihin en saa tartuttua, joissa en voi auttaa.

Vilijonkka kirjoitti...

En oikeastaan ajatellut oletko fiksu kasvattaja tai millainen, mutta ihailen taitoasi muistaa ajatella tätä kasvatusproblematiikkaa. Mä vaan porskutan kaaoksesta toiseen sen kummemmin analysoimatta metodejani.

violet kirjoitti...

Vilijonkka; aa, joo, ymmärrän.
Minä puolestani toivoisin että osaisin olla enemmän kuin sinä. Tai siis tuollainen kuin kuvailet.
Minä nimittäin ajattelen hiukan liikaakin. Analysoin, huolehdin, huolestun. Tunnen olevani välillä kuin joku Woody Allen.