maanantai 21. syyskuuta 2009

Lamppu himmeenä


Minulla on viikon verran ollut täysin himmeä olo. Kuin sekoitus déjà vu -ilmiötä ja samalla aivan uskomatonta vierauden ja outouden tunnetta. Jatkuvasti tunne kuin tämä olisi tapahtunut jo, samaan aikaan olo etten ole edes kunnolla hereillä, etten ole ihan kunnolla tajuissani tai että kaikki on elokuvaa.

Mieleen tulee oikeasti tapahtuneita asioita valtavalla syötöllä. En näe asioissa mitään yhteistä mikä voisi toimia jonkinlaisena punaisena lankana ja selittää minulle miksi. Koen ylipäätään aina suurta tarvetta ymmärtää ja hallita kaiken ja kaikki - ehkä tässä piilee syykin....

On kuin ihan melkein muistaisi jotakin, mutta sitten se lipsahtaakin pois. Kun ajatus on mennyt, ei voi olla enää edes varma oliko se jotain oikeasti tapahtunutta vai mitä. Välillä ajattelen että nämä ovat nyt sitten niitä paniikkihäiriön oireita. Sopisivat minunlaiselleni henkilölle oikein hyvin.

Kirjoitin tämän kaiken oikeastaan itselleni, jos vaikka tätä kautta tajuaisin mitä ja miksi.

23 kommenttia:

Brita kirjoitti...

Minun mielestäni...mitä nyt sinua olen seurannnut blogissasi, olet luova ja laajemmin- älykäs.Pohdit ympäristöä ja tuntemuksia syvällisesti.On varmasti ihan terveellistä pysähtyä, levähtää ja ajatella. Itse olen kontrollifriikki ja koetan tietoisesti höllätä.Kun onnistun, joku perheestä on mielissään. Eikä suotta... Olen saanut pari paniikkikohtausta. Siinä sydän lyö hurjaa vauhtia ja tulee tunne, ettei saa henkeä. Ennen ja jälkeen on tunne kuin vatsalla jännittäisi, vaikkei ole syytä. Suloisia olivat muuten kuvat pojista metsässä. Varsinkin se, jossa teidän poika kököttää isolla puunrungolla.

Leena Lumi kirjoitti...

Wilhelm Schmidin kirjassa Onni, jonka olen tuplasti tuonut blogissani esille, sanotaan, että onni usein löytyy flowsta eli heittäytymisestä. Pitää uskaltaa antautua virran vietäväksi. Ensin pitää määrittää oma elämänasenne ja sen jälkeen antaa koko minuuden antautua kokonaan jollekin asialle, tilanteelle tai toiselle ihmiselle. Flow-onnen pahin vihollinen on olla kontrollifriikki. Minä olin ennen, mutta en enää. Nyt teen mun omia juttuja ja vihdoinkin saan tehdä, mistä eniten pidän:lukea ja kirjoittaa.

No, luulin, että tämä riittää, mutta sitten tajusin: minun on vielä lakattava miellyttämästä epämiellyttäviä ihmisiä ja siitä syntyi runo Päätös. Löydät sen blogistani, kuvana Emily Dickinson.

Aloitin 40 vuotiaana uuden elämän uusin päätöksin, mutta vei 10 vuotta saavuttaa se. Mutta oli vaivan väärti! Onnea matkalle, Violet!

marika kirjoitti...

Violet, voisko tämä olla kuitenkin migreeni?
Tä vierauden ja outouden tunne ei oo kiva... tuttua

Katja kirjoitti...

Violet, hei

Minulla tuollaiset olot ovat vuosien myötä vain lisääntyneet. Sellainen kummallinen eksistentiaalinen marginaalisuus ja halu seisoa jossakin korkealla, josta näkisi ja ymmärtäisi kaiken - kirkkaasti. Samaan liittyy minimalismin ja asketismin halua, pyrkimystä peruskokemusten ja -oivallusten äärelle, pois kaikki turha. Sellaista kuorimista siis, itsensäkin kanssa, tekee mieli heittää roippeet syrjään ja kaivaa syvältä, että löytäisi. Olo on onnea, mutta yhtä lailla tuskaa ja angstia ja valtavan paljon tämä kaikki liittyy myös hormoneihin. Silloin seisotaan syvissä, sameissa ja kylmissä vesissä.

-- ja kun kerroit tuosta, ettei ole varmaa, onko jokin tapahtunut vai jotekin ihan muuta, niin minä toisinaan joudun väkevästi pohtimaan, onko jossakin muistumassa kyse unesta, todesta vai jostakin mitä olen lukenut, nähnyt elokuvissa tai kuullut. Aika hölmöksi sitä silloin itsensä tuntee...

-- eli on meitä muitakin. Onneksi. :)

junika kirjoitti...

Tuo tunne tai olotila on minulle sangen tuttu. Ollut läpi elämäni.
Mielenhäiriöitä, alitajunnan työtä, toisen tason havainnointia? Uskoisin, että kyse on siitä, että mieli prosessoi asioita. Liittyy tapaan havannoida.

Kun luin tuon Britan kirjoituksen, oivalsin että kyse on tosiaan ehkä luovaan ja laajasti/tietyllä tavalla älykkääseen persoonallisuuteen liittyvästä tavasta havainnoida asioita monella tasolla ja moniulotteisesti yhtä aikaa (niin, ettei edes hetkessä sitä tiedosta, vaan ne sitten tulee jälkijättöisesti ne havainnot tai sen analysointi...).

Siis tietty asia johtaa assosiaatioon toisen suhteen ja kun ei muista havainnointiaan, tulee se outo tuttuuden tunne sitä kautta.

Ja tuo kontrollin tarve. Nii. En siihen nyt sen enempiä.

Anonyymi kirjoitti...

Jotenkin tulee tunne, että alitajuntasi ja kehosi kertoo, että olet jonkin uuden jakson edessä.
Hih, sain tämän kuulostamaan ihan viikkolehden horoskoopilta.
Mutta istu alas tai kävele tai maalaa mahdollisimman vähän kontrolloiden tai tee jotain muuta itsellesi luontevaa, jonka kautta saat alitajuntaasi avautumaan.
Vai uskallatko? Ymmärrän, että kokemuksessasi on jotain pelottavaakin. Voimia sinulle.

-ruusunmarja

Margarita kirjoitti...

Minulle tulee juuri tuollainen himmeä olo, kun elämässäni menee liian lujaa. Ja niin käy valitettavan usein - tosin syytän siitä myös joskus asuinympäristömme, Suur-Pariisin kuhinaa. Liikaa hektisyyttä, liikaa ihmisiä, liikaa autoja, liikaa melua, niin alan takuuvarmasti oireilla. Lääkkeeksi hiljainen päivä kotona, kävely metsässä, hitaampi tempo, joogaa ja mietiskelyä. Lisäksi hormonit saavat aikaan myös minulla monenmoisia olotiloja. Ei tuollaisesta kannata ahdistua liikaa, anna olotilojen kulkea lävitsesi. :)

maijja kirjoitti...

Mulla toistuvasti samaa; melkein muistan jotain, tuntuu liittyvän johonkin, ehkä lapsuuteen tai ei, ehkä sittenkin eiliseen tai ei, ja juuri kun olen saamassa palat kohdalleen, tämä yksityinen, sekä henkinen että fyysinen tila katkeaa. Seistä posotan jossakin, mieli ja hengitys pidättyneinä. Se on se hetki, kun paniikkikohtaus on tavallaan ohi - vaikka tavallaan se vasta alkaa.

Välillä se vaivaa. Muistaako kehoni jotain, mitä itse en? Sen olen onneksi jo oppinut, että näin reippaana, luovana, lahjakkaana ja ulospäinsuuntautuneena ei ole ollenkaan häpeä sanoa: mulla on paniikkihäiriö. Saapahan pois niitä käsityksiä (joita itselläkin ensin oli) että se tarkoittais sosiaalisten tilanteiden ja esiintymisen pelkoa.

Sanon: olen herkkä.

Anonyymi kirjoitti...

Tuttua on, ilman paniikkihäiriötäkin... joskus sitä on vaan niin väsynyt sisäisesti tai prosessoi jotakin, että on ihan omassa ulottuvuudessaan. Nukkuminen tekee hyvää ja kaikenlainen rauhoittuminen muutenkin, että sulkee ärsykkeet ulkopuolelleen. Syötkö tarpeeksi vitamiineja ja mineraaleja? Hae apteekista Supradun-vitamiinikuuri, siinä on kaikkea mitä voi tarvita ja suurin annoksin. Toivottavasti pian kirkastuu. Kurja se on, varsinkin jos alkaa jännittämään omaa olotilaa, niin sitä jotenkin vaipuu vielä syvemmälle, kun alkaa tarkkailla itseään entistä tarkemmin. Luulen, että jos voit rentoutua ja antaa ajatusten tulla ja mennä yrittämâttä kontrolloida kaikkea niin tarkasti, se voisi helpottaa.
T: minjo

Punamulta kirjoitti...

Minulla on ollut paljon samantyyppistä tunnetta kuin sinullakin. Joskus on ollut ainakin kiireestä johtuvaa, joskus jotain muuta. Paniikkihäiriönkin olen kokenut kaksi kertaa ensimmäisen keuhkoveritulpan jälkeen "toipumisaikana"...

Minä analysoin aina kaikenlaista melko tarkasti, siis yritän selvittää asiat itselleni jollakin tavalla. Kontrollifriikki en kai ole (tai sitten en vaan olen sitä tajunnut?)

Mutta en oikeasti tiedä yhtään miltä sinusta tuntuu. Suuresti kuitenkin lähetän energiaa ja voimia ja toivon, että asiat selviävät, että jaksat tsempata eteenpäin :D.

Uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Niin myös sinun tämänhetkisillä tuntemuksillasi.

Linnea kirjoitti...

Kuvailemassasi olotilassa on jotakin tuttua. Mieheni kutsuu sitä eksentiaaliseksi ahdistukseksi. Vaikka se on raastavaa, pelottavaa, se yleensä loppuu ja näkee taas asiat selkeämmin. Minä muuten toimin samoin kuin sinä - kirjoitan asioita itselleni, jotenkin ulos mielestäni. Kun omat - sekavat ja keskeneräisetkin - ajatukset näkee kirjoitettuna, pahin terä on jo taitettu.
Voimia!

violet kirjoitti...

Brita; olen toki ilahtunut tuosta luonnehdinnasta. Kyllä minä varmaan luova olenkin. Voin olla älykäskin (mitä se sitten sisällään pitääkin) mutta yksi on varma: olen kaiken murehtija (siis myös turhan) etukäteen panikoiva ja sellainen, joka yrittää ottaa huomioon KAIKEN> Siitä on paljon etuakin toki, mutta toinenkin puoli.

Leena Lumi: minä en ole oikein heittäytyjätyyppi. Ei niin etten haluaisi, mutta on pidäkkeitä, kiinnikkeitä. Minä koen saavani tehdä sitä mistä pidän. Yksi osa minuuttani on kuitenkin (ja on aina ollut) kontrolloija, varmistelija jne. Olen jossain määrin miellyttämisenhaluinenkin. Minulla on "pelko" siitä ettei minusta pidetä ja siitä seuraa "jotakin".Olen suhteellisen varma että tuo on peruja lapsuuden/nuoruuden koulukiusaamisesta.

marika; mullahan on diagnoosi migreenistäkin. "Epätyypillinen migreeni", jonka suurin vaiva on pitkät auraoireet. Särkykin, muttei sellainen kuin migreenissä yleensä. Outouden tunneon tuttu tuotakin kautta kyllä.

Katja; kiitos oivalluksia tuovista sanoistasi! Samaa ilmassa, totta tosiaan. Olen hyvilläni siitä että saan lukea muiden kokemuksia vaikka tavallaan olinkin aivan varma etten ole ollenkaan yksin.

junika; sinäkin. Niinpä. Hienoa pohdintaa sinultakin. Kiitos.

Ruusunmarja; niin, uskallanko...? Ei tuo viikkohoroskoopilta kuulostanut;-) Ihan samanlaisia olen ajatellut. Koko syksy on tuntunut "erilaiselta"enkä osaa määrillä mistä se tulee. Onhan jokainen syksi erilainen kuin toinen, mutta tämä on eritavalla erilainen....no niin..

Margarita; saat tuon kuulostamaan helpolta, tuon että anna olotilojen mennä vaan läpi. Siihen pyrinkin - vaan sitten sen on semmosta hampaat irvessä pyrkimistä. Todelliseen rentoutumiseen en taida enää edes pystyä! Tähän on löydettävä ratkaisu.

Maijja; aivan tosi hienosti panit sanat. Kuin olisit minusta kirjoittanut. Samanlaisia tunteita ja ajatuksia.

Minjo; kiitos erityisesti kahdesta viimeisestä lauseesta. Tiedän tuon itsekin, mutta....

Punamulta; minäkin olen suorastaan vakuuttunut että tällä on tarkoitus. Nyt vaan pitää se selvittää. Niin, sekin on totta että loppujen lopuksi kukaan ei taida koskaan ihan tarkalleen tietää miltä jostakusta toisesta tuntuu...vaikka tiettyjä yhtäläisyyksiä onkin ja ne voi tunnistaa.

Linnea; mun mieheni jotenkin pelästyy kun puhun näistä. Tai se on ehkä väärä sana...hän ei vaan ole tottunut ollenkaan ajattelemaan tällaisia eikä hänelle kuulemma koskaan ole "outoa oloa" tms.

Katja kirjoitti...

Violet vielä hei

Ihan sama täällä tuossa ennakkoon kaiken murehtijasta. Minulla oli tässä nyt työtehtävä, jollaista en ollut ennen kokeillut, omaa alaani kyllä, mutta aikuisammattilaisille. Kahteen viikkoon en nukkunut kunnolla, olin jossakin itseni ulkopuolella ja havahduin kesken unienkin tekemään muistiinpanoja, joita alitajunta syötti. Ihan överiksi meni, kun kaikki piti olla selvää ja kirkasta (eikä elämä koskaan ole eikä mitään voi oikeasti koskaan täysin ennakoida), lamaannuin ulosäin ja pakkomielteisesti tein vain sitä yhtä asiaa. Huokailin, miksen voi olla kuin serkkuni, joka stressitilanteissakin ottaa päiväunet ja nukkuu niin sikeästi, että myöhästyy siitä isosta tapahtumastaan, kääntää senkin jollakin kummalla tavalla edukseen, hoitaa koulutuksen loistavasti ja palaa kotiin takaisin nukkumaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta kun minä olen minä, en joku muu. Siihen on tyytyminen, siihenkin että luulee saavansa sydänkohtauksen, ei voi hallita kaikkea -- ja siihenkin, että hienosti kaikki aina sujuu ja olot menevät ohi (palaavatkin tosin). Ehkä pitäisi joskus epäonnistua oikein kunnolla, vetää reilusti överiksi, olla ihan vain ihminen, ei yli-ihminen.

Leena Lumi kirjoitti...

Violet, minäkin olin koulukiusattu. Olen nyt jopa seurannut paitsi itseäni, niin myös muita koulukiusattuja. Heistä erottuu selvä kahtiajako myöhemmin: Täysin nujerretut ja sitten ne, jotka pärjäävät loistavasti, mutta hinta on usein se, että heidän pitää olla paras kaikessa. Olen ehdottomasti viime mainittua ryhmää, ehkä sinäkin. En voi vain olla ja tehdä jotain tavallisesti, vaan vien sen aina niin pitkälle, että olen tähdissä ja asia on lehdissä tai televisiossa.

Minä heittäydyn mieleni osalta, sillä kiinnikkeitä täälläkin. Ja liika pikkutarkkuus on muuttunut boheemiudeksi. Suunnaton helpotus niin minulle kuin ympäristölle!

Déjà vu tarkoittaa minulla sitä, että tiedän yhtäkkiä, mitä henkilö sanoo seuraaksi ja jatkan hänen lausettaan ja lopetan hänen kanssaan saman aikaisesti.

Näen myös enneunia ja kerron ne aina miehelleni. Sen jälkeen kun näin unen, että täysin terve, 45 vuotias ystävämme kuolee, on mieheni suhtautunut uniini vakavasti. Enneunien näkeminen ei ole minulle tervetullut kutsumus.

Näen tässä kaksi vahvaa nimittäjää: taiteellisuuden ja herkkyyden!

Kiinnostava aihe, Violet!

aurinko ja kuu kirjoitti...

Tajunnanvirtaa...tekee hyvää ihmiselle.

Satu kirjoitti...

Himmeyttä ilmassa. Sekavuutta, väsymystä, fyysisiä tuntemuksia. Sietokyky esim. lasten kinastelulle on minimaalista. Huomaan, että siloittelen tietä kaikille muille helpoksi kulkea, paitsi itselleni. Siihen väsähdän. Mitä se kaikki sitten onkin, niin oikeassa olet, jotain täytyy tehdä, että olotila muuttuu. Tämäkin tarpeellista, mutta aika uuvuttavaa. Kummallista väsynyttä sillisalaattia. Rintaakin puristaa.

Toivon sulle jaksamista lampun vaihtoon.

Celia kirjoitti...

Kuulostaa tutulta, minulla tuohon sekoittuu usein myös annos haikeutta, surua ja pelkoa. Varsinkin pitkän projektin päättyessä(esim. näyttely, lopputyö) tulee todella outo, ahdistava olo. Toisaalta helpottunut, mutta juuri kuten kuvasit kuin olisi kaiken eriyisesti itsensä ulkopuolella.
Nyt osaan jo tavallaan odottaa tuota tuntemusta ja se ei niin pelota, ei siihen koskaan totu, eikä varmaan ole tarkoituskaan, mutta sen olemus ei ole niin vieras minulle.

Sari kirjoitti...

Ohhoh, katsotaan siis, missä kunnossa sieltä tullaan ... Liika kontrolli pois vaan, kyllä se siitä.
Viittauksena tuonne edelle : minäkin tässä neljänkympin jälkeen aloittelen uutta elämää ...
Meinaan myös, että kun saa luovuttua yhdenlaisesta miellyttämisenhalusta, alkaakin miellyttää kiinnostavampia tyyppejä. Ymmärtääkö tästä nyt mitään ...

violet kirjoitti...

Katja; kävin katsomassa blogiasi ja vaikka olen joskus ennenkin sitä lukenut niin en ole jotenkin huomannut että siellähän on todella hyviä tekstejä.Palaan uudelleen

Leena Lumi; juu, nujerrettu en missään nimessä olen enkä yritä mitään panna sen koulukiusausjutun syyksikään> En silti voi kieltää sen vaikutuksia tiettyihin asioihin.


Aurinko ja kuu; tavallaan tekeekin - jos se on siis vaan sitä, ja jos siihen osaa suhtautua oikein.MInä harjoittelen vasta.

Satu; kiitos. Uskon että lamppu on vaihdettu jo parin päivän päästä. Siihen tulee huomenna nimittäin niin loistava tilaisuus.

Celia; haikeutta, surua ja pelkoa. Juuri niin.

Sari; hyvässä kunnossa tullaan, älä huoli!
Tämä loma tulee nyt parhaaseen mahdolliseen aikaan.

Anonyymi kirjoitti...

Luulen, että olen käynyt samantapaista läpi. Minulla syynä olivat (uskon ainakin näin) kilpirauhanen, joka ei toiminut niinkuin piti ja jonka vuoksi koko keho oli ihan hakoteillä, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Lääkärien mukaan verikokeitten arvot olivat aivan kunnossa, tosin siellä rajamailla, kunnes yksi lääkäri kehotti kokeilemaan lääkitystä ja sen jälkeen olo helpotti kaikin tavoin.
Kun tuohon hässäkkään lisättiin vielä stressi ja tämän kaiken infoähkyn keskellä eläminen (itsekin tunnustaudun varmistelijaksi, kontrollifriikiksi, ihmiseksi jonka pitää suunnitella ja tietää kaikki etukäteen), niin eipä sitä juur muuta tarvittu.

Olen mielestäni suht luova, herkkä (ja kun yllä siitäkin puhuttiin, niin koulukiusattu - alkuun nujerrettu, myös oman suvun puolelta, myöhemmin oppinut elämään omaa itseäni miellyttäen (mutta välillä silti huonoa omaatuntoa potien), mutta en halua olla paras kaikessa) ja pohdin ihan liikaa kaikkia asioita. Ehkä nämä piirteet sitten altistavat kaikelle stressille ja tuollaiselle... ?

-Ninni-

Vilijonkka kirjoitti...

Eipä sitä ole montakaan hetkeä kun ihmettelin ympärillä häärääviä lapsia, että onko tämä minun elämäni, nämä minun lapsiani, miten tämä jatkuukaan.

Kuvauksesi ei kovastikaan muistuta minun muutaman vuoden takaisia paniikkikohtauksiani, mutta onhan niitä varmasti erilaisia. Kuten monet tuossa jo kommentoivat, että tärkeää lienee juuri pysähtyminen ja ajan antaminen ajatuksille syntyä. Sitä niin helposti vimmatulla innolla porhaltaa, sinullakin kun niitä ideoita tuntuu pukkaavan!

Hyvää päivän jatkoa, Violet!

Leena Lumi kirjoitti...

Violet, tarkoitnkin, että tunnut kuuluvan pärjääjiin ja ehkä ylisuorittajiin kuten minä. Sinä pursuat ideoita, minä hukun niihin. Mutta kaikella tällä innovatiivisuudella on hintansa. Siksi otan nykyyän jo oman aikani ja nyt se onnistuu, kun iltatähtikin jo iso. Miehen ulkomaan työmatkat kestävät yleensä viikon ja se viikko on aina vain mun ja se on samalla retriitti, jossa on oma kaavansa ja ehdot. Silloin en ole muita varten!

Koulukiusattuna olo jättää jälkensä ja minä tiedän jo mikä se jälki minussa on. Ja se ei ole se kaikkien miellyttäminen, minkä vihdoinkin olen lopettanut, vaan muu. Liian pitkä stoori tähän. Violet, ajattele, siitäkin on kuitenkin selvitty!

Olen nyt tukihenkilö yhdelle hyvin älykkäälle koulukiusatulle, joten en anna itse ongelman unohtua.

Leena Lumi kirjoitti...

Siis apua!, onko minulla dementia? Minun piti nimenomaan kertoa, miten se kauhea enneuni jatkui. Unessa näin, että tämä terve mies TAI hänen puolisonsa (ystäväni) tai heidän tyttärensä kuolee. Sanoin kuolemalle: näytä kuka! Hän kääntyi pois ja minä heräsin. Katsoin kelloa. Tasan kolme Suden hetki. Herätin mieheni ja kerroin. Hän siihen, että 'ei ole mahdollista'. Kahden kuukauden päästä perheen täysin terve isä oli kuollut keuhkoklamydiaan, jonka oireet ovat kuin ihan tavallisessa flunssassa.

Intuitiiviisuus ei ole aina kutsuttu vieras, mutta et hänestä eroonkaan pääse!