Eilen jouduin koulun pihalla yhden sellaisen uhriksi taas. Blaa blaa -nainen. Oikein täysiverinen sellainen olikin. Sellainen joka kysyy melkein ensimmäiseksi että mitä teet. Työpaikkaa tarkoittaa. Tai että mitä miehesi tekee. Työkseen. (Mikä taas epäsuorasti tarkoittaa että paljonko se tienaa ja oletteko minun silmissäni mielenkiintoisia vai ette.)
Voi tätä aikaa, voi näitä tapoja, näitä ihmisiä. Kun niin harva kysyy että mitä sinulle kuuluu...tai että oletko onnellinen...tai että mikä sinun nimesi on, noin alkuun.
Mutta työpaikoista udellaan ja ihmisiä arvotetaan niiden perusteella. Harmittaa että annan tämän tällaisen vaikuttaa niin paljon että vaivaudun kirjoittamaan edes.
Monenlaista tulee mieleen. Tekisi mieli vastata jotakin unohtumatonta, mutta eri tavalla kuin kysyjä odottaa. Vielä tekisi mieli kysyä että etkö muuta kysyttävää keksi, kerta kaikkiaan.
Ehkä panen lapun rintaan missä lukee: en ole kodin ulkopuolella ansiotyössä. En ole myöskään yhteiskunnan elätti sillä en ole hakenut mitään avustuksia enkä niitä näin ollen saa. Minua on myös turha taputtaa rohkaisevasti olalle vakuuttaen että varmasti kohta löydät jotakin.
(Kaikesta huolimatta yritän puoliväkisin uskoa siihen etteivät nuo blaa blaat tarkoita pahaa, sinänsä. Ehkä heistä on vain tullut puolivahingossa tuollaisia. Ehkä se on joku tauti, jonka taudinkuvaan kuuluu sekin, että keskustelukumppanin vaatteet ja varallisuudesta kertovat yksityiskohdat kyylätään päästä varpaisiin haukan katseella ja salamannopeasti.)
35 kommenttia:
Se kertoo ihmisten kiireestä, että kysytään suoraan ammattia tai työpaikkaa. Ei vaivauduta tutustumaan toiseen, vaan kategorioidaan nopeasti ja eliminoidaan "ei kiinnostavat" ihmissuhteet. Luodaan "hyödyllisiä" ihmissuhteita.
Toivottavasti en syyllisty samaan.. en, en varmaan. Minua kyllä kiinnostaa usein, mitä on opiskellut. Olen nimittäin huomannut, että ihmiset ovat suuntautuneet hyvin monipuolisesti, mutta elämä vie mielenkiintoisesti eri suuntiin.
Kylläpäs meni vaikeaksi filosofioinniksi...
T. Desiree
Desiree; en missään nimessä tarkoita ettei työpaikasta saisi kysyä, tai koulutuksesta tms. Ei se mikään tabu mulle ole. En vaan mitenkään voi tajuta jos tuollaisia asioita kysytään ihan todellakin suunilleen ensimmäiseksi! En ikinä saisi suustani ulos samaa.
Tämä on nyt kovasti taas esillä (juuri tämä miten ihmiset jaetaan hyödyllisiin ja kiinnostaviin ja sitten niihin muihin) liittyen toisen poikani yhteen kaveriin ja hänen äitinsä käytökseen.
Noita on paljon, ehkä täällä vielä enemmän kuin jossakin muualla,kun tapana on että äidit menee töihin niin nopeasti lasten saamisen jälkeen. Ehkä teidän koulussa (yksityinen?) vielä korostuneemmin, kun kuka tahansa ei voisi edes valita erikoisempaa koulua? Sano ensi kerran, että olet vapaa taiteilija, jatkuvastihan sä jotakin teet. Ihmettelevät sitten sitä ja pääset kertomaan muustakin kuin varallisuudesta... En tiedä oikeasti, mitä tuollaisille kannattaisi sanoa. Mulle on yhtä vierasta se, että laitetaan ihmiset tulojen mukaan kategorioihin. Olen huomannut lapsen koulussa (tavallinen kaupungin koulu), että joillekin vanhemmille ei edes jutella, eikä hekâän näytä ottavan kontaktia kehenkâän. Minä taas en itse tajua tuollaista jaottelua, joten juttelen sekä köyhille, että rikkaille, enkä kuitenkaan kuulu kumpaankaan joukkoon. Mutta tosiaan niitä eri ryhmiin kuuluvia ei saa puhumaan toisilleen, ei vaikka seisoisi niiden välissä ja koittaisi ujuttaa molemmat mukaan juttuun. Vaikeaksi vain menee. Olen ajatellut, etta olen vain itseni ja normaali kaikille, mutta en halua mennä mukaan tuollaiseen jaotteluun, kun se saa niin halventavaa käytöstä aikaan. Onkohan se jotakin perua monarkian historiasta, että on niin jakautunut yhteiskunta? Muistelen englannista samankaltaista jaottelua. No, lapsille on varmasti paras esimerkki, kun näyttââ, että ihmiset on arvokkaita oli ne missä ammatissa tai taloudellisessa tilanteessa tahansa.
t/ minjo
Anteeksi, että tuli niin pitkä juttu. t/ minjo
Voi ei, voi ei. Nämä ovat tällaisia, että ei oikein muuta pysty sanomaan.
Ymmärrän tämän avautumisesi, näitä on kuule paljon kaikenlaisia, älä siellä harmittele yhtään, anna mennä vaan :)
Jotkut arvottaa toisiaan koulutuksen perusteella tai mitä kanavaa tv:stä katsoo. Kyllä, minä olen kahvihuoneessa kertonut seuraavani Muodin huipulle -sarjaa ja voi sitä joidenkin katseiden määrää. Sehän on siis huttua, ei sivistävää eikä ollenkaan hyväksyttävää. Voi auta armias!
Tietenkin tästä vielä innostuneena, kerron kaikki yksityiskohdat ja kas kummaa, ovat jokainen aina siinä kuulolla...
Voi miten paljon työssäni kohtaankaan noita ihmisiä...mutta tiedätkö mikä on suoraa kysymystä pahempi?No olettamus!
Oletetaan, että tiedetään ja katseet ja ruumiin kieli kertoo, että : sä et oo mulle kiinnostava, kun sä et varmastikkaan ole varakas enkä voi hyötyä susta tai et tunne mulle tarpeellisia ihmisiä.
YÄK!
Mutta olen onnellisesti oppinut ignooraamaan nämä henkilöt ja olla välittämättä ja... se saa heidät kiinnostumaan.Minua ei.
Muistan varmasti aina sen pariisilaisen kadun, jolla näistä blaablaa-tyypeistä puhuttiin. Varsinkin kun siinä vielä seisoi se blaablaa-stereotyyppi.
Mieheni ystävät ovat taiteilijoita, eikä kukaan heistä koskaan ole kysynyt mitään tuon tyyppistä, he arvostavat ihmistä onko hyvä vaiko huono jätkä.
Omani taas ovat korkeakouluissa hienoja titteleitä opiskelleita ja heille on HYVIN tärkeää, että heidän ystäväpiirinsä koostuu vain menestyjistä. Se tarkoittaa yksinomaan taloudellista menestystä.
Monet heistä eivät olekaan enää ystäviäni. Koska en ole tehnyt VIELÄKÄÄN sitä väitöskirjaani, he eivät kehtaa pitää minua tuttavapiirissään. Ensimmäinen kriisi ystävyyssuhteissamme oli jo se, koska meillä ei käynyt siivooja. Se oli heidän mielestään jotenkin noloa.
Violet, nämä blaa blaat eivät ole itse ollenkaan kiinnostavia, vaan erittäin pinnallisia ihmisiä, joten älä vaivaannu: ole vain oma loistava itsesi.
Kun minä jouduin aikanaan jäämään kotiin kuopuksemme monipuolisten allergioiden ja astman takia, minulta kysyttiin alati: Etkö ole missään töissä? Aikani sanoin että, vuorokauden tunnit eivät riitä, kun lapsi pitää esim. rasvata viisi kertaa vuorokaudessa ja mikän edes puolivalmis ruoka ei käy, vaan teen useita aterioita päivässä etc. Sitten tajusin lopettaa selittämisen ja aloin vain elää elämääni. Ymmärsin, että ketään ei kiinnostanut muu kuin 'näyttää ihmetystä, kun joku ei ole palkkatyössä kodin ulkopuolella'. Se on mutkan kautta alentamista ja paljon kovempaa täällä Suomessa kuin Keski-Euroopassa. Minulle oli oikein lomaa lähteä mukaan miehen työmatkoille iltaähti mukanamme, kun kukaan ei Saksassa ihmetellyt, mitä teen PALKKAtyökseni. Minäkään en ole koskaan nostanut minkään valtakunnan työttömyyskorvauksia tai avustuksia.
Nyt ympyrä on sulkeutunut ja minua taidetaan jopa kadehtia;-) Sinun kohdallasi voi olla samoin!
No minä vielä täällä elämöin, naurattaa niin tuo Liivian kommentti. Minullakaan ei ole edelleen väitöskirja tekeillä ja kappas kummaa, olen ihan elossa vaikka katson kolmoskanavaa.
On ihan ystäviäkin ja katselen silloin tällöin huttua telkkarista, voi sentään että ihan näin maisterisihminen. Arrrrrggsss!
minjo; joo, on kyllä totta että tuolla koulussa tämä on hyvinkin korostuneesti esillä. Me kuulutaan luultavasti koulun "köyhälistöön" eli kyllä tuonne on kerääntynyt aika varakasta sakkia. Ilman Ranskan valtiolta saamaamme avustusta emme koulumaksuja pystyisi maksamaan - tai emme ainakaan olisi valinneet tuota koulua ilman sen avun mahdollisuutta.
On kyllä myös niin että minä itse jättäydyn aivan vapaaehtoisesti lähes kaiken ulkopuolelle. Se ei johdu mistään muusta kuin että minun on ihan hyvä olla yksin siinä se aika kun lapsia odotan, minä en etsi mitään kaveriporukkaa enkä edes jaksa osallistua kaakattamaan mistä ne nyt sitten kaakattavatkin.
Ilman muuta siellä ON kivanoloisia äitejä ja isiä ja ilman muuta minäkin nyt sentään puhun ihmisille...etten mä mitenkään nurkassa möllötä ylimielisen näköisenä;-)
Ppi; en välittäisi niin kerta kaikkiaan yhtään mitään ellei tähän liittyisi sekin, että olen aivan selvästi huomannut että tietyt vanhemmat "eivät anna" lastensa seurustella kuin siihen omaan remmiin kuuluvien ihmisten lasten kanssa.
JAtka sä kahvihuone juttuja kovaan ääneen!
Aurinko ja kuu; Olettamukset, niin...Mulle sanoi Suomessa kerran yksi nainen pikkuhuppelissa (kun olin puhunut hänen kanssaan muutaman tunnin yhdessä paikassa missä oli muitakin) että : ethän sä olekaan yhtään leuhka!
Olin siinä että no kiitti vaan, pitikö olla sitten??
Liivia; minusta taas olisi aika noloa jos meillä kävisi siivooja;-)
Mutta joo, kaiken kaikkiaan jotenkin uskon että tämä on naisille yleisempääkin mutta toki hirveästi riippuu aloista, piireistä jne. millaiset ihmiset tätä arvottamista harrastaa. Uskon silti että enemmän naiset kuin miehet. Tässä on taas yksi syy sille miksi minun on helpompaa olla (vaikka uutena uudessa porukassa) miesten seurassa.
Leena LUmi; ihmeellisintä minusta onkin tuolla koululla että ne äidit ovat aiheesta niin kiinnostuneita vaikka itse suurin osa heistä ei ole töissä - tai niin uskon koska ovat koululla hakemassa kuten minäkin!
Mutta ehkä se onkin se MIEHEN ammatin tärkeys...status ja mitä vielä...
Voi TIEDÄN! Haluaisin paukauttaa ulos, että ei ole omaa toimeentuloa-eikä mitään. Olen V-A-I-N kotona. Ja vain Y-K-S-I lapsi.
Haluaisin myös paukauttaa, että en koskaan olisi uskonut että olen onnellisempi kuin pitkään aikaan (luulen). Että terapeuttini veloittaa enemmän kuin lapsilisät sallii, että olen yksinäisempi kuin koskaan, että kaikesta huolimatta epäilen olevani luovimmillani juuri nyt.
Mutta en paukauta ja vien ostetun kakun hyväntekeväisyysmyyjäisiin.
Heljä
Tuota kateellisuutta (tai mitä lie) on ihmeen paljon. Kai se kertoo jotain ihmisen omanarvontunnon puutteesta. Tai vinksahtaneesta arvomaailmasta.
Tiedän kyllä tuon tunteen, että ärsyyntyy siitä huolimatta, vaikka tietääkin nuo tyypit höyrähtäneiksi.
Minua nämä blaa-blaat satuttivat tosi paljon 90-luvun taítteessa, jolloin jouduin elämäni ensimmäisen ja ainoan kerran työttömäksi. Firma teki konkurssin. Silloin saman kohtalon koki moni ns. hyvässä asemassa oleva, minä mukaan lukien. Minuuteni kärsi ja kipuili, kun olin aina arvottanut itseni työn mukaan. Ja sitten olinkin pulassa, kun ei ollut työtä eikä arvoa. Näistä huonommuuden tunteista kesti kauan päästä irti, erityisesti vielä siksi kun en tietenkään aikanaan saanut kokemustani ja koulutustani vastaavaa työtä. Olemme, tai ainakin minä olen, niin luterilaisen työetiikan läpäisemä, että se, siis työ, on yhtä kuin minä, minun arvoni. Kiemurtelin tuskissani ja jopa etukäteen pelkäsin kohdata uusia ihmisiä, joitten tiesin heti kysyvän "mitä teet". En ollut yhtä vahva kuin ystäväni tuntema entinen pankinjohta, joka mm keräsi käpyjä (verotonta tuloa!): hän sanoi olevansa metsäteollisuudessa myyntitöissä.
Aino
Olin eilen tilaisuudessa, jossa minulta ei muuta kysyttykään. Ei ne rahoitusasiantuntijat ja insinöörit oikein keksineet mitään jutunjatkoa sen jälkeen kun vastasin olevani vapaata taiteellista työtä tekevä kuvismaikka. Hah. Ei mullakaan oikeastaan ollut mitään kysyttävää heiltä. Yhdeltä arkkitehdiltä olisin halunnut kysyä, että miten se pystyi olemaan kun otsahiukset roikkuivat alaripsissä kiinni, mutten sitten kehdannut. (Vaikeaa se näytti olevan, sillä pää oli koko ajan takakenossa, kait se luuli olevansa cool.) Tai miten kiinalaiset suhtautuvat häneen, kun täällä ollaan aika konservatiivisia naisten kampauksien ja vaatetuksen suhteen.
RouvaHoo; Eniten oikeastaan harmittaa se jostakin tuleva selittämisen tarve...Olen siitä aika hyvin mielestäni päässyt yli. Eihän mun hyvänen aika tarvitse selvittää mitä ja miksi ellen halua!
Tuula; taitaa kertoa molemmista.
Mä ymmärrän tietyn small talkin ja sen sosiaalisen merkityksen ja myönnän että sellaistakin puhetta tarvitaan toisinaan, mutta keksisivät edes uusia aiheita!
Aino; aivan ihana vastaus tuolta käpymieheltä!
Kkyllä mä oikeastaan ymmärrän hyvinkin tuon mitä kirjoitat vaikkei mulla itselläni sellaisesta olekaan kokemusta. OLen mä toki töissä ollut useammassakin paikassa mutten ole saanut kehitettyä palkkatyön ja itseni välille mitään sen kummempaa sidosta...
Vilijonkka; hirnuin täällä tuolla otsatukkaihmiselle ääneen! Voi miten tuolla koulullakin on niitä jotka melkein kaatuvat taaksepäin oman itsensä tärkeydestä ja hienoudesta;-)
Vilijonkka sai naurut aikaan täälläkin!
On se kamalaa, kun ihmisillä ei ole muuta mietittävää kuin toisten elämä.
Hui, oikein kylmät väreet riipii selkää.
Kunhan itsellä hyvä olla, silloin muille voi heittää vaikka lentosuukon vastaukseksi pönttöihin kysymyksiin. Kaatuvat viimestään siinä vaiheessa selälleen.
Tulin tänne Liivian Talosta ja ilahtuneena totesin, että en ole huono ihminen - meilläkin on jäänyt viinimarjoja ja omenoita puskiin ja puihin lintujen iloksi.
Lisää voidetta muiden olettamiin haavoihini sain kun luin tekstisi ja kommentit - omanarvontuntoni ei riipu siitä, että olen kotona ja teen käsilläni, huollan perheen nuorempaa ja vanhempaa miesihmistä, hoidan huushollia ja pukeudun kirppariLÖYTÖIHIN.
Aikani olen tehnyt ns. kunniallista työtä, nyt teen sitä mitä haluan, leipä on huomattavasti kapeampi, mutta ehdinpä huomaamaan pieniä asioita ympärilläni ja arvostamaan niitä.
Ja miten lohdullista on kun tajuaa, ettei ulkonäkö, asema, työ jne ole automaattisesti onnea tuova, mikä vapaus, mikä elämisen helppous, oman itsensä hyväksyntä !
Onnea kaikille meille rohkeille oman tien kulkijoille !
Sait minutkin kommentoimaan, puhut niin asiaa!
Kotiäitiys (kotona olo ilman palkkatyötä) tuntuu herättävän tunteita puolin ja toisin. Itse jo viisi vuotta kotiäitinä olleena olen huomannut myös, miten karsaasti asiaan suhtaudutaan. Rahat on tiukemmalla, mutta olen onnellisempi kuin koskaan työelämässä. Itsekin helposti koen tarvetta selittää, miksi olen jäänyt kotiin. Aina poikieni hammashoitaja tärkeitä kaavakkeita täyttäessään sanoo tietyllä äänensävyllä, että "sinä sitten jatkat edelleen kotirouvana" ja kerrottuani tuttavapiirissä odottavani kolmatta lasta ovat kommentit usein sen tyylisiä, että "no sillähän konstilla sitä voi jatkaa sitä leppoisaa kotona oleskelua hyvillä mielin ilman huolta tulevasta..."
En tajua, mielestäni elämä on juuri näin arvokasta!
Ja kyllä, asia näyttää vaivaavan erityisesti juuri naisia.
Jenni
Tässä sitä kirjoittaa (minä)todellakin ihan noupadi-tyyppi.
Kuvittele,kun minulta kysytään mitä teen työkseni,niin vastaan rehellisesti,että siivoan.
Kovin moni ei urheasti jatka keskustelua pitempään,ihan kuin kanssani ei voisi keskustella mistään järkevästä...
Olenkin se taiteilija sisimmiltäni ja maalailenkin.Pohdiskelija ja ihan helposti lähestyttävä ihminen.
Tuo Vilijonkan kirjoitus kyllä nauratti minuakin!
Tuonkaltaisia tilanteita on kohdalleni myös tullut.
Pistää vihaksi nuo ihmiset,jotka pitää ammattia ja varallisuutta tärkeinä.
Minunkin kanssa ehkä voisi jutella,kun mieheni on ihan hyvässä ammatissa,mutta se juuri pistääkin vihaksi,että en kiinnosta omana itsenäni ammattini vuoksi.
Myötätuntoja sinne sinulle!
T: P
Muistan kun olin työttömänä vastasin tuollaiseen kysymykseen " En tee mitään. Olen työttömänä." Voi sitä naaman vedähtämistä
Ymmärrän mistä puhut. Ja täällä kotomaassakin ihmetellään, kun teen VAIN 50% töitä ja loput ajat hoidan lapsia ja valokuvaan. Se on ihmeellistä. Ja ilman mitään häpeää on minulta jopa suoraan kysytty, että mitä miehesi oikein tekee, kun sinulla on tuollaiseen varaa... ja kun kerron mitä mies tekee työkseen niin sitten tulee kommentteja tyyliin "no se selittää kaiken". Hä? kun nimenomaan on kysymys siitä mitä asioita priorisoi ja kokee tärkeäksi.
Toisaalta se, että kysytään mitä teet työksesi riippuu paljon siitä millä tyylillä kysytään. Jos kiireisesti ja päällekäyvästi niin onhan se törkeää. Mutta joitakin voi kiinnostaa muuten vaan ja siitä on aika helppo jatkaa juttelua, jos ei muuta alkuunsa keksi :)
Olenpahan istunut ulkosuomalaisena illallisella, jossa rouvat ringissä kehuivat mitä mies oli ostanut heille.... maastureita, flyygeleitä, palan lappia jne.... ihan meinas happi loppua. Kun meidän viimeisten vuoro tuli niin sivuutimme tällaisen kertomisen kokonaan.
Satu; Ennen kaikkea se onkin minusta jotenkin surullista miten ihmiset keskittyvät niin pöhköihin juttuihin.
Ullakon aarteet; kiitos kommentista ja paljon asiaa siinä olikin!
Jenni; varmasti tuollaisessa "sinä se sitten jatkat..." -kommentoinnissa on ainakin joskus kateutta takana. Voi tietysti olla että joku yrittää vitsiäkin vääntää muttei onnistu.
P; niin, juuri tuo että olisi omana itsenään kiinnostava ihminen - varmasti jokainen toivoo sitä.
Toivon että jatkossakin vastaat rehellisesti ja selkä suorana. Sinulla ei ole mitään hävettävää kuten tiedät!
Tanja; juuri noin. Venyneitä naamoja on nähty eri yhteyksissä vuosien mittaan.
Mä en viitsi sanoa että olen työtön koska en edes hae työtä. Enkä kyllä omasta mielestäni edes ole työtön, päin vastoin!
adelaide; ihan totta, todella moneen sävyyn voi kysyä ja minusta aivan ehdottomasti saakin kysyä työstäkin. Kysyn itsekin toisinaan, mutten ikinä ensimmäisenä tai läheskään...
ja kysyn jos se vain aidosti kiinnostaa minua.
heh hee...nauratti nuo ringissä istuvat rouvat...tuli niin mieleen se meidän koulun piha missä kuulee monenlaista myös. Ei saamari, mulla ei ole mitään tekemistä niihin rinkeihin, en millään muotoa niihin halua.
Hyvillä mielin olen yksin siellä tai toisenlaisten kanssa. Isien kanssa on yleensä aina kiva jutella.
Tuli muuten mieleen tässä kun olin kerran yksissä häissä. Miehen suvun juhlia, joku serkku se oli. Emme olleet seurustelleet kauaa vielä enkä tuntenut ketään. Jouduimme hitto vie sellaiseen pöytään jossa oli jotain hääparin kavereita ja siellä oli yksi nainen jonka juttuja en ikinä (valitettavasti!) unohda> Hän esitteli timanttisormustaan kaikille (se oli todella kiusallista....) ja valitti että kesäajoiksi pitäisi saada toinen sormus joka on yhtä kokoa suurempi kun he aina matkustelevat kuumiin maihin ja sormet turpoaa....
Multa pääsi vahingossa sellainen pyrskähdys että viinit lensi oikeesti nenästä!
Taas niin tuttua tämä kaikki.-- Eräissä naisten illanistujaisissa viimeisenä paikalle pyrähtänyt naishenkilö esitteli itsensä meille näin: "Hei, mä oon Anne, ja mun mies on lääkäri." :)
Voi, voi, kun niin monelle olisi tästä kerrottavaa, mutta nyt lyhyesti (siis oikeesti yritän!):
Liivia, et ole menettänyt mitään, jos ystäväpiirisi on vaihtunut. Minä olen itse ollut hiukan primus motor, kun huomasin, mihin keskustelut aina menivät ja nyt ovat ystäväni ihan toisesta maailmasta.
Vilijonkka, hieno otsatukkahuomio;-)
Violet, olet voiton puolella, kun huomaat, ettei sinulla ole enää tarvetta selitellä. Vielä 10 vuotta sitten, minä selittelin ja jäkeenpäin aina v.....i!
Hei Violet,
tämä asia on myös itseäni pitkään häirinnyt, se miten ihmisiä arvotetaan työn, rahan ja ulkonäön perusteella. Luterilaisen etiikan kulmakivi on työ, joten ihmistä, joka ei "tee työtä elantonsa eteen" pidetään kummajaisena. Kutsun itseäni ironisesti työnvieroksujaksi, ehkä tämä itseironia on jonkinlainen puolustuskeino näitä kyselyjä kohtaan. Tällä hetkellä teen sitä Liivian mainitsemaa väitöskirjaa, muta humanistisella alalla, jossa tuntuu välllä, että väitöskirja on enemmän haitta kuin meriitti. Yli neljäkymppisestä yliopistomaailmakin tuntuu melko pyrkyrimäiseltä ja kilpailu on äärimmäisen kovaa. Koska itse teen väikkäriä siksi, että aiheeni on itseäni kiinnostava ja teen sitä ilman aikataulua ja urasuunnittelua tunnen olevani kummajainen jopa humanistisissa piireissä, saati sitten mieheni suvun piirissä, jossa raha ja asema on tärkeintä.
t. Jaana
Ai niin, piti vielä kommentoimani, kun nyt vauhtiin pääsin, että täydellisen kuvan olit juttusi kuvituksesksi löytänyt.
t. Jaana
Katja: voi herrajjestas...
LeenaLumi; ajattelen itsekin noin että eihän tässä hätiä mitiä kun korkeintaan ärsyttää eikä enää sen kummemmin vaikuta ne kysymykset.
Jaana; väitöskirjavaiheeseen asti en ole edennyt mutta jo se että opiskeli maisteriksi asti ilman sen suurempaa urahaavetta taustalla oli monen mielestä ihan hulluutta. Olisi niin tarkkaan pitänyt tietää miksi ja mitä tämän jälkeen jne. Mutta eihän sitä voi! Onneksi.
Joo, tuo yhden oven kahva on kyllä melkoinen blaablaa -naama;-)
Sinänsä minusta ei ole ollenkaan paha jos keskustelussa kiinnostaa se miten toinen päivänsä täyttää. Se taas on hyvinkin onnetonta, jos vastauksen mukaan sijoitetaan johonkin kategoriaan ja lätkäistään kastimerkki otsaan. Surullisia ovat ne jotka arvostavat muita taloudellisen tai akateemisen menestyksen mukaan. Surullisia ovat myös ne jotka arvostavat vain "elämän oppikoulua" ja niitäkin kyllä on ja paljon.
Ja on niitäkin piirejä joissa on paha jos rouva joutuu olemaan töissä.
Itse kysyn yleensä, että mitä teet. Sitten kysyn, että onko se kivaa. Ja sitten kysyn että tekeekö se onnelliseksi. Ihmiset hämmentyvät. Ei siis lie kovin yleistä kysellä moisia.
KatiG; jollekin muullekin jo kommentoin ettei minustakaan ole ollenkaan "paha" tai "kiellettyä" puhua työstä tai siitä mitä tekee tai rahastakaan tai mistään, oikeastaan.
Se on se tyyli ja se kaikki muu mikä välittyy kysymyksestä, kysyjästä.
Ja kyllä, tiedän niitäkin jotka melkein säälivät työssäkäyviä ressukoita.
Violet, en ehkä vastannut niinkään sinulle kuin kommentoin aiempia kommentteja... Jotenkin niistä välittyi alemmuudentuntoisuus valitusta tiestä, jos siis ei satu olemaan palkkatyössä. (Miksi muuten pitäisi niin puolustella/ ärsyyntyä?) Se on tylsää. Kai se on se meidän luterilainen kasvatus.
Minulle on muuten myös sanottu, ettei ole sopivaa kysellä ihmisiltä onko ne onnellisia tai tykkääkö ne elämästään ;-)
KAtiG; moni menee sellaisesta (kysymyksistä) kyllä aika vaikeaksi. Olen huomannut.
Minä usein toivoisin että multa kysyttäisiin juuri jotakin tuollaista!
Toisinaan tuntuu ettei "kehtaa hehkuttaa" vaikka omaa riemuaan ellei kukaan kysy...ihan pimeää tuokin.
Hei
Mä taidan olla tällainen blaa blaa, ja yritän selittää mikä ainakin minun (ja mahdollisesti kaltaisteni) kysymysten taustalla on. Elän ihmisryhmässä, jossa suuri osa tuttavistani on kotona olevan puolison roolissa yleensä korkeasta koulutuksestaan huolimatta. Itsekin näytän monen silmissä joutilaalalta kotirouvalta. Mulle tuo kysymys koulutuksesta tai työstä (siis täällä vertaisverkkoni sisällä) on tapa yrittää kartoittaa ihmisiä, joilla on sama mismatch kuin minulla - paljon kunnianhimoa ja vähän keinoja purkaa sitä. En siis kysele koulutustaustasta pahalla - ja noiden kysymysten kautta ainakin mulle on löytynyt minivertaisverkosto samantyyppisiä naisia ja miehiä kuin itse olen. Mä pidän paljon pahempana sitä että monet ihmiset kohtelevat mua "Rouva Se-ja-se":nä tai "Sen ja sen vaimona" - joka on myös vertaisjoukossani varsin normatiivinen paikka ankkuroida puolisot oikeaan kohtaan sosiaalista karttaa - siksi kysymykset siitä mitä minä teen tai mitä keskustelukumppanini tekee tai on opiskellut ovat todella virkistävää vaihtelua aina väistämättä vastaantulevaan peruskysymykseen "Kuka miehesi on, mitä hän tekee?" verrattuna.
hei!
tätä asiaa olen ihmetellyt monta vuosikymmentä! jotenkin tuntuu että olet olemassa vain työn kautta. muu on toissijaista ja muita kuulumisia ei kysellä. työelämä on tärkeää ihmiselle mutta on surullista jos se sulkee muut osa-alueet pois! minusta ihminen itsessään on ehdottamasti tärkein ja mielenkiintoisin ja ahdistun kun keskustelu junnaa hyvin työpainotteisesti. mukavaa joskin harmaata syystalven päivää kaikille!
Mietin blogikirjoitustasi aamulla tiskatessani. Ajattelemme helposti että `Olen siinä mielessä omituinen ihminen että en tykkää uteliaista ja yllättävistä kysymyksistä, jotka ovat minulle henkilökohtaisia´. Mietin uudestaan ja päädyin että omituinen on se joka näitä kysyy! Viisas on se kuka hämmentyy ja alkaa suojautumaan tällaisten pöhköpäitten rastiruutuun-gallupeilta. Silti miksi näistä usein jää alaston olo pureltavaksi itselleen? Entä sellaiset jutut, jossa puhujan täydellinen vartalonmuoto on tuotava keskustelunaiheeksi? Oh no, kiukuttelenpa nyt kaikki harmilliset tilanteet joissa olen ollut yksin että hämmentynyt.
Dona; no jos kahdesta pahasta pitää valita niin ok, pidän minäkin mieluummin itseäni koskevista uteluista kuin siitä mitä mieheni tekee.
Anonyymi; minustakin tuo on surullista mitä sanot. Työstä ja vain työstä voi tietysti puhua vaikkapa silloin, kun mitään muuta ei ole puhuttavaksi...
Ella; kiukuttele vaan.
Ehkä se outo ontto olo itselle jää mm. siksi, että kieltämättä toisinaan jää vähän haavi auki ihmettelemään ja sitten tulee myöhemmin niitä "olisi pitänyt sanoa, miksi en sanonut" -ajatuksia.
Yritän kaikesta huolimatta ajatella: ihmiset eivät ehkä ole ilkeitä tai edes toopeja kaikenlaista kysellessään. Yritän ajatella: he eivät nyt vaan parempaankaan keskusteluun pysty, osaa tai halua.
Lähetä kommentti