Kaksin

Kymmenvuotiaani pyysi että jos metrolla pääsisi ajelemaan. Ja niin, että vain hän ja minä.
Pitkä aika edellisestä kerrasta ja hän niin tykkää. On aina tykännyt. Ihan pienenä keräsi Parisiin metron lippuja, yksi ensimmäisistä sanoista oli juna ja kiskot ja asemat ovat aina kiinnostaneet.

Perjantaina mentiin. Olin aivan unohtanut miten miellyttävää seuraa poika voikin olla. Olosuhteiden vaan pitää olla hyvät. Nyt ne olivat ilmeiseti optimaaliset, sillä minullakin oli oikeasti hauskaa hänen seurassaan. Luuhasimme kirjakaupassa tunnin verran. Puolet siitä kului sanakirjaosastolla. Kiinnostusta herätti sanojen alkuperästä kertovat kirjat ja minikokoiset ranska-japani -oppaat. Apollo kahdeksasta kertovan romaanin ostimme kotiin kun se oli kuulemma juuri se mitä haluaisin ja sen kyllä uskon.

Tarjosin hänelle lounaan ja ruokapuheina oli Nicolas Sarkozy ja etenkin hänen kehonkielensä. Poika sanoo että presidentti sanoo niin ja noin muttei se ole totta. Puhuimme myös siitä miten selvitetään 30 prosenttia jos hinta on 179 euroa ja tulimme siihen tulokseen että silkkimekko kannattaa jättää roikkumaan sinne missä se olikin. Ettei isä revi housujaan.

Hän kysyi eikö olekin ihmeellistä että nollaa ei voi jakaa millään ja halusi tietää pidinkö koulussa enemmän jako- vai kertolaskuista. Ajoimme yksillä tietyillä rullaportailla kolme kertaa peräjälkeen sillä ne ovat ensin portaiden muotoiset, sitten muuttuvat suoraksi matoksi ja sitten taas portaiksi ja ovat sen takia aika erikoiset. Poika pysähtyi kesken ja sanoi että Pariisissa oli samat ja taas minä mietin kuinka paljon lapsi voikaan muistaa.

Nuoret tytöt ja aikuiset naisetkin katsovat poikaa kaksikin kertaa. Aika usein kuulee supinaa että voi miten suloinen. Hän ei vielä huomaa sitä. Minä huomaan ja tekisi mieli huutaa kaikille että suloinen tämä onkin, aivan uskomattoman ihana lapsi!