Kun tulin ensimmäistä kertaa tälle uudelle kotikadulleni huomasin heti, että se on jotenkin erilainen. Sen varrella kasvaa koivuja! Ne eivät ole erityisen tavallisia täällä. Jotenkin nuo koivut eivät "sopineet kuvaan", toisaalta taas ne toivat tiettyä kodikkuutta suomalaisen silmään.
Muutama viikko sitten autottoman päivän katupiknikillä sain mielestäni älynväläyksen ja tiedustelin heti viisammilta, olinko osunut oikeaan. Kyllä vain, kadun nimi (rue Berkendael) viittaa koivuihin. Berken, björk, birch...koivuhan se! Minulle kerrottiin että kadun varrella on aikaisemmin ollut koivuja, jotka jossakin vaiheessa korvattiin kastanjapuilla. Sitten jotkut viisaat heräsivät haluamaan kadulle sen alkuperäisiä (ja sen nimen mukaisia!) puita - ja istutettiin koivuja. Ja kieltämättä, kadunpuoleinen koivukuja on kaunis.
Muutama viikko sitten autottoman päivän katupiknikillä sain mielestäni älynväläyksen ja tiedustelin heti viisammilta, olinko osunut oikeaan. Kyllä vain, kadun nimi (rue Berkendael) viittaa koivuihin. Berken, björk, birch...koivuhan se! Minulle kerrottiin että kadun varrella on aikaisemmin ollut koivuja, jotka jossakin vaiheessa korvattiin kastanjapuilla. Sitten jotkut viisaat heräsivät haluamaan kadulle sen alkuperäisiä (ja sen nimen mukaisia!) puita - ja istutettiin koivuja. Ja kieltämättä, kadunpuoleinen koivukuja on kaunis.
Olen ollut viime päivät kamalan väsynyt. Menen nukkumaan heti kun se on mahdollista (eilen 21.10) ja nukun siihen asti kun voin. Väsymys alkaa jo kymmeneltä aamupäivällä. Tämä ei ole minulle ollenkaan tavanomaista. Yleensä herään aikaisin ilman kelloakin. Nyt panen väsymyksen syyksi ainakin flunssan ja yritän levätä ja hoitaa itseni kuntoon.
Olen katsellut vanhoja kuvia. Katsokaa tuota 30-luvun uimakuvaa! Siinä on äitini äiti (vasemmalla) en-tiedä-kenen kanssa. Mutta katsokaa siis noita iloisia ilmeitä...ja ajatelkaa lämmintä järvivettä. Koskahan muuten itse olen nauranut makeasti??? Ja miksi en ole???
Määrään itselleni naurua, vaikka tekosellaista.
Olen katsellut vanhoja kuvia. Katsokaa tuota 30-luvun uimakuvaa! Siinä on äitini äiti (vasemmalla) en-tiedä-kenen kanssa. Mutta katsokaa siis noita iloisia ilmeitä...ja ajatelkaa lämmintä järvivettä. Koskahan muuten itse olen nauranut makeasti??? Ja miksi en ole???
Määrään itselleni naurua, vaikka tekosellaista.
18 kommenttia:
Minua ei naurata nyt yhtään, joten en voi tarjota sitä. Mutta tuo uimakuva vangitsi mielenkiintoni siinä määrin, että pitää sitä kommentoida. Että hieno, ja jotenkin epäsuomalainen...johtuuko se sukunne piirteistä, ei sitä tavallista rukkasella niistettyä nokkaa...
Niin no, tuo pikkujässikkä on kyllä ihan ilmettyä suomipellavaa!
Juu ei, siis naurata täälläkään. Ei varsinaisesti ole mikään pielessä mutta nauru on vähän hukassa.
Ihailen kovasti noita äidinäidin vanhoja kuvia. En ole häntä koskaan tavannut (hän kuoli alle nelikymppisenä) mutta minulle on kerrottu että hän oli mm. kaikkien kampaajien kauhu, erittäin vaativa ja hankala asiakas;-) Hänen kerrotaan myös olleen "hienohelma", hiukan "turhamainen" ja hyvin tarkka siitä mitä pukee päälleen.
(ja tuossa kaikessa on jotenkin aika paljon tuttua..). Hänen persoonansa kiinnostaa minua kovasti, ehkä yksi tekijä on juuri se että hän kuoli niin nuorena enkä siis koskaan ole tavannut. En osaa edes ajatella että hän olisi minun "mummuni".
Tuo pikkupoika on käsittääkseni äitini serkku. (äíti korjaa, jos luet!)
Ihana tuo koivuasia. Niitä on täällä kauhean harvassa ja ikävöin niitä.
Luin joskus jostain, että Erja Häkkinen, kenen tarmokkuudesta pidän, siis lehtihaastattelujen kautta, tilasi suomesta paljon koivuja ja ne sitten tuotiin Ranskaan heidän tiluksilleen. Jos olisin yhtä varakas haluaisin myös tuoda suomesta koivumetsää :)
Nyt menen nauramaan.
Omat ajatukset ovat niin syvissä vesissä että olisi todella ilo päästä tuollaiseen reippaaseen joukkoon uimaan ja päästä takas pinnalle kevyempänä.
Itseasiassa nyt alkoi jo huvittaa, ehkäpä kohta jo naurattaa nämä omat elämää suuremmat pohdinnat.
Ei täälläkään oikein väsymys hellitä, vaikka yritän hoitaa itseäni.
Kaikki väsymyksenhoito tuntuu vaikuttavan vain hetkellisesti; nukkuminenkin.
Luontokaipuu liittyy varmaan väsymykseen. Koivut ja metsäretket ja muut. Luonto toimii oikein, niinkuin sen kuuluukin. Se rauhoittaa.
Vanhat kuvat, joihin liittyy tarina. Parasta ajankulua. Hieno kuva.
Ai niin, minä asuin Amurin koulun vieressä, vanhassa puutalossa. Talo on edelleen pystyssä, vaikka muut ympäriltä on purettu. Kävin Kuitenkin musiikkiluokkalaisena pääosin Aleksanterin koulua. Puolet tokaluokasta kävin Amuria ja se oli kamalaa aikaa. Opettaja oli aivan kauhistuttava julmuri, joka pilasi kouluilon pitkäksi aikaa. Kevättodistusta hakemaan mennessä itkin katkerasti, kun luulin jääneeni luokalle. Hämmästys oli suuri, kun keskiarvo olikin tosi hyvä.
Paras muisto Amurinkoulusta on se kun joku isompi tyttö ihasteli punaista vekkihamettani (50-luku oli muotia). Olitkohan sinä?
Isoinpapu: oliko se Punakylää missä asuit vai toisella puolella? Oliko ope ehkä Takala..? Mulla oli ekat 6 vuotta Santala. Muita ala-asteen opettajia muistan ainakin Aalto (sinun voisi olla hänkin..;-). Ja olihan niitä.
Olenhan se minäkin voinut olla joka hametta ihasteli. Itselläkin niitä viiskytlukulaisia mekkoja oli silloin.
Ei punakylää, vaan ihan siinä vieressä, Suokadulla. Meidän ikkunoista näki koulun ruokalan ikkunoita. Teinit kävivät röökillä meidän talon porttikongissa.
Kauhujen ope oli Hallinen. Huh kauhistus.
Suokatu...yksi minun luokkani tyttö (Else) asui Suokadulla...
Hallisen muistan ja hyvin, nyt kun nimen sanot!
Ihana kuva. Minua auttaa sinun mielentilasi tapaiseen oloon Naisia hermoromahduksen partaalla.
Onkohan se koivu joka meitä suomalaisia jotenkin koskettaa. Minulla on muistona lapsuudesta yksi koivu, suuri koivu. Se ainoa joka jäi jälelle jokitörmälle saksalaisten poltettua kaiken muun vuonna 1944. Siellä se seisoo edelleen, luulisin. Minun sielussa se seisoo aina.
Matroskin; kiitos vinkistä. Olen muiltakin kuullut että kannattaisi katsoa.
Anonyymi; en tiedä, mutta onhan koivu ainakin sellainen hyvin suomalaiseen maisemaan kuuluva juttu...ei Suomessa juuri voi olla koivuja näkemättä.
Koivu on Suomen kansallispuu... luki esikoinen just Tatun ja Patun Suomesta. Kiitos kommentista blogiini. Kastanjoita ei muuten heitellä meillä, ehei, ne on ihan liian harvinaisia ja siksi Aarteita. Mutta heittokeppejä kyllä. Toivottavasti ei kenenkään päähän!
Mieleenpainuva valokuva. Elävä hetki.
Sain äidiltä korjauksen kuvan pojan henkilöllisyyteen: hän on äidin veljen kaveri ja keskimmäinen nainen on äitini kummitäti. Vuodeksi arveli 1936 ja paikka on varmuudella Haviseva, missä perhe vietti kesät. Isä kävi sieltä kaupungissa töissä.
Yhdennäköisyys äidinäitisi ja sinun kesken on hämmentävä! Luulin ensin että esittelet viime kesän uintireissuasi :)
Susarouva: Olen imarreltu jos näin on;-)
Voi ei, itku tuli tuosta kuvasta! Lämmin järvivesi....Antaisin tällä hetkellä vaikka toisen silmän päästäni että saisin uida lämpimässä järvivedessä Suomessa. Koivujen havistessa tuulessa...Mutta kun en saa.
Onnellinen, teillä on siellä koivuja lähellä. Jos ja kun joskus saan ikioman kodin tänne Ranskaan niin aion istuttaa koivun taimia pihalle. Jo yksikin riittää. :)
Pupuce; älähän itke, ehkä "jo" ensi kesänä taas uit ja koivut havisee!
Hassu juttu muuten että tuo kuva on otettu paikassa jonka nimi on Haviseva.
Lähetä kommentti