Olen kuunnellut tänään Erik Satie’n musiikkia. Suosikkini on Gnossienne.
Gnossienne nro 1 on minulle sävellys täynnä kuvia. Sitä kuunnellessani mieleen tulee lapsuuden tanssituntien vetoisa sali ja puinen lattia. Yllättävästi mieleen tulee myös vaarini ja hänen työhuoneensa. Alati kesken joku taulu, tärpätin haju kilpaa tupakansavun kanssa, punkkulasi jossakin pöydän reunalla.
Mieleen tulee Pariisi klo 5 lokakuisena aamuna. Harmaata, aavistuksen koleaa. Harmaata.
Leipomot eivät ole vielä auki. Harvat ihmiset ovat liikkeellä "vielä", eivät "jo".
Satie on myös kuin Veronikan kaksoiselämän maailma. Se tuo mieleeni myös pölyiset kirjapinot, isot, tyhjät huoneet ja jonkun siellä, yksin - ilman muuta. Se on haikeaa mutta ei surumielistä.
Satien musiikki viehättää minua sen "tipahtelevien" sävelten vuoksi. Se on viipyilevää, arastelevaa - sitten taas yht’äkkiä sävelet muuttuvat uhmakkaiksi, voimakkaiksi, tunkeileviksikin.
Satien musiikilla on minuun voittopuolisesti rauhoittava vaikutus. Gnossienne nro 1 tosin saa aikaan myös sanoinkuvaamattoman levottomuuden ja rauhattomuuden.
Gnossienne nro 1 on minulle sävellys täynnä kuvia. Sitä kuunnellessani mieleen tulee lapsuuden tanssituntien vetoisa sali ja puinen lattia. Yllättävästi mieleen tulee myös vaarini ja hänen työhuoneensa. Alati kesken joku taulu, tärpätin haju kilpaa tupakansavun kanssa, punkkulasi jossakin pöydän reunalla.
Mieleen tulee Pariisi klo 5 lokakuisena aamuna. Harmaata, aavistuksen koleaa. Harmaata.
Leipomot eivät ole vielä auki. Harvat ihmiset ovat liikkeellä "vielä", eivät "jo".
Satie on myös kuin Veronikan kaksoiselämän maailma. Se tuo mieleeni myös pölyiset kirjapinot, isot, tyhjät huoneet ja jonkun siellä, yksin - ilman muuta. Se on haikeaa mutta ei surumielistä.
Satien musiikki viehättää minua sen "tipahtelevien" sävelten vuoksi. Se on viipyilevää, arastelevaa - sitten taas yht’äkkiä sävelet muuttuvat uhmakkaiksi, voimakkaiksi, tunkeileviksikin.
Satien musiikilla on minuun voittopuolisesti rauhoittava vaikutus. Gnossienne nro 1 tosin saa aikaan myös sanoinkuvaamattoman levottomuuden ja rauhattomuuden.
14 kommenttia:
Olipa hieno arvio! Todella. Vaikka en Pariisista mitään tiedäkään, mutta tuo "Se on haikeaa mutta ei surumielistä" on osuvasti sanottu. Erik Satien kuunteleminen kuuluu oleellisesti tietyntunnelmaisiin hetkiin!
Kaunis kuva ja osaat kyllä maalata sanoilla tunnelmaa.
Mä pidän myös Satien musiikista, se ikäänkuin rauhoittaa ja ylevöittää, mulle tulee aina astetta taiteellisempi olo, tarve pyrkiä kohti jotain merkityksellisempää. Arvokkaampaa.
Maijja; tuohon käy tilalle mikä vain suurkaupunki joka on aamulla lähes tyhjä. Mitä suurempi kaupunki, sen utopistisemmalta se näyttää "autiona" ja hiljaisena.
Itkupilli: Kuva on yhden vanhan asuntomme ikkunasta. Harmittaa kun siitä kodista on niin vähän kuvia, ja kuitenkin asuimme siinä pari, kolme vuotta ja toinen poikammekin syntyi siellä.
Hyvin sanottu tuo että Satien musiikki ylevöittää. Samaa mieltä.
Mut kyl mar oliki tosi komia teksti, täyty sannu!
(Näi niinko meijä murttel väännettynäs...)
Satie on kyllä kaunista - ja juuri tuollaista kuin kuvailit. Pidin aikoinaan Satien kappaleiden soittamisestakin todella paljon.
Kaunista, kuva ja teksti!
Satien sävellykset ovat äärettömän kauniita. Pitääkin kaivaa esille ja kuunnella taas. Hyvin sanottu tuo tipahtelevat sävelet.
Anonyymi: kiitos vaan arviosta!
Scaredy-cat: Satien musiikki on minulle sitä joka saa haaveilemaan pianonsoittotaidosta.
Leena: Kauniista on helppo kirjoittaa kauniisti.
Merja: Satie’ta voi soittaa tietysti huonostikin. Hopulla, unohtaen ne tipahtelut. Kuullostaa karmealta.
Supersivistymätön tyyppi täällä ei tiedä millaista on Satien musiikki. Oli kyllä hyvä "myyntipuhe" siitä.
Kuva Pariisista hivelee ja kiihdyttää täällä!
Liivia: älä höpsi. Ei Satie’n kuuntelu tee minusta sivistyneempää.
Pistäs huviksesi vaikka Youtubeen Satie, Gnossienne ja voit kuulla jonkun soittamana mitä ajan takaa.
Kyseinen sävellys soi muuten myös keväällä ylistämässäni Paris -le film-elokuvassa (ja ainakin yhdessä muussakin elokuvassa).
Je te veux on yksi sellainen Satien kappale jonka väitän jokaisen kuulleen joskus, mutta ei välttämättä tiedä mitä se oli.
Samoin Gymnopédies.
Kiitos muistutuksesta. Nimittäin Veronikan kaksoiselämän mainitsemisesta. Olin joskus nuorena valtavan ihastunut kyseiseen elokuvaan. Kaivoin sen esiin vanhojen videokasettieni joukosta, ja katsoin eilen illalla yli kymmenen vuoden tauon jälkeen.
Pidän siitä edelleen - erityisesti puolalaisen veronikan osuudesta. Huomaan että olen kyllä tullut myös kriittiseksi; toisaalta elokuvasta sai irti uusia asioita.
Killisilmä: Veronikan kaksoiselämä teki niin valtavan vaikutuksen minuun ensimmäisellä kerralla juuri sen ilmestyttyä että olisi pitänyt varoa sen kanssa.
Ei ehkä olisi pitänyt ostaa omaksi, katsoa uudelleen.
Tai ehkä sittenkin tein oikein.
Se on edelleen vaikuttava elokuva vaikka siinä on ajoittain jotain, jonka panen osastoon "kuvottavaa tekotaiteellisuutta". Pidän kuitenkin valtavasti yhä.
Minulle elokuvissa tunnelma on tärkein asia. En aina edes kunnolla seuraa juonen käänteitä. Siksen osaa edes kertoa aina mitä olen nähnyt. Muut ehkä ajattelevat että olen hiukan hidas- tai vajaaälyinen kun en "tajua" juonta.
Minuun myös Veronikan kaksoiselämä teki vaikutuksen heti ensisilmäyksestä. Näin siitä nimittäin pätkän telkkarissa jossain elokuvaohjelmassa, kun sillä oli ensi-ilta Suomessa. Enkä voinut sitä pätkää unohtaa, vaikka kesti kauan ennen kuin koko elokuvan lopulta näin, sillä eihän se meidän käpykylän teatteriin koskaan tullut.
Elokuvia katsoessa koen tuon tunnelma-asian täsmälleen samoin. Tunnelmaan, "kuviin" ja pieniin yksityiskohtiin keskityn, eikä sillä juonella aina niin väliä edes.
Olen soittanut Satien Gnossiennea pianolla ja sepä onkin hauska sävellys soittaa! Alkoi tehdä mieli pianon ääreen.
Lähetä kommentti