Semmoista se on

Päivä eläintarhassa. Pidin eniten kotona tekemistäni eväistä. Lasten mielestä taisi olla hauskinta ylittää jokia leikki-vaarallisesti veneellä, kulkea vetten yli kapeita puita pitkin, taputtaa vuohen selkää.

Kukaan ei pitänyt siitä että maailman nopein eläin käveli eestaaseestaas kun ei muuhun tilaa ollut. Kukaan ei pitänyt siitäkään että kaikki ihmiset kävelivät ahtaasti ja toisiaan tönien samasta syystä. Mutta semmoista se on ja olisihan se pitänyt tietää.

Semmoista että

Eilisiltana tein semmoista että panin jalat vesiämpäriin, otin käteen kirjan, lasiin roseeta ja istuin terassilla. Annoin ihmisten lentää ylitseni, annoin lintujen varastella lautaseltani ja senkun olin vaan jossakin päin Italiaa, Villa Amaliassa.

Kaikille

Calais’n sukulaiset pyysivät pitkäksi viikonlopuksi luokseen. Emme lähde. Minä sanoin painavimman ein. Ihmettelen itsekin. Nyt vaan tuntuu parhaimmalta jäädä eikä mennä.

Terassi tarjoaa sinistä. Tässä kukkia koulunsa päättäneille pienille ja silmiään pyyhkiville äideille, kukkia kaikille joilla menee huonosti, hyvin tai menee kun ei valita. Annan kukat kaikille joilla on ilo, joilla on suru tai joille mikään ei tunnu miltään tai kaikki tuntuu liiankin. Kaikille pitää kukkia oleman.

Hyvää viikonloppua.

Kaikki ne kestää...?

Mikä lienee ensimmäinen jalkoihin liittyvä muistoni? Tikku kantapäässä? Uusien luistinten paino ja lonksuvat nilkat? Muistan myös neuvolan lättäjalkaisuuspuheet ja puiset terveyssandaalit, lyijykynän noukkimisen lattialta varpaita kipristäen. Sitten hiukan myöhemmin varpaiden ojentamisen tanssitunnilla, pehmeän hiekan jalkojen alla Yyterissä, rannan kovat ja pyöreät kivet ulkomailla, märän ruohon yöllisellä ulkohuussireissulla...

Joitakin vuosia myöhemmin veriset varpaat kärkitossuissa, lampaanvillan tuoksu. Laastareita ja uusi yritys. Ampiaisen pisto uimarannalla. Puukengät, varvastossut - kovin erilainen tuntuma maahan. Hiukan myöhemmin ensimmäiset korkokengät ja mitä siitä seurasi, sitten liian pieniä (mutta sopivan halpoja) tekonahkakenkiä, liian kapeita/korkeita/muovisia.

Paljaat jalkapohjat, tanssisalin puinen lattia, jazz-tanssin piruetit ja se miten iho menee ensin rikki, mutta kasvattaa sitten kerroksia kestääkseen kulutusta. Eri värisiä kynsilakkoja, lättänäkenkiä, tennareita, läpysköitä.

Raskausaikojen painavat jalat ja arat jalkapohjat. "Ei saa edes kenkiä jalkaansa"...
Jalkahoitajan kommentti laskeutuneesta jalkapöydästä (nyt jo?). Kengännumero yhtä isompi, kahta isompi - oho! Jalkakylpyjä eri tuoksuilla, rasvoja ja viiloja. Kesien tummat kynnet, talvella miten sattuu. Mukulakivikadut, jalkojen vuoksi pilaantuneet turistikävelyt siellä täällä.
***
Saanko suositella?
Olen huomannut että kengissä on piru vie eroja.
Clarks tuntuu tekevän sellaisia, että minun jalkaani sopii sovittamatta kunhan koko on 6.5 eli 40.
Kuvan kiilakorkosandaaleilla kävelen kuin pilven päällä paitsi että tämä pilvi on tukeva. 9 sentin korosta huolimatta näillä juoksee bussin kuin bussin kiinni.

René Magritte

En ole kovin hyvä nimeämään lempitaiteilijoitani, mutta yksi on ehdottomasti René Magritte.
Tiedättehän: Ceci n’est pas un pipe - ja sitten kuvassa piippu. Ja sama omenan kanssa.
Mutta Magrittella on paljon muitakin hienoja töitä. Kovin paljon, kovin hienoja.

Ensi viikolla täällä Brysselissä avataan Musée Magritte. Sivut ovat vielä kesken, mutta siellä voi jo nähdä videon (myös englanniksi) joka esittelee museota. Ennestään täällä on Magritte Museum, joka on tehty taloon missä tämä belgialaistaiteilija työskenteli ja asui 24 vuoden ajan.

Magritten työt vetoavat myös poikiini. Pienempikin katsoo kirjan kuvia pitkään ja hartaasti. Isompi osaa jo paremmin selittää näkemäänsä. Surrealistiset kuvat eivät tyhjene yhdellä katsomisella.

(Tässä on esimerkiksi filminpätkä asiasta kiinnostuneille....ja valtavan paljon muitakin löytyy nimihaulla.)

Perusasioiden äärellä

Omakuvatiistain varjolla tänään kuvia uusista rilleistä. Ranskalainen Lafont on tehnyt kehyksiä vuodesta 1923 ja Réédition -mallisto tarjoaa näitä menneiden vuosikymmenten muotoja. Minulla ei ole koskaan ollut suurempaa hinkua hankkia "huomaamattomia" ja naamaan sulautuvia laseja, mutta en liioin pidä siitä että kehykset elävät omaa elämäänsä nenällä varastaen kaiken huomion. Minusta tuntuu että minulla on ollut nämä lasit aina. Se on hyvä merkki. Nämä ovat jollakin tapaa ikuiset lasit.

Palasin perusasioihin myös kuontaloni kanssa. Tämä on hiusmalli joka on minulla kaikista useimmin nähty vuosien varrella. Vähän tavaramerkiksikin joku on sanonut. Voi miten nautin olostani eilen ihanan mieskampaajan käsittelyssä! Ajatelkaa nyt: ensin hän sanoi aksenttiani "suloiseksi" ja halusi tietää Suomesta kaiken, sitten juteltiin perheasiat, lasten nimet ja harrastukset (eikä se edes tuntunut vastenmieliseltä!).

Parasta antia oli se että hän ei lakannut silittämästä tukkaani "kun se on niin silkkinen". Hän kuiskasi: "tuolla istuu rivissä naisia odottamassa föönausta ja hiusten suorennusta ja he käyvät kerran viikossa. Sinun ei tarvitse tehdä pesun jälkeen mitään!".

Niin, ehkä olisi viisainta nauttia siitä mitä on sen sijaan että keskittyisi siihen mitä ei ole eikä koskaan voi saada. Minulla on suora ja liukas tukka, minulla ei ole paksua, karheaa, kiharaista.
Minä olen minä ja se on oikein hyvä se.

Neljä

Maijja haastoi. Aikaisemmin olen vastannut melkein samaan puolisentoista vuotta sitten, mutta ei se mitään.
(kuvassa on muuten pari päivää sitten mainitsemani neloset...)

Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:
- minigolfradan hoitaja Kaupissa
- Stockmannin myyjä
- yksityisen lääkärikeskuksen tekee-mitä-vain -henkilö (työnimike vastaanottosihteeri)
- kotityöt ja tihutyöt (pyrin pitämään erillään)

Neljä televisio-ohjelmaa, joita tykkään katsella:
katselemme lähinnä vain Ranskan tv:tä ja siellä tykkään
- hyvistä elokuvista
- dokumenteista
- keskusteluista joissa sanat eivät riitä kertomaan vaan kädet tulevat mukaan
- hyvät uutiset

Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla:
- Dubrovnik
- Punkalaidun
- Lappeenrannan keskussairaala
- Yyteri

Neljä internet-sivua, joilla käyn melkein päivittäin:
(melkein -sanan saa ottaa pois)
- sähköpostini lukemassa
- lempiblogeissa
- tuhlaamissivuilla haaveilemassa
- joidenkin lehtien sivuilla

Neljä lempiruokaani:
Tykkään melkein kaikesta ja viimeksikin tämä oli ihan tyhmän vaikea.
Yleensä mikään missä on valkosipulia, pastaa, juustoa, kermaa, voita, mausteita, hyvää lihaa, laadukkaita vihanneksia yhdessä tai erikseen ei voi mennä pieleen....emmää tiä.

Neljä paikkaa, joissa olisin mielummin nyt:
Nyt on kyllä oikein hyvä tässä mutta
- tässä hyvän kirjan kanssa
- elokuvissa
- meren äärellä
- vastaanottamassa jotakin hienoa palkintoa jostakin hienosta saavutuksesta.

Elokuvakatsaus

Sunnuntaiaamu terassilla.
Yön sateen viimeiset pisarat ovat melkein kuivuneet.
Hyvä hetki nauttia aamiainen elokuvalehti kourassa.

Viime päivinä olen miettinyt elokuvia tavallistakin enemmän. Cannes on tietysti yksi syyllinen. Olen seurannut festivaalia tänä vuonna erityisen tarkasti. En niitä rappustennousemisia, vaan mitä elokuvista keskustellaan.

Minun on aika vaikea puhua itselleni tärkeistä elokuvista kenenkään kanssa. Mitä enemmän filmi on koskettanut, sitä vähemmän haluan puhua kokemustani rikki. Hyvän elokuvan suhteen en yleensä ajattele että jaettu ilo olisi parempi juttu kuin vakan alle piilottaminen ja itsekseen hyristely.

En koskaan mene elokuviin "tyhjentämään päätä". Päin vastoin. Menen elokuviin täyttämään päätä, saamaan sinne jotakin uutta. Tämä ei tarkoita että keskittyisin vain tietynlaisiin elokuviin (vaikka on kyllä yksi elokuvan laji jota en kuluta!) tai että hyväksyisin vain "älykköelokuvia", mutta seulani on kyllä melko tarkka.

Torstaina kävin katsomassa Almodovarin uusimman Los Abrazos Rotos.
Mietin taas: miksi minulla on vielä niin monta Almodivaria kokonaan katsomatta?
Mieshän tekee loistavia elokuvia, kuten tämäkin oli. Suosittelen.

Cannes on puhunut paljon Lars von Trier:in uudesta Antichrist -elokuvasta. Kiinnostaa kovasti, mutta vielä saa odottaa. Charlotte Gainsbourg näyttää näkemässäni elokuvan pätkässä niin pelottavalta että on pakko nähdä loputkin. Jos noin hento ja hauraan näköinen voi ohjaajan käskystä muuttua umpihulluksi niin jotakin siinä pitää olla.

Kesäkuun 10. tulee meillä ensi-iltaan jo huhtikuussa Ranskassa ilmestynyt Villa Amalia -elokuva, joka kiinnostaa minua valtavasti. Olen nähnyt mainoksen elokuvissa ja tuossa kotisivulla, ja tarina ja kuvat ovat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä että tuo on hyvä elokuva.
Aion lukea myös kirjan jonka perusteella filmi on tehty. Nainen, joka haluaa jättää kaiken ja lähteä...mutta minne? Mielenkiintoista.

Odotan myös kovasti italialaista Pranza di Ferragosta -elokuvaa. Nauratti aivan hillittömästi kun näin elokuvissa mainoksen tuosta. Ihani vanhoja italialaismummoja, paljon puhetta ja huutoa, takuuvarmasti tykkään. Ja tapahtuu helteisessä Roomassa....

LISÄYS:
Ensi viikon aikana käyn luultavasti katsomassa Je l’aimais -elokuvan. Anna Gavaldan supersuosittu Viiniä keittiössä -kirja on nyt siis taivutettu valkokankaallekin.

Neloset

Pienen vauvan lohdutonta itkua ei kestä kovinkaan sydän!

Onneksi syli on lähellä....

Vaipat pitää muistaa vaihtaa!

Torstaina pienempi sanoi: haluan nähdä taas vaatteet joita pidin vauvana.
Siitä se alkoi. Flat Eric -nukkea alettiin paijata, pukea, riisua, leikittää ja torua.
Eilisiltana leikkiin innostui jo isovelikin. Nyt meillä on jo neljä vauvaa, kaikilla pikkuruiset pyjamat ja vaipat housuissa. Ja voi että kun ne kaikki itkee lattialla viltin päällä samaan aikaan....

Oi nouse mieli korkealle

Kävin siellä, omalla katolla. Kauan olin jo halunnut. Terveisiä äidille: lapset eivät nähneet ja muutenkin olin varovainen. Katolta näki kauas ja toisaalta lähelle mutta uudesta vinkkelistä.

Sääennuste

Huomisesta tulee lämmin ja aurinkoinen. Sen vain tuntee. Ilma on sellainen. Pilvinen, seisova ja utuinen. Huomenna syödään ulkona, huomenna katsellaan mitä kissat puuhaavat.

Luvattoman iloinen

Olin päivän ensimmäinen asiakas optikkoliikkeessä. Löysin NE oikeastaan heti. Sovitin myös neljät muut kehykset, mutta yhdet tietyt olivat parhaat ja se siitä. Nyt pitää malttaa odottaa ensi tiistaihin.

Paitsi laseista olen luvattoman iloinen myös aurinkopäivästä, pyykinripustamisesta ja loppuviikon vapaasta. Helluntai, helluntai, heilakin on ja kohta myös hamekangas Tallinnasta. (Kiitos äiti!)

Olen tällä kertaa kuvaton. Luvaton, kuvaton. Aina välillä mietin: miksi kuvista tuli niin tärkeä osa blogiani, joka alunperin oli vain kirjoituksille? Vaikka hyvä kuva kuinka korvaa suuren määrän huonoja sanoja (tai vähintään täydentää kerrontaa) niin pitäisi hyvän jutun silti kantaa yksinäänkin. Huolestun joka kerta kun huomaan jossakin yhteydessä ajattelevani (vaikka vain ohikiitävästi) "näin paljon tekstiä eikä kuvia tai "en jaksa lukea ilman kuvia".

Omalla kohdallani kaikki alkoi sanoista ja niihin pyrin jatkossakin luottamaan, mutta en osaa blogiani enää kuvattomana ajatella. En aika monen muunkaan blogia, muuten. Aina välillä voi kuitenkin tehdä toisin. Toisin tekeminen tuo ylensä jotakin pientä uutta ja erilaista asioihin.

Kömpelö

Tänään uusi yritys silmälääkärin luona. Toivon että tulehdus on parantunut 10 päivän lääkekuurilla ja saan reseptin uusia laseja varten. Iltapäivällä minulla saattaa olla jo kehykset valittuna. Mitä nopeammin sen parempi. Olen kyllästynyt kolhimaan itseäni sumussa.

Liikkuvia kuvia

Katsoin viikonloppuna Fridan. Kaksi kertaa. (Kuvat on napattu tv-ruudulta sillä toisella kerralla). Aion katsoa sen uudelleen kun syksy tulee kylmänä ja värit katoavat luonnosta.

Suosittelen hyvin lämpimästi. Elokuvassa on hyvät näyttelijät, paljon kauniita, värikkäitä kuvia ja taulut on tehty mielenkiintoisella tavalla "eläviksi". Kaiken lisäksi elokuva käsittääkseni antaa Frida Kahlon elämästä realistisen kuvan. Ihana filmi. Ei mitään moitetta.

***
Eilen siirsin dvd-filmit toiseen paikkaan. Niitä on liki 200. Ostamme paljon käytettyjä kuten tämä Fridakin, 50 senttiä, kiitos. Ylipäätään ostamme filmejä yleensä alennuksesta. Täyttä hintaa en ole kai mistään maksanut.

Mutta siis parisataa filmiä. Siihen mahtuu monta kestosuosikkia. Kyllä, minä pidän elokuvista. Niissä yhdistyy oikeastaan kaikki mistä pidän: tarina, kieli, kuvat, mielikuvat, valot ja varjot, värit, musiikki.

Puoliväkisin

Luvattu uimahallireissu tällä päivälle.
Sanonko suoraan: tämä päivä olisi täydellinen nojatuolille, käsitöille ja elokuville.

Huono omatunto aika usein.
Minä minä minä. En nyt jaksa, katsotaan toisen kerran.
Ei ainakaan tänään. Kysy isältä.

Väkisin lähteminen muuttuu joskus hauskaksi matkan varrella.
Tuntee tehneensä oikein kun sittenkin. Mutta menikö suorittamisen puolelle?