Leikki parantaa

Meille siis ostettiin se uusi tv. Se tuli kauhean isossa pahvilaatikossa. Laatikko muuntui jo samana iltana robotiksi. Robotti on nyt ollut meillä jo kohta viikon, ja mikäli pojilta kysytään, jää ikuisesti.

Mutta vaikka se vie riivatusti tilaa niin on siitä iloakin. Veljekset leikkivät yhdessä, mikä on viime aikoina ollut harvinaista herkkua. He tekevät yhteistyötäkin, eikä sekään voi olla pahasta.
Pikkuveli pyysi isompaa kirjoittamaan robotin kylkeen ohjeet:

"Robot de Dark Vader.
Ouvert tous les jours
de 8h50 à 20h50.
Payement à faire à droite."
...ja sitten nuoli aukkoon, mihin pitää maksaa.

Robotti on siitä kiva että oikeiden kolikkojen lisäksi se hyväksyy leikkirahoja ja mikä parasta, palauttaa kaikki rahat! Eurolla se heiluu ja huojuu, 50 eurolla (kuvassa) saa oikein tosi pitkän näytöksen kovan pihinän ja puhinan kanssa.

Kuusivuotias on pelännyt pitkään hirviöitä. Niitä esiintyy etenkin öisin pienestä kissalampusta huolimatta. Nillä on kuulemma terävät hampaat mutta myös "terävät silmät". Tässä yksi päivä poika taisi keksiä itse jotakin terapeuttista: hän puhalsi ilmapalloja joihin piirsi rumia hirviönaamoja. Sitten hän kylmän rauhallisesti pisteli kaikki pallot neulalla puhki. Joidenkin päälle istui ja pamautti rikki.

Eräänä aamuna tämän jälkeen hän sanoi: En tullut teidän viereen, kun hirviöt kuoli.
Nyt hän puhuu niistä jo naureskellen kuin mitään lapsellisempaa
ei voisi kuvitella olevankaan kuin teräväsilmäiset hirviöt.

Kokeilisinko palloterapiaa omien pelkojeni kanssa????

Pientä

Minun ei tavallisesti tarvitse aamulla lähteä yhtään mihinkään. Siksi minulla ei oikein ole totuudenmukaista käsitystä siitä, miltä kaduilla näyttää kahdeksan, yhdeksän aikoihin. Tänään kun mies on aamupäivän kotona lähdin postittamaan salaperäiset laatikot Sarille Pariisiin.

Ja kappas! Kaikki olivat jo liikkeellä; töihinkiiruhtajat, kouluunvietävät, mummut ja papat, pummit, kadunlakaisijat, pikkukauppojen omistajat...poliisit, kissat ja koirat. Niinpä niin ja totta kai - minä en vain ollut tullut ajatelleeksi!

Minusta on ihanaa kun kaduilla on ihmisiä. Tänään (varmaan tuon sinisen taivaan ja auringon takia) tuntui että vastaantulijat poikkeuksetta hymyilivät. Vai vastasivatko he omaan hymyyni? Sitähän sattuu. Hymy tarttuu. Ja neljä täysin tuntematonta toivotti minulle hyvää päivää. Pakkohan siitä on hyvä tulla!

Postissa autoin nuorta äitiä rattaineen, leipomossa jätin huomioimatta aavistuksen verran etuilevan rouvan, senkun hymyilin leveästi ja ostin kotiin kuumat croissantit ja kotona kaadoin kuppiin miehen keittämää kahvia.

Antakaa minun naivisti nauttia pienestä. Siitä se isompi kuitenkin koostuu.

Kukkia

Olen viettänyt viikonlopun loistavassa seurassa. Yli yhdeksänkymmentä muuta suomalaisnaista saman katon alla - voisi se muutakin olla, mutta se oli HAUSKAA, kuulkaa!

VAikka olen ollut mukana jo 4 kertaa, tämä oli ensimmäinen kerta kun osallistuin päiville vieraana, en järjestävän toimikunnan jäsenenä. Minulla oli nyt siis paljon enemmän aikaa keskustella, tavata uusia ihmisiä, ottaa ja antaa, jakaa ja kokea.

Olen ällistynyt siitä miten niin erilaiset ja eri-ikäiset naiset ovat kuitenkin niin samanlaisia. Ei kaikessa, eikä mitään jees-jees -meininkiä. Mutta siten, että keskustelunavaukset tulivat salamana, ei tarvinnut miettiä uskaltaako, kehtaako....Tunsimme toisemme, vaikka osan näimmekin ensimmäistä kertaa. Mukana oli sekä niitä, jotka ovat osallistuneet päiville joka ikinen kerta kahdenkymmenen vuoden ajan, että niitä, jotka tulivat nyt vasta mukaan.

Vaikka olin poissa vain kaksi päivää ja yhden yön, ja vaikka kävin vain naapurimaassa, niin minusta tuntuu että olisin ollut viikon jossakin hyvin kaukana. Sain paljon uutta ajateltavaa, opin luultavasti ymmärtämään taas hiukan enemmän, sain vielä varmuuden siitä, että naiset kyllä osaavat yhdessäkin tehdä ja olla - vaikka ilkeät kielet joskus toisin väittävät.

Ja voi kuinka ihanaa; kirjatorilta sain ostaa erittäin halvalla paljon suomenkielistä luettavaa ja merimieskirkon myyntipöydästä sain ne elintärkeät salmiakkipussit!

Koska elämässäni on juuri nyt kaikenlaista paljon mielenkiintoisempaa tekemistä kuin siivoaminen, järjestäminen ja sellainen, niin kotona keittiössä kasvaa kaali kukkaa.

Se on oikeastaan hyvin kaunis.

Kuumeita

Miehellä on
- tv -kuume
- astianpesukonekuume
- pesukonekuume

Minulla on
- matkakuume

Onneksi matkustan viikonlopuksi Hollantiin. Siellä on suomalaisen naisen päivät, joille tänä vuonna osallistun uudella "identiteetillä": en ole järjestäjien vaan vieraiden joukossa.

Sitä ennen:
- valokuvaan ruokia huvikseni
- teen ruokia huvikseni
- syön ruokia huvikseni
- pelaan Unoa kun lomalaiset vaativat
- viimeistelen työryhmää sunnuntai-iltapäivälle koska haluan sen olevan hyvä.

PS.
Saas nähdä mikä vimpain ja koska meille tulee miehen kuumetta laskemaan.

Joudutan kevättä

Rajamäen rykmentin Sari antoi innostuksen tähän paitaan. Katselin kuvaa tarkkaan kunnes tajusin, että tarvitaan vain yksi nauha (toimii samalla olkaimina), etu- ja takakappale ja eteen halkio. Surrur, tein paidan jota voi pitää!

Nostelin eilen jalkoja seinälle ja haaveilin lämpimästä säästä. Kyllä minä jo liikun ilman sukkia mutta kivampi olisi, jos saisi sanotaan nyt ainakin 5 tai 10 astetta lisää plussaa.

Vilijonkan kevätkenkiin ihastuneena yritän löytää paikallisesta Kickers-kaupasta samanlaisia. Pöh. Täällä olivat ottaneet myyntiin vain kaikkia hölmöjä malleja. Onneksi löysin nukenkenkäni toisaalta. Näissä menee tämä kesä. Läps läps.

Mitä eroa, mitä yhteistä? Ruskeat ovat tämän kevään ostos, turkoosit viime kesän, pesty kaksi kertaa ja edelleen superkunnossa. Suosittelen Bensimon-tossuja jos vain tiellenne sattuu. En ole tavannut vielä toisia joissa hinta ja laatu olisivat niin hyvässä suhteessa. Ovat ainoat, joiden kumireuna ei minun jalassani halkea vaikka kuinka kävelisi. Eivätkä hölsky kapeassakaan koivessa. Värejä on vaikka mitä ja kaikki kauniita, murrettuja.

Muokataas hiukan ja pannaan La Redoute:n kataloogikuva yhdestä oikein kivasta Bensimon-mallista. Hinta 25€, eiköös ne Suomeenkin toimita;-)!
Ja kuva meni tietysti tonne ylös enkä saa sitä alas....

Poisson d’avril!

Kotimme on kalatehdas. Ensimmäinen huhtikuuta isketään kalankuvia ihmisten selkään tai muualle. Saa juksata eikä tarvitse edes juoda kuravettä päälle!
Pojat ovat teipanneet pieniä kaloja vaikka minne pitkin aamua. Odottavat että isä tulee kotiin ja löytää niitä.
Tekeminen oli hauskaa, minustakin!

Aina

Minulla on muistisääntö siihen mihin suuntaan kellonviisareita käännetään keväisin.
Opin sen 13 vuotta sitten Göteborgissa. Suhteeni kuvan mieheen oli juuri alkanut. Vieras Suomesta oli tulossa kylään ja minulta meni kellojensiirto ohi. Juuri ja juuri ehdin ajoissa vastaanottamaan ystävättären bussiasemalla. Muistan tuon tapahtuman johdosta että kyllä, yksi tunti todellakin "katoaa" johonkin joka ikinen kevät!

Neljästoista yhteinen vuotemme siis alkoi. Minua ei suhteessamme ole suuremmin oikeastaan harmittanut kuin se, ettei se voinut alkaa jo paljon aiemmin. Toisaalta - olisinko ollut valmis, entä hän? Ehkä emme yksinkertaisesti olisi koskaan tavanneetkaan. Tunnen siis suurta kiitollisuutta sattumalle, joka suuressa viisaudessaan järjesti meidät yhteen.

Edelleen minua viehättää samat asiat; toisen rauhallisuus, älykkyys, tietynlainen kiltteys ja luotettavuus. Tämän ihmisen kanssa on hyvä ja turvallinen olo vanhetakin. Mutta ei tietysti ihan vielä, nuoriahan tässä ollaan.

Olen varmasti kertonut ennenkin blogissani että tämän miehen tavattuani aloin löytää salaperäisesti kaikkialta lasikuulia. Niitä pieniä, joilla lapset leikkivät. Mieluusti tietysti selitän kaiken jollakin taianomaisella, mutta totuus on yksinkertaisesti se, että rakastuin niin vietävästi että aloin nähdä ja etenkin katsella muutakin kuin omaa napaani. Niin yksinkertaista se voi olla.

Aivan suhteemme alussa sanoin ehkä aavistuksen teatraalisesti että mikäli se minusta on kiinni, me olemme aina yhdessä. Emme sillä tavalla aamusta iltaan ja joka hetki (sillä sellaista en sietäisi kenenkään kanssa) mutta aina ja ikuisesti joka tapauksessa.

Niin ajattelen vieläkin.