Sävyjä

Olen pitkään toivonut löytäväni uutta lempimusiikkia. Barbro v. (joka kirjoittaa hienosti!) oli liittänyt kirjoitukseensa linkin Elbow:n musiikkiin, minä klikkasin ja ihastuin heti. Tämä on nyt sopivaa vaihtelua noille iänikuisille naisäänille, joita olen veivannut pitkään. Vaihteeksi on mieluisaa myös kuunnella englantia. Pidän laulajan äänestä, tekstit ovat mielenkiintoisia, musiikki on jotenkin "älykästä" ja soljuu sävykkäästi. Antaa tilaa ajatella ja näyttää kuvia. Kun mieleen tuli ajoittain vielä The Pink Floyd tai Peter Gabriel (en tosin osaa analysoida miksi) niin hyvin menee.

Eilen satuin vihdoin löytämään dvd:n jota olen hiljaisesti etsinyt monta vuotta. The Shipping News -elokuvasta kiinnostuin sen ilmestyttyä pelkän trailerin perustella, mutten koskaan mennyt elokuviin katsomaan. Tässä on loistavat näyttelijät, tämä ei voi olla huono.

Olin eilen myös pikaisesti taidetarvikekaupassa. En ostanut mitään. Katselin värejä. Niitä saa onneksi vain katsellakin. Kun tulin ulos mielessäni oli uusia sävyjä.

Ilontuojat

Madame esittelee aina yhtä uskollisesti ja ilman palkkiota tekemiäni asusteita.
Ohut matohuivi on kudottu neljällä puikolla ja yhdeksällä silmukalla kuin pieni, pieni sukka.
Liljat vaihtuivat kirsikkapuun oksiin. Seuraan silmä tarkkana silmujen aukeamista.
Vera sai villapaidan mutta naama uupuu yhä. Oma naamani on juuri niin eloton, rohtunut ja arka kuin nuhaisen naama yleensä on.

Äänisaastetta

Takapihan tilanne muuttuu päivittäin. Aamulla vein roskapussin kadulle seitsemältä ja työmiehet menivät jo viereisestä porttikongista sisään ja töihin. Päivisin voi kuunnella veikeää katuporan ääntä milloin ei sitten kuulu kaivinkoneen jylinää. Miten minusta jotenkin tuntuu että tulee tukala kesä. Ne ajat, kun ikkunoiden on pakko olla auki tai tikahtuu...
En oikein osaa nauttia nyt siitä, että olen aitiopaikalla seuraamassa maiseman muuttumista ja ihmisiä työssään, vaikka se sinänsä kiinnostavaa puuhaa onkin.
***
Kotona korvat soivat muunkin kuin poran takia.
Veljesten normaali keskustelu on harvinaista hupia. Äänet korottuvat välittömästi ja naljailu alkaa kun nuo kaksi pannaan samaan tilaan. Ainoana lapsena minun on jotenkin kauhean vaikea tajuta miksi on pakko olla koko ajan napit vastakkain. Mieheni sanoo, että heidän viisilapsisessa perheessä "koko ajan joku kiusasi jotakuta". Pitää sitä aivan normaalina. En tiedä kumpi meistä on väärässä.

Oli miten oli, melkein mieluummin kuuntelisi sitä poraa. Se ainakin loppuu kun työ on valmis.

Ja minä kun vain haluaisin hetken istua hiljaa rauhassa....

Selfportait Tuesday

Helmikuu tuli lumen kanssa. Ei sitä paljon ole, mutta auttaa se kuvittelemaan kaikenlaista.

Ei sittenkään sama...

Esikoiseni saa loistaa vielä tämän aamun postauksessakin.
Poika, joka halusi aina kastella kukkia ja "hoitaa" kukkia, pestä ikkunoita....

..lakaista lattioita, "järjestää" kaappia...

...täyttää ja käyttää pesukonetta....

Eilen kirjoitin että hän on sama vielä.
Monilta osilta onkin, mutta nyt pitää syödä omat sanansa. Jonnekin katosi tuo siivousvimma.
Järjestys silti olla pitää mutta se koskee vain omia tavaroita. Äitiä ja isää autetaan enää vain pakotettuna.
Oranssi nalle on edelleen rakas unikaveri. Se on ainakin pysyvää.

Sama vielä

Valokuvista on moneksi.
Olen katsellut viime aikoina paljon lastemme vanhoja kuvia ja olen saanut niistä paljon.
Yksi tärkeä oivalluskin tuli: sanotaan mitä sanotaan, ihminen on oma itsensä alusta asti.
Luonteenpiirteet ja tavat ovat näkyvissä jo varhain. Jälkikäteen katsottuna varsinkin sen huomaa.

Kun lapsen kanssa on hankalaa ja kasvaminen sattuu vähän kaikkiin on hyvä katsella menneitä.
On hyvä muistaa: lapsi on edelleen se sama joka oli aurinkoinen aamutakissa ja suloinen sortseissa. Sama poika, nyt vain isompi. Se, jonka villatakki oli aina juoponnapissa ja joka talutti itseään kädestä kun opetteli kävelemään, ja joka nyt ei haluaisi koskaan vaihtaa sukkia.

Oikeissa töissä

Minä olen nyt sitten ihan oikeissa töissä eikä lopu ihan heti kesken, tämä duuni.
Olin miltein unohtanut miten puuduttavaa isojen pintojen hiominen onkaan. Kunnon pohjustus on kuitenkin kannattava juttu. Saatamme elää näiden hyllyjen kanssa vielä monta monituista vuotta. Kuten olemme jo eläneetkin.

Tässä töitä tehdessään voi viritellä vaikkapa lauluja (jos sietää omaa ääntään.) Työlauluista ihan parhaita ovat vaikkapa "Työn oooooorjat sorron yöstä noooooouskaa jne." tai toisaalta "..pensselit santaan ja rukkaset naulaan, eihän tässä muukaan aauuuutaaa!". Ymmärrän kyllä miksi siellä puuvillapelloillakin niin laulattaa. Tympeäksi tulee touhu ilman mitään huvitusta.

Kahvitauoista kannattaa huolehtia. Syömistäkään ei nyt voi unohtaa. Hiominen on sen verran fyysistä touhua että kunnon nälkä tulee varmuudella. Pekkaspäiviä ei parane pitää tai olohuone on liian pitkään sorron alla.