Lauantaina voi vaikkapa...

Tänään olen leimaillut uusilla leimasimillani (viime sunnuntain ostokset kirpparilta) liki kaikkea - lapset kulkevat kuitenkin ilman leimaa otsassa. Olen myös tehnyt omasta mielestäni oikein maistuvaa lammas-kaali -pataa. Siinä on paljon meiramia. Ostin lisää lankoja ja kudon taas kaulaliinoja. Itselle, lapsille mutten ollenkaan miehelle. Häntä ne kuulemma kutittavat.

Olen myös maistanut miehen ostamaa laventelilla maustettua suklaata. Minusta se maistui siltä kuin söisi saippuaa, tai imeskelisi vaatekaapin tuoksupussia. Olen myös jo ihan hiukan ajatellut joulua. En minä muuten, mutta kun kyseltiin vaikeita joulupukkiin liittyviä asioita. Jaksan ihmetellä sitä miten 8-vuotias KAIKEN kyseenalaistava kyynikonalku uskoo aivan sokeasti pukkiin! Minulta kysyttiin myös mitä toivoisin joululahjaksi ja omaksi yllätyksekseni en osannut sanoa. En minä tiedä, hyvänen aika!

Kohta talon täyttää rugby-selostus. Ranska pelaa Englantia vastaan jonkun loppuottelun. Vaikken yhtään välittäisi, niin peli tulee olohuoneeseen ihan väkisin. Emminä niin rugbystä, mutta onhan siellä yksi komea pelaaja. Tai ainakin se on ihan karhun näköinen. Että kai sitä voi sitten lauantaina vaikka sellaista katsella, vaikka minun piti kyllä katsoa La môme, Edith Piafista kertova elokuva.

Ai juu, ja se Ensemble, c’est tout (Kimpassa) on nyt sitten kuulemma Suomessa. Näin sen keväällä ja tykkäsin. Olin tykännyt Anna Gavaldan kirjasta (jonka perusteella se on tehty) ja tuo filmi oli juuri kuten kirja. Sellainen hyvänmielen tekele. Ei mikään mestariteos, eikä yrittänytkään olla, mutta sieltä tuli hymyillen ulos ja c’est tout.

Levotonta meininkiä

Minulla on tapana vetää seinäkalenterista päiviä yli sitä mukaa kuin ne kuluvat. En tiedä miksi, ihan kuin ajattelisin että nyt tuokin päivä on "tehty". Joka tapauksessa...viime aikoina päivät ovat kuluneet sellaista vauhtia, että Tampere-Seuran hieno mustavalkoinen valokuvakalenteri näytti vielä syyskuuta. Kuvassa Amurin puutalokortteli 1950-luvulla, viimeisin ylivedetty päivä 28.9.

Mitä sen jälkeen on tapahtunut? Tuntuu etten edes muista. Nämä ovat sellaisia aikoja joista ei jää mitään muistikuvia. Se mitä jää on kuraisia vaatteita, kengänpohjien putsaamista koirankakoista, sadevaatteiden kuivattelua. On hämärää, tuntuu ettei lasten kanssa ehdi tehdä muuta kuin läksyt (tai etten oikeastaan edes näe heitä!), ettei miehen kanssa ehdi puhua kuin huomenta ja mitäs huomenna ja itse sitä vaan tönöttää tietokoneella tai tekee hajanaisia "projekteja" yläkerrassa - saamatta oikein edellistä loppuun kun pitää jo seuraava aloittaa.

Kahmin kaikkea kuin olisi se kuuluisa viimeinen päivä tulossa. Kudon kaulaliinaa, virkkaan isoäidin neliötä, teen tauluja, ompelen koristeita, teen yhtä tilaustyötä, luen kahta lehteä samaan aikaan, syön tietokoneen vieressä, ravaan kaupungilla turhautumassa...

Levottomuus, totta tosiaan, sehän se. Vaikka toisaalta väärä sana, sillä levännyt kyllä olen. Olen mennyt toisinaan jo yhdeksältä nukkumaan ja nukkunut tukkimaisesti aamuseitsemään. Olisiko rauhattomuus oikeampi sana? Ja kuitenkin huomaan yhä useammin toivovani rauhaa, hiljaisuutta, yksinoloa...tai sitten rauhallista yhdessäoloa. Tuntuu ettei sitä nyt juuri saa, ettei sitä nyt juuri osaa eikä siihen pysty. Sitten huomaa odottavansa joulua tai jotakin muuta, joka jotenkin tulisi apuun katkaisemaan putken ja tuomaan vaihtelua.

Kahden viikon kuluttua alkaa poikien syysloma. Jospa se toisi ellei muuta niin juuri sitä vaihtelua. Rauhaa se tuskin tuo, sillä heti loman alettua ajamme Ranskaan (n. 800 km....) muutamaksi päiväksi. Kyseessä on yhdistetty juhla, missä juhlitaan ainakin anopin ja kaksoissisarensa 70-vuotispäiviä, jonkun muun hääpäivää, vielä jonkun syntymäpäiviä, en muista kenen...joka tapauksessa paljon sukua koolla ja meno sen mukaista, luulisin. Vaan olisiko juuri tuollainen tapahtuma se mitä tässä nyt tarvitaan? Paikanvaihdos, ihmisten tapaaminen, uudet maisemat ja mieskin lomalla viikon...

Suosittelen vielä kaikille suklaakakkua. Sitä kannattaa tehdä jo hyvän tuoksun takia. Se menee näin:

300 g tummaa suklaata
125 g voita
1,5 dl vehnäjauhoja
2 dl sokeria
6 kananmunaa

Sulata voi ja suklaa yhdessä. Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi. Yhdistä siihen varovasti vehnäjauhot. Vatkaa valkuaiset vaahdoksi. Kääntele vaahto varovasti mukaan seokseen. Laita kaikki vuokaan ja paista 185 asteessa noin 40 min.

Pieni

Kun olin pieni minulla ei ollut blogia. Minulla oli päiväkirja, aina. Yhdeksänvuotiaana kirjoitin mm. näin: (klikkaa isommaksi)

Tapahtumarikas päivä heti aamusta alkaen!

Jouluna avauduin kertomalla uudesta karvalakista. Muistan kyllä sittemmin hävenneeni sitä aivan kauheasti, sillä se oli pyöreä kuin pallo ja se teki pään hyvin suureksi. Ja siitä sitä sitten kuulikin moneen kertaan...

Vastoinkäymisiä "hiitäjän" uralla. Onneksi avain löytyi.

Taas esteitä hiihtämisen suhteen. Kaveri ei saanut suksia jalkaansa! Ja illalla tragedia olohuoneen pöydän äärellä...

Urheasti kouluun vaikka vaikka yrjö lentäis!

...ja mitä tulee sanaan PIENI...tutkin tänään pahvilaatikoita ja löysin esikoisen vaatteita jotka haluan säilyttää. Keskellä oleva vaaleansininen body oli kokoa 45-50 cm - ja sekin oli liian suuri.
(Ja nyt se "pieni" käy jo tyttöjen luona leikkimässä. Kohta ostetaan partakone.)

(Ja ei, minulla ei ole vauvakuumetta. Muuten kyllä on. )

Kutsu

Kahdeksanvuotias poikani sai maanantaina pienen, vihreän kirjekuoren koulussa. Siellä oli kutsu Sarah -nimisen tytön luokse leikkimään tänään, keskiviikkona. Sarah oli itse jaksanut kirjoittaa "Monsieur, Madame" ja äiti oli kirjoittanut loput. Tiedusteltiin olisiko poikani vierailu mahdollista. Ja onhan se. Soitettiin ja sovittiin että vien hänet tänään klo 15.00 ja isänsä hakee klo 18.30.

Onko nämä nyt ekat treffit?

Muokattu klo 17.30: Vein pojan kylään kolmeksi. Portilla tyttö sanoi että toivottavasti pikkuvelikin saa jäädä kylään, sillä muuten hänen pikkusiskonsa on kimpussa koko ajan kun "sillä ei ole seuraa". Tästähän ei oltu puhuttu, joten arvelutti hiukan mitä perheen kotonaoleva aikuinen sanoo. Tyttö pyysi meidät kuitenkin kaikki sisään ja sanoi puhuvansa isälleen. Pian tuli alakertaan coolein koskaan näkemäni koti-isä sortseissa, aamutossuissa, päällä virttynyt t-paita, kaulassa kaulaliina ja käsivarrella vauva, jolla oli paljas peppu. Isä sanoi että anti mennä vaan, hän selviää mistä vaan, myös viidestä lapsesta kotonaan.

Uskoin sen ihan heti ja lähdin viettämään ansaitsematonta ja yllätyksellistä vapaata iltapäivää.

Minä määrään itselleni

Tänään olo on ollut nuutunut, ruma ja ankea. On nuha ja silmiä kirveltää. Sitten piti vielä lähteä tällaisena päivänä kaupungille "jotakin pientä kivaa etsimään". Aivan täystuhoajatus! Ensinnäkään minulla ei nyt ole varaa ostaa mitään kivaa, kovin pientäkään. Pitäisi olla tyytyväinen kun viikonloppuna löytyi kivoja juttuja kirpparilta. Vaan ei. Joku piru ajaa minut nuhaisena ja nuhjuisena kaupungille tungeksimaan. Kaikkea löytyy - ja se harmittaa kun en kuitenkaan voi tehdä kauppoja!

Pyörin aikani, sovittelin, katselin punaisia silmiäni sovituskoppien peileistä, tunsin oloni tyhjäksi, tyhmäksi ja turhanaikaiseksi. Sijoitin sukkahousuihin ja bussilippuun. Voi Mooses.

Määräsin itselleni hedelmiä, lepoa ja kauppojen välttelyä joksikin aikaa.

Brocante, täältä tullaan!

Sunnuntaiaamuna heräsin ilman kelloa ennen seitsemää. Kävin pikaisesti suihkussa, keräsin kaiken talosta löytyvän käteisen rahan (paitsi lasten säästöpossujen sisällön) ja melkein juoksin lähikortteliin, jossa oli "'brocante" (markkinat, kirpputori, vanhan tavaran myyntiä).

Vaikka olin ensimmäisten asiakkaitten joukossa monet kauppiaat vasta purkivat tavaroitaan autoistaan. Ne jotka olivat jo ehtineet panna koko valikoimansa esille istuivat juomassa aamukahviaan termospullosta. Brocante keskittyi eräälle aukiolle johon johtaa kuusi katua. Kaikilla noilla kaduilla oli enemmän tai vähemmän kauppiaita. Otin seuraavanlaisen taktiikan; kuljin puolijuoksua jokaisen kadunpätkän kertaalleen läpi. Painoin mieleeni kiinnostavat asiat joihin pitäisi palata.

Sitten näin tämän:

Olen pitkään halunnut sovitusnukkea ja siinä hän oli. Ostin heti, vaikka tiesin raskaan kropan kantamisen muodostuvan hidasteeksi reissuni varrelle...

Kohta näin tämän soikean peilin. Kehys on puuta, maalattu moneen kertaan. Takapuolen pahvi on laikukas ja isketty nauloilla kiinni moneen kertaan. Itse peili on täynnä ihania tummuneita kohtia ja se vääristää kuvaa juuri oikealla tavalla. Ostin sen. Nyt toisen kainalon alla oli Madame, toisessa kainalossa painava peili. Ei kun eteenpäin.

Olin jo aika uupunut kun näin tämän suuren peltirasian. Myyjä toivoi saavansa siitä yhden euron ja sai heti. Rasia on kauniin värinen mielestäni. Siitä tulee ehkä kynttilälaatikko. Minulla oli vielä neljä euroa taskussa ja voimat olivat täysin lopussa. Löysin naisen jolla oli kaksi vanhaa leimasinta. Sain ne yhteensä kahdella eurolla. Toinen kertoo ranskaksi "suljettu lauantaisin" ja toinen mainostaa "lyömättömiä hintoja".

Sitten oli pakko lähteä pois, koska en kerta kaikkiaan jaksanut kantaa tavaroitani enää. Kun tulin löydöistäni onnellisena sisään, huomasin muovikassin pohjassa reiän, josta toinen leimasin oli pudonnut jonnekin matkani varrelle. Sisuuntuneena join vain lasin vettä ja lähdin heti etsimään "lauantaisin suljettu" -leimasintani. Noin 300 metrin päässä se makasi siivosti jalkakäytävällä.

Tästä minä pidän! Hinnat kohdallaan, paljon mielenkiintoista ostettavaa, hyväntuulisia kauppiaita ja asiakkaita, aurinkoinen päivä - ja liikuntaa ja lihaskuntoharjoittelua siinä samalla, kun riepottaa aarteitaan pitkin katuja...

PS. Peilissä näkyy uudet kotitossuni. Olen tähän asti pitänyt aina villasukkia kotona, mutta olen ehtinyt liukastua portaissa ja puulattioilla jo niin monesti, että lauantaina päätin tehdä asialle jotakin ennen kuin päädyn pyörätuoliin. Ostin jazz-tanssitossut, jotka ovat kokonaan nahkaa ja aivan ihanan pehmeät. Kuin tiukka nahkakäsine kädessä. Mikä parasta, ne ovat pohjastaan juuri sen verran "tahmeat", että ne toimivat hienosti liukuestekenkinä. Pienen pieni nahkakorko antaa askelille sopivan ryhdin. Suosittelen!