Niin kiva

On hauska löytää sellaista jonka luuli lopullisesti kadonneen. Tämä pikkuinen valokuva - noin tulitikkuaskin kokoinen - oli minulla vuosikaudet niin, että tiesin varmuudella missä se on.
Sitten...ei missään. Muistan nähneeni kuvan viimeksi joskus joulun tienoilla.
Vaihdoin eilen lakanat esikoisen parvisänkyyn. Vihaan sitä hommaa, koska lyön pääni kattoon joka kerta. Pojan kaikki aarteet sängyn laidassa olevassa sivulaatikossa eivät tee touhua helpommaksi. Tavaraa on paljon, aivan valtavasti. Siellä satuin eilen näkemään tämän kuvankin.
Luvatta ja salaa otettu minulta.

Kysyin miksi hän oli ottanut kuvan.
- Se on niin kiva, sanoi poika.
Niinhän se on, toki - ja se on äidin.

Kiukkuinen

Suurissa kaupungeissa on suuret mahdollisuudet. Paljon nähtävää, paljon tehtävää.
Kääntäen niissä on myös paljon mahdottomuuksia. Monenlaisia kahjoja, jotka ovat kylähulluja vaarallisempia, paljon ääniä joita ei pääse pakoon, paljon asioita jotka eivät riipu sinusta, joille ei voi mitään, joita on vaan siedettävä.

Olen mielestäni oppinut ulkomaanvuosinani paljonkin suhteellisuutta. Erotan RUUHKAN "ruuhkasta", JONON "jonosta" ja PITKÄN ODOTTAMISEN pikku odottelusta. Olen oppinut myös tarvittaessa kulkemaan ajattelematta, tyytymään saamaani paikkaan tai kohteluun, nielemään ja odottamaan asioiden etenemistä edes kohtuullisen rauhallisena. Hollannissa opin sulkemaan korvanikin, vaikka siihen mp3-soitinta välillä tarvittiinkin avuksi.

Viime päivinä entisistä kokemuksista on ollut hyötyä, vaikka hemmetinmoista ärsytystä ei mikään voi poistaa. En ole kuitenkaan revennyt lattialle huutamaan, lyönyt ketään tai saanut kohtausta. En, vaikka poikien koulusta hakeminen vie tällä hetkellä yhteenä jopa 3 tuntia, mikä on ainakin kaksinkertainen aika normaaliin - paitsi että normaalia ei oikeastaan ole, koska "normaalistikin" milloin vain voi sattua mitä vain.

Nyt kaiken sekoittaa tietyö, joka sijoittuu vain parillekymmenelle metrille, mutta jonka takia erään kadun liikenne poikien koulun lähellä on siirretty muille kaduille...aluella, jossa on hyvin, hyvin kapeita katuja, joista monet vielä yksisuuntaisia. Muuta ei tarvita: siellä seisoo sievässä jonossa bussit, henkilöautot, roska-autot, kuorma-autot, taksit ja muutamat onnettoman pyöräilijät.

Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että koululle on noin 4 km:n matka, ja bussit kulkevat aikataulujen mukaan 10 min. välein....

Nyt

- aurinko näkyvissä sumun jälkeen
- seuraavaksi venyttelen olohuoneen lattialla jossa jo makailin kuvaamassa eukalyptuksiani
- ilmanlaatu kohtalainen
- tuuli ilmansuunnassa jota en muista, mutta joka on etelän ja lännen välissä
- lounaaksi lauantaisen racletten jämät
- mieliala yltiöpäisen toiveikas ja odottava
- fyysinen olo eilistä voimakkaampi
- tukka huonommin kuin aikoihin
- haaveena istua syntisessä jazzklubissa vaikka tämän soidessa
- ihastusta herättää tämä ja tämä!

Pääsiskö mitenkään aikakoneeseen?

Hyvä viikko jokaiselle!

Vaikka väsytti

Löysimme uuden puiston. Voi onnea!
Olen ollut kuoleman väsynyt tuntemattomasta syystä koko viikonlopun, mutta onneksi silti lähdin mukaan ulos. Ei se kyllä fyysistä väsymystä poistanut, valitettavasti.

Vähät välitän

Radion mukaan tiet ovat täynnä rannalle ajavia. Me emme lähde jonon jatkoksi, vaikka kieltämättä houkuttaisi. On paljon upeampi ilma kuin monena, monena kesä- tai heinäkuun päivänä.

Ruokakaupassa nenä teki ostopäätöksen, enkä voinut jättää eukalyptuksen oksia ostamatta.
Olen iloinen siitä, että tämän päivän Ainoa Oikea Työ on pyykkien ripustaminen. Sekin menee huvin varjolla, sillä aion istuksia parvekkeella ripustustyön ohessa pitkiä toveja. Kuppi kahvia mukaan, ehkä. Pojat pääsivät isänsä kanssa lamppusostoksille, joten kenestäkään ei tarvitse nyt välittää kuin korkeintaan vähät.

Takauma

Yläkerrassa tavaroita setviessäni tuli eteen ryppyinen, tyhjä leipomon pussi. Ei ihan tyhjä sittenkään. Pohjalla muutamia croissantin muruja. Äkillinen takauma, déjà vu ja sen sellaista.
Eikä tuosta ole kuin kaksi ja puoli kuukautta, ei sitäkään!

Kevääseen mennessä tuntuu varmaankin jo siltä, etten ole koskaan missään ollutkaan. Silloin voi alkaa siis suunnitella uutta lähtöä josta taas seuraavana syksynä saan takaumia tyjjien leipäpussien ansiosta.

Muistelen mielelläni menneitä. Tikulla silmään, sanotaan.
Minä saan olleesta tarvitsemiani ankkureita niihin hetkiin, kun tuntuu että laiva karkaisi muuten aavalle. Viivyttelen onnen hetkissä ja pystyn luomaan uusiakin, vanhoin eväin. Silloin pienetkin murut pussin pohjalla ovat isoja asioita.

Katsaus

Syksy on täällä siinä vaiheessa että aamuisin on viileää, mutta päivisin edelleen viidentoista ja kahdenkymmenen lämpöasteen välillä. Aamulla alakertaan tullessani väännän lämpöpatterin keittiössä ja olohuoneessa päälle. Aamupäivän aikana väännän kodin pattereita pienemmälle, ja iltapäivällä kokonaan pois. Silloin avaan yleensä ikkunatkin kunnon tuuletusta varten, vaikka parempi ajankohta ilmanlaadun suhteen olisi varmasti yöllä.

Eilinen iltapäivä oli niin lämmin, että istuin rauhassa katolla kahvikupin kanssa. Mietin jo ennakoiden mitä teemme parvekekukille sitten kun on viileämpää. Osa kasveista saa jäädä ulos (ne, jotka jo vanhasta muistista sen kestävät), mutta mihin laitan kaikki pelargoniat? Niitä on paljon, ja ruukut ovat sellaisia suuria laatikoita. Nyt kaikki ovat vielä tukevasti kukassa, eikä säänkään puolesta tarvitse vielä hosua.

Eilen saimme tietää että pojat pääsivät koulun harrastuskerhoihin kumpikin haluamiinsa ryhmiin. Isompi valitsi shakkikerhon ja piirustuksen. Pienempi urheilun ja askartelun. Heidät tuntevat olisivat varmaan voineet vaikka arvata nuo valinnat.

Tämä syksy on pienemmän koulun suhteen alkanut niin hyvin että voin vain kehrätä!
Ei yhtään itkua minään aamuna, ei isään takertumista koulun pihassa, ei "kummistuksen" piirtämiä housuja. Läksyt hän haluaa itse tehdä ja voi miten se sujuu! Kaiken lisäksi hän ilmoitti yksi aamu että pani lampun yöllä kiinni huoneessa koska "ei pelkää enää pimeää". Tuntuu että poikaan on tullut rutkasti itseluottamusta ja uusia taitoja. Olen aivan hemmetin iloinen.

Sirkukseenmenoa kysellään taas, kuten joka syksy ja talvi. Pojat ovat päässeet vain kerran sirkukseen. Se oli Hollanissa. Muistan heidän riemunsa vieläkin, ja hiukan häpeillen ihmettelen miksi emme ole saaneet järjestettyä uutta mahdollisuutta. Ei se niin kauhean kallistakaan ole, ja sirkukset kyllä kiertävät. Tänä syksynä mennään.

10 vuotta sitten

Kymmenen vuotta sitten asuin mieheni vanhempien kodissa, joka oli kävelymatkan päässä Versailles’n puistosta. Mies oli päivät opiskelemassa tai opintoihin kuuluvassa työharjoittelussa. Tein lukemattomia kävelyretkiä puistoon tappaakseni aikaa. Joskus ajoin puistossa ympäriinsä miehen pikkuveljen polkupyörällä, joka oli jäänyt tarpeettomaksi omistajansa lähdettyä Uuteen Seelantiin. Joskus otin eväät mukaan, lämpimällä säällä kirjan ja viltinkin.

Väreitä

Monessa blogissa on listattu mieluista musiikkia. Tehtävä tuntuu aivan ylivoimaiselta, mutta yritän mainita muutamia. Lähtökohtana käytän kylmänvärekerrointa, hiukan samaan tapaan kuin Liivia tänään.

Sekalaisessa järjestyksessä:

Kaikki musiikki elokuvasta Les Choristes. Etenkin tämä laulu. Tai tämä. Tai.

Joan Baez, Here’s to you. Hyvä helvetti sentään miten yksinkertainen kappale kasvaa kasvamistaan. Laulu on soinut elokuvassa joka kertoo kahden miehen (Sacco ja Vanzetti) ankean kohtalon. Valitettavasti en ole nähnyt, mutta tarinan olen lukenut.

J.B. Lully:n Marche pour la cérémonie de Turcs. En osaa selittää eikä kai tarvitse.

Pink Floyd:in The Dark Side of the Moon -levyn viimeisen biisin (Eclipse) viimeiset rivit:

"All that is now
All that is gone
All that's to come
and everything under the sun is in tune
but the sun is eclipsed by the moon."

Minulla on kylmät väreet selässä joka kerta kun tuo viimeinen lause kumoaa kaiken edellä sanotun. Tehoaa ihan joka kerta.

Mozart:in Requiem ja siitä erityisesti osa Dies irae (tai sitten Confutatis).
Komeaa, komeaa ja kohtalokasta. Käy selkäpiihin.

Gabriel’s Message Stingin laulamana. Ikisuosikki siitä asti kun kuulin ensimmäisen kerran. Kuten melkein mikä tahansa missä on Stingin ääntä.

(Ai ups. Pitikö olla vaan viisi.Arvasin ettei onnistu.)

Ja lisäksi liuta The Doorsia, Led Zeppeliniä ja sellaista. Vielä mainittakoon mm. sellaiset biisit kuin Liehuva liekinvarsi, Neidonryöstö, Tanssiva karhu. Monet Carolan laulut. Äänensä oli koskettava. Sitten se renkutus elokuvasta korppi kädessä eikun olalla eikun missä se nyt oli. Porque te vas, niin se oli. Kun siihen liittyy niin paljon kuvia päässäni.
Voisin viettää päivän tässä koneella listaamassa musiikkia joka aiheuttaa hyviä väreitä minussa mutta on kai syötävä välillä.

Antakaa laitan silti vielä yhden!

Veden äärellä

Eilen oli lämmin ja aurinkoinen päivä, jonka onnekseni sain viettää rannalla Calais’n lähellä.
Haaveilen aina vaan paikasta meren äärellä...

Kolmannen kerran järjestetyssä rantatapahtumassa oli tarjolla mm. merivartioston pelastusesityksiä.
Traktorille ja muille vetovehkeille sen sijaan tuli töitä ihan muuten vaan, kun eräs maastoautokuski luuli olevansa nousuvettä nopeampi...Oi tyhmyyttä.

Maailma Ikoflexin läpi

Asiat näyttävät kovasti erilaisilta siitä riippuen miten niitä katsoo.
Kyläpaikkamme isännän vanhan Ikoflexin läpi olen sihdannut todellisuutta ennenkin.
Vanha kamera avaa maailman, jota tuijottamalla kävelee helposti päin seiniä kun unohtaa katsovansa etsimestä peilikuvaa.

Vanha, likainen linssi tuo oman viehätyksensä ja heijastukset pehmentävät kovat kulmat ja räikeät värit. Oi ihanuutta. Haluan muuttaa Ikoflexin sisään!

Keltainen talo

Istun tässä vaarin kanssa kesäpaikan pihalla Kurussa. Vuosi on -68 ja olen melkein yksivuotias. Vaari hiukan enemmän.Muistan että talo maalattiin tuosta muutaman vuoden päästä. Keltaiseksi taas. Sain auttaakin. Tuossa maisemassa muistan lukemattomat kerrat kantaneeni rannasta vettä kukille, muistan tervatun veneen hajun ja viilin keittiön kaapissa. Olisin syönyt vain sitä kuorta, mutta talkkunaa vihasin. Hiirenloukut ja paksut täkit. Yhdessä kaapissa oli hyttysmyrkkyjä ja yläkerrassa vaikka mitä. Pihan puutarhakeinu oli punainen ja maakellarissa meni kylmänväreet. Talon takana oli kirves pölkyssään ja siihen ehdoton kielto koskea. Talon ulkoseinällä roikkuivat kalaverkot selvittämistä varten. Ison kiven takana oli parhaat mansikat ja vaarin kasvimaalla kaikenlaista. Nokkoset hän haki huussin takaa. Metsikössä saunan takana oli minulle tehty keinu. Siellä oli viileää ja hyttysiä. Laiturin viereen järvenpohjaan pantiin puurokattilat likoamaan ja hauki kävi syömässä puuronloput. Kerran putosin huussiin ja mummu pesi minut sadatellen juuriharjalla saunassa.

***
Luin Joel Haahtelan "Naiset katsovat vastavaloon".
Ensinnäkin: taas aivan perhanen oivallinen kirja! Miten tykkäänkin hänen tyylistään. Olen nyt lukenut kolme Haahtelaa ja vaikka hänen äänensä on periaatteessa sama, niin nuo kolme kirjaa ovat keskenään aivan eri tyyliä. Elenan hyvin lyhyet lauseet, Perhosenkerääjän paljon pidemmät ja nyt tämän siltä väliltä -lauseet. Mutta aina lauseet täynnä ja merkityksellisiä. Mutta eivät tekotaiteellisia tai pyrkyrimäisiä.

Taas voi sanoa: kunpa olisin kirjoittanut itse tämän kirjan! Pöytälaatikossani oleva täysin keskeneräinen "Vera" on aivan sontaa tämän rinnalla, tietenkin. Mutta sävähdytti kun huomasin miten samantapainen aihe. Vaan pöh. Omani jää pöytälaatikkoon kun kerran muut osaavat näin paljon paremmin. Sinne muiden sekaan jää, taas.

Kirjaa lukiessani ajattelin: onko Haahtela katsellut ranskalaisen elokuvan Peindre ou faire l’amour (josta olen aikaisemminkin joskus kirjoittanut ja jonka mainospätkä tässä) ? Niin samanlainen tunnelma oli kirjassa. Mutta plagioinnista ei voi syyttää, sillä elokuva on ilmestynyt vasta 2005. Kiinnostuneet etsiköön filmin käsiinsä ja silmiensä eteen.

***
Minulle käy usein niin että lukiessani tulee maisema mieleen. Huomaan että talo on hyvin usein tuo talo, joka on tämän postauksen kuvana. Juuri tuo talo, vaikka se fyysisesti ei sopisi ollenkaan meneillään olevan kirjan kuvaukseen talosta, tai vaikka ympäristökin olisi ihan vääränlainen. Kaikesta päätellen tämä keltainen rakennus on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen.
***
Morjes ja hei.
Lähdemme illalla Ranskaan. Se on viikonloppu ja Calais. Palaamme sunnuntai-iltana.

Odottaa

Juuri nyt:
kissat odottavat löytäjää, taulut ripustajaa ja jääkaappi täyttämistä.
Paljon muutakin on, mutten ole huomaavinani.

Minua on niin surettanut tuo Albert-kissa. Ollut kateissa jo yli kaksi viikkoa ja epätoivoinen omistaja on levittänyt ilmoituksia puihin, pylväisiin ja postiluukkuihin hyvin laajalle alueelle.
Eikä Albert ole ainut kadonnut ja etsitty kissa.
Ja sitten kun on niitä kadonneita lapsiakin...bussin seinässä, kaupan ilmoitustaululla, radiossa.

Olen elämässäni odottanut paljon. Olen odottanut koulun alkua ja sitten sen loppua, odottanut joulua, kesää ja syntymäpäiviä. Täysi-ikäisyyttä ja paluuta lapsuuteen, jos se olisi mahdollista.
Olen odottanut busseja, junia, lentokoneita ja autoja. Rakkaita ihmisiä ja tuliaisia. Odottanut että kuukautiset alkavat ja sitten odottanut etteivät alkaisikaan. Odottanut miestä kotiin, lapsen nukahtamista ja saman lapsen heräämistä, että saisi katsoa vastaherännyttä. Useasti olen odottanut ihmettä tapahtuvan, rauhan tulevan ja pahan poistuvan. Toisinaan odottanut lakkaavani odottamasta ja oppivani olemaan nyt.

Mutta ajattelen joka tapauksessa:
niin kauan kuin odottaa, niin kauan toivoo.
Niin kauan kuin toivoo, kaikki on mahdollista.

Jäi mieleen

Ihmiset päästelevät suustaan kaikenlaista. Joskus pahalla, joskus vahingossa, ajattelemattomuuttaan. Sitten on sanoja, lauseita, jotka muovautuvat kuulijan päässä ihan toisiksi kuin sanoja halusi, kuin oli tarkoitus. Väärinkäsityksiä ja aukkoja tiedoissa.

Minkälaisilla lauseilla on edellytykset jäädä mieleen?
Mietin tuota, ja tulin siihen tulokseen että yhteinen tekijä löytyy. Lauseet jotka jollakin tapaa koskettavat - hyvässä tai pahassa - jäävät muistiin. Joskus kauan päässä muhinut sanayhdistelmä saa merkityksen vasta pitkän ajan päästä. Tuntuu että jotkut asiat kestävät mennä jakeluun hiukan kauemmin.

En toki voi listata tähän kaikkia niitä sanoja ja lauseita, jotka muistan, jotka ovat merkityksellisiä, jotka ovat jääneet päähäni. Laitan lähinnä esimerkkejä siitä, että aivan älyttömätkin asiat voivat olla omalla tavallaan mieleenpainuvia.

Hyvä kroppa mutta pää pitäisi vaihtaa. (Nuorten miesten kommentti vielä nuoremmasta minusta, kun kuljin ohitse. Olin noin 20-vuotias.)

Kai noinkin voi sitten elää. (Erään ihmisen kommentti siihen, että olen kotona enkä edes etsi töitä.)

Ai sä olet tullut uskoon, vai? (Ivallissävyinen kommentti siihen, kun kerroin käyneeni kirkossa.)

X haluaa aina aamiaiseksi pullaa. Sitä pitää olla joka aamu. (Eräs nainen kertoi miksi leipoo niin usein paljon. X oli miehensä.)

Lapsenne käsi puutuu ja se pitää amputoida! (Eräs nainen Ranskassa katseli rattaissa nukkuvaa lastani.)

Olet komein Kurussa käynyt nainen vuosikausiin! (Hyvin humaltunut mies minulle Kurun matkahuollon baarissa yli parikymmentä vuotta sitten.)

Peukalo ei saa näkyä sormien takaa. Se ei ole esteettistä! (Tanssinopettajani minulle sitoessaan peukaloa kuminauhalla yhteen keskisormen kanssa.)

Nämä on kyllä miesten sukat...(Vapaa valinnan kassa minulle kun ostin tarkoituksella miesten sukat.)

Veräs likka huppu päälles, täälon kylmä! (Tuntematon mies liikennevaloissa Tampereella kauan sitten aikuiselle minulle.)

Tästä voisi tulla loputon lista. Ymmärtänette ehkä asiani kuitenkin.

Käsitöiden ihmeellinen maailma

Liivian tavoin esittelen vastavalmistuneita. Tästä on leikki kaukana. Näissä vetimissä voin helposti vaikkapa liittyä terroristiryhmään tai käydä ryöväämässä lähipankin. Miten tässä taas näin kävi?

(Melkein kuin) Central Parkissa...

Pidän Bois de la Cambre:n puistosta. Kaikkiaan 123 hehtaaria yleistä puistoa jo vuodesta 1856.
Viikonloppuisin läpi kulkevat tiet on suljettu autoilta, ja polkupyörät, rullaluistelijat, ratsastajat, lenkkeilijät ja kävelijät täyttävät alueen. Huonollakin säällä paikka vetää paljon liikkujia, mutta eilisen kaltainen aurinkoinen päivä houkuttelee paikalle vielä paljon ruoholla lekottelijoita, pique-nique -koreja kantavia ihmisiä, pallottelijoita ja partiolaisia. Ja koiria. Ja leijanlennättäjiä. Ja ensi kertaa kolmipyörää kokeilevia lapsia. Suutelijoita penkeille. Lehtiä selaavia vanhoja miehiä.

Kaiken keskellä on suuri lampi, jossa on joutsenia ja muita lintuja. Tasaisin väliajoin löytää auton, joista myydään jäätelöä, juomia ja kuumia vohveleita. Polkupyöriä ja rullaluistimia voi vuokrata ja opetustakin saa molempiin lajeihin tarvitsijoille.

Iloja

Eilen hankimme kiireellä lahjaa, etsimme sateessa juhlapaikkaa ja myöhässä jätimme pojat ystävän syntymäpäiville. Sitten olimme kolme tuntia Mies ja Vaimo ja vierailimme romanttisesti remonttiliikkeessä ja lankakaupassa. Harmaata maalia, terapialankoja ja muttereita ja taulunkiinnityskoukkuja.
Joidenkin päivien kohokohdat ovat toisten päivien ilonpilkkujakin pienempiä.

Tähän päivään toivon mahtuvan ainakin:
- kaulurin kutomista
- myssyn viimeistelyä
- metsässä hengittelyä
- lukemista
- hiomista
- maalausta (lipasto/taulu)
- lättyjenpaistoa