Mullon niin kauheen vaikeeta

Kuuntelin äsken poikien koulun pihassa jonkun naisporukan keskustelua Todellisesta Ongelmasta. Yksi naisista valitteli suureen ääneen miten hänen "super-varustellussa uudessa keittiössään" on yksi aivan valtava vika. Se on nimittäin se, että on ihan mahdotonta löytää kaikille roska-astioille tila. (Täällä lajitellaan roskat kolmeen eri väriseen pussiin.) Kauhea narina ja marina jatkui muiden suista. On niin hirveän rasittavaa kun ne roskat valtaavat kaiken tilan. Yksi sanoi keltaisen pussin olevan heti täynnä kun hän panee sinne vaan "kolme mehupurkkia".
(Ääliö! Ensinnäkin mehupurkit kuuluvat siniseen pussiin ja toisekseen...purkit voi l-y-t-i-s-t-ä-ä!) Ja sitten vielä kun roskat ovat ikuisuuden siellä nurkissa (ne haetaan kahdesti viikossa ja voit myös itse vaikuttaa oman roskasi määrään, toope!)....

Yksi päivä kuuntelin jonkun toisen ruikutusta siitä kun hänen jacuzzinsa on jo kolmatta päivää
epäkunnossa. Tajuatteko? Kolme päivää kylpemistä ilman kunnollisia kuplia!! Ei se jumankauta ole ihmisen elämää, se. Ystävättärellään ei mennyt yhtään paremmin; Charles (ymmärsin että oli naisen poika) oli astunut eilen kuraan uusilla tossuillaan. Tajuatteko, kuraan! Miten sen ihmisen kanssa voi koskaan pärjätä, milloin se oppii kunnolla kävelemään, kysyn vaan...

Minä puolestani kysyn mistä tulevat tietynlaiset naiset (ja miksi nuo olennot ovat melkein aina ylipäätään ovat juuri naisia??) ja miksi ne eivät osaa pitää suutaan kiinni ja vielä että miksi minä aina joudun vastoin tahtoani niitä kuuntelemaan?

(Lopuksi mieltäni rauhoittava kuva keittiömme ikkunalaudalta. Hyvää ja rauhallista viikonloppua. Pitäkää huolta roskapusseista ja varokaa tukkeutumia jacuzzeissa.)

Tulin, narisin ja voitin

Tänään lähdin kaatosateessa klo 7.30 kaupungintalolle hoitamaan erään tietyn paperiasian lopullisesti kuntoon. Tällä kertaa olin varustautunut parhaalla mahdollisella tavalla; tarvittavien papereiden lisäksi minulla oli kirja, eväät ja muistiinpanovälineet havainnointia varten. Jo täydessä ruuhkabussissa oli aivan voittajaolo koska uusien kumisaappaitteni ja sateenvarjoni ansiosta en vaikuttanut märältä koiralta kuten suurin osa bussin muista matkustajista. Tällä kertaa jäin pois oikealla pysäkillä (taas yksi piste minulle!), löysin tien kaupungintalolle kysymättä lastentarhasta kuten viimeksi (paranee vaan!) ja olin ovella jo 7.55. Ovet aukeavat 8.15, mutta sitä ennen ulkopuolella asetutaan valmiusasemiin tulevaa hyökkäystä varten. Kun ovet aukesivat joku aivan vastasaapunut mies yritti ohittaa minut. Turha toivo. Olin niin täynnä adrenaliinia, että toivotin miehen taakseni jonoon (josta hänet toivotettiin jonon viimeiseksi, kuten kuuluikin. Nih.)

Sain vuoronumeroni. Vain kolme ennen minua. Edelliskerralla oli muistaakseni 13. Vuoronumeron mukaan olin Madame 33, mikä on tietenkin loogista, sillä numerot alkavat belgialaisella logiikalla 30:sta. Viimeksi ne alkoivat 085:sta. Onneksi osaan numerot ranskaksi. Voi niitä, jotka eivät osaa sanaakaan ranskaa. Vuoronumerot nimittäin huudetaan nopeasti, vain kerran - ja joskus aika hemmetin hiljaa.

Kävelin Madame 33:na aulan poikki odotustuoleille. Kumisaappaat narisivat ja kiinnittivät kaikkien huomion. Myös miespuolisen virkailijan, jolle kohta esittäisin asiani. Toivoin mielessäni hänen pitävän naisista jotka pitävät kumisaappaita...

Vuoroni tuli yllättävän nopeasti sillä
- 30 oli ottanut numeron väärään jonoon
- 31:en asia oli helppo ja nopea (mitä mitä???)
- 32 ei tullut paikalle (ei vessaan kannata mennä luottaen siihen että asiat kuitenkin kestävät luukulla siihen asti että ehtii palata!)

Ja sitten minä ja paperini.
"Näyttävät hyvältä". (Minäkin olen aina pitänyt siitä miltä A-neloset näyttävät).
"Kyllähän nämä riittävät oikein mainiosta". (Sä lupaat vaan...kohta vedät kuitenkin maton alta ja paat mut ryömimään.)
"Niin että ei muuta kuin hyvää viikonloppua. Voitte jäädä odottamaan meiltä kirjettä jonka kanssa tulette sitten takaisin hakemaan sen kortin kunhan se on valmis."

Olin niin valmistunut tappelemaan etten tajunnut että son ohi nyssitte. Ulkona hyppäsin tahallani lätäkköön ihan vaan siksi.

Iso taakka, pieni mies

Koulu alkoi siis syyskuun alkupuolella. Ensin vaikutti siltä että kaikki lähtee oikein mukavasti menemään. Molemmat menivät mielellään kouluun, vain hiukan sellaista muodon vuoksi -natinaa kuului silloin tällöin aamulla.

Syyskuu on melkein lopussa ja pojille on valjennut moni tosiasia. Ensinnäkin...molemmat ovat nyt yhtä luokkaa ylempänä ja se tarkoittaa automaattisesti lisää töitä. Isommalle paljon lisää töitä. Keskiviikot eivät ole enää koskaan vapaat, kuten edellisessä koulussa noin kerran kuussa (opettajien kokouksen takia). Toki lomat ovat sitten ihan himppusen pidemmät tämän vuoksi, mutta arkea se ei helpota. Pienempi tarvitsee edelleen apua ranskan kielensä kanssa. Viime vuonna hän sai sitä koulussa, sai lisäksi käydä puheterapeutin luona kahdesti viikossa. Kaikki tämä kouluaikana, omassa koulussa. Nyt tilanne on se, että hänen ehdottomasti tarvitsemansa ranskan lisäopetus on koulun jälkeen, eikä puheopettajaa ole koulussa ollenkaan...eli se olisi sitten niin ikään kouluajan jälkeen jossakin muualla.

Lisää ongelmia; entisessä koulussa ei ollut lainkaan ruokalaa, vaan kaikki toivat ruokansa mukanaan. Isomman poikani ikäiset saavat valita tuon vaihtoehdon nytkin, ja hänen kohdallaan se onkin (erinäisistä syistä johtuen) ainut viisas valinta, mihin kaikki olemme tyytyväisiä. Pienempi ei kuitenkaan saa valita; koulun ruokala tai kotiin syömään, ellei asuisi niin kaukana ettei ruokatunnin aikana ehdi edes kotiin ja sieltä takaisin...Pienempi meni ensin ruokalaan aika mukavasti, mutta on alkanut nyt sanoa että hän "pelkää" sitä eikä tykkää syödä. On mm. piiloutunut vessaan ruokalakammossaan...

Pienempi sanoo myös päivittäin että joku kiusaa välitunnilla eikä hän halua mennä ulos. Huokaus. Lisätään tähän kaikkeen sitten vielä että bussit kulkevat ruuhkan takia miten sattuu ja normaalisti n. 15 min. reissu kestää joskus 45 min. Tiistaisin ja torstaisin (jolloin pienempi menee "ranska vieraana kielenä" -tunneille jotta saa vahvistusta kieleen ja isompi odottaa sen aikaa läksyjä tehden koulussa siihen varatussa salissa) olemme kotona hiukan ennen kuutta. Sitten pitäisi tehdä läksyt, mutta myös syödä - ja vain olla tai leikkiä!

Huokaus, toinen ja kolmas.
Olemme puhuneet pienemmän opettajan kanssa hänen ongelmistaan; itkee joka aamu, ei halua ruokalaan, piiloutuu, ei oikein tee mitään tunneilla jne. Onneksi opettaja on oikein kiltti ja ymmärtäväinen. Hän otti vakavasti kaikki puheet siitä että joku kiusaa ja lupasi katsoa poikamme perään ja yrittää auttaa häntä kaikin mahdollisin tavoin.

Tuossa kuvassa pienempi tekee läksyjä isän kainalossa. Tuona iltana hän nukahti kesken kaiken. Opettaja on sanonut koko luokan vanhemmille että älkää teettäkö läksyjä yli kahtakymmentä minuuttia. Ei, ei tulisi mieleenkään, etenkään kun oppilas nukahtaa...

Viime vuoden syksy oli hankala myös. Sitäkin edellisen vuoden. Toivon kovasti että tänäkin vuonna tulee muutos. Tämä kaikki on kovin raskasta meille kaikille. Tuntuu ettei maailmassa ole tällä hetkellä muuta kuin koulu. Kun tulee kauan odotettu viikonloppu...se hurahtaakin ohi niin ettei juuri edes huomaa. Sen olen päättänyt ettei poikien tarvitse viettää lauantaipäiviään ainakaan missään ruokaostoksilla marketissa. Yritämme järjestää kivaa tekemistä ja rauhallista tekemättömyyttä. Kai sekin jotakin auttaa....?

Piipun syysasu

Naapurin piippu on vaihtanut syysasuun. Suunnittelijaa ei tiedossa, mutta lopputulos on onnistunut.

Minulla on uusi mies

Olen viime kevään ja kesän kuunnellut lähinnä naisten laulamaa musiikkia. Charlotte Gainsbourg, Lisa Ekdahl, Carla Bruni, Keren Ann etc.
Mutta kyllä miehiäkin tarvitaan, kyllä vaan! Kävin viikonloppuna Fnac:issa joka on minulle taivas. (Nyt tajuan miksi Fnac-liikkeet ovat usein ylimmässä kerroksessa!) Kuuntelin tyrkylle laitettua Benjamin Biolayn uusinta ehkä vain 10 sekuntia kun jo tein ostopäätöksen. Musiikki yksinkertaisesti toimii ja Biolayn ääni on mieluinen. Ajoittaiset mielleyhtymät Serge Gainsbourgin tyyliin alkuun hiukan haittasivat, enää eivät.

Tuosta voi kuulla yhden kappaleen.

Iltamuokkaus:
Tähän vielä linkki sivuilleen jossa on myös lyhyitä musiikkinäytteitä.

Sunnuntai, autoton päivä

Kuten aikaisemmin kerroin, kadullamme järjestettiin nyt jo viidettä kertaa vuotuinen katupiknik autottomana päivänä. Lapset olivat onnellisia kun saattoivat ajaa pyörillään keskellä autotietä ja omanikin harjoittelivat ahkerasti rullaluistelua...

Pöytiin kannettiin kaikenlaista syötävää ja juotavaa yhdessä nautittavaksi. Erityisesti ihastelin erään naapurin takapihan viinirypäleitä. Miten makeita!

Kaiken kaikkiaan kiva juttu; kadulla oli yllättävän suuri määrä ihmisiä. Kuva on otettu iltapäivällä, mutta alkuillasta laskin paikalla olevan arviolta 80-100 ihmistä. Ohikulkevat pyöräilijät pysähtyivät silloin tällöin ottamaan lasillisen tai hiukan purtavaa ja muutenkin paikalle oli selvästi tullut ihmisiä hiukan kadunpätkämme tuoltapuolenkin.

Oli mukava todeta että ympärillä asuu sympaattisia ja mielenkiintoisia ihmisiä. Tutustuin mm. yhteen ruotsalaiseen mieheen ja häpesin taas silmät päästäni kun ruotsi ei tullut suusta ulos. Mukana oli nuoria ja vanhoja ja kun minä seitsemän jälkeen menin esikoisen kanssa kotiin (mies jäi rullaluistelevan kuopuksen kanssa) niin molemmat alakerran naapurimme olivat edelleen kadulla - ja aika moni muukin. Klo 21 joku soitti ovisummeriamme. Se oli alakerran yli kahdeksankymppinen pappa aika hemmetin pölyssä. Sanoi hukanneensa avaimensa. Juuri kun mies lupasi lähteä katsomaan tilannetta mies löysikin ne taskustaan...

Että semmonen juhla. Autoja ei toden totta näkynyt paitsi jokunen taksi silloin tällöin. Ne olivatkin aikalailla työllistettyjä, kuulemma. Roskakuskitkin pysähtyivät viinitankkaukseen kohdallamme mutta pahoittelivat kiirettä...roskat on haettava vaikka olisi kuinka autoton päivä.

Kutsu on käynyt

Huomenna täällä Brysselissäkin on autoton päivä. Sen kunniaksi monet ihmiset järjestävät kotikaduillaan piknik-tapahtumia ja muuta. Meillekin tuli kutsu kantaa tuolit ja peiton kadulle, ottaa mukaan syötävää ja juotavaa ja mennä tapaamaan muita kadun asukkaita. Alkaen klo 12 voimme ensin nauttia aperitiivit numerossa 117 ja talon asukkaat lupaavat esittää lapsille teatteria ja laulua. Miehen erikoisosaamisena mainitaan sahan ja kukkapurkkien soittaminen. Se on nähtävä ja kuultava. Klo 13 sitten ruuat pöytään tai maahan tai miten se nyt meneekään - sen näemme huomenna! Alakerran yli kahdeksankymppinen herra Ferrari on myös moneen kertaan vannottanut meitä tulemaan mukaan tapahtumaan. Joka vuosi on ollut kuulemma "hillittömän hauskaa".

(Pulco on hyvää veteen sekoitettavaa mehua.
Sitä paitsi etiketti on kaunis.)

Kumpi voittaa?

Keittiön, olohuoneen ja kylpyhuoneen ikkunoista voin seurata takapihalla olevan rakennuksen katolla käytävää taistelua. Punainen hiipii pian yli katon ...mutta keltainen on aloittanut toiselta puolelta vastahyökkäyksen. Seuraan tilannetta.

Uudesta uutta

Olen joissakin asioissa täydellisyydentavoittelija. Siitä seuraa yhtä ja toista. Elokuussa tein Suomessa ollessani Garnstudion ihanasta Eskimo-langasta harmaan neuletakin. Sen neulominen oli mukavaa ja joutuisaa, mutta heti kun se oli valmis tunsin suurta pettymystä. Takki oli ensinnäkin liian suuri (olin tehnyt M-koon) ja olin kutonut liian löysää. Tyhmä minä, tyhmä takki.

Tulin lomalta takaisin kotiin ja yritin pitää uutta takkiani. En tuntenut oloani hyväksi. Oli sellainen hiukan kuin lypsyltä tulossa -fiilis koko ajan. Navettatakki roikkui velttona hartioillani ja veti hartiatkin lysyyn. Ei ollenkaan kiva.

Äiti puhelimessa yllytti purkamaan. Hullujas puhut, en varmaan ala!

Äidin sanat jäivät päähäni kuitenkin ja koska äidit pruukaavat olla oikeassa, aloin eilen tuhota kätteni työtä - ja nautin joka rivin purkautumisesta paljon enemmän kuin olin nauttinut aikanaan kutomisesta! Sitten vaan aloitin uudelleen. Tein eilen takakappaleen kokoa S ja tiukemmin kudottuna. Ihmeellistä miten sama lanka saa aikaan niin erilaista jälkeä!

Koulu puhuttaa

Aamulla ruokaostosten sekaan nappasin uuden Elle-lehden, sillä kannessa luvattiin artikkeli Suomen koululaitoksesta. "Finlande - le pays oú l’échec scolaire n’existe pas". Suomessa ei siis otsikon mukaan kouluissa ole epäonnistumisia..tai oikeastaan tuo "l’échec scolaire" tarkoittaa paljon enemmänkin. Miten sen kääntäisi...kaiken kaikkiaan se on Hyvin Pelottava Asia niin ranskalaisille lapsille kuin vanhemmillekin. Ehkä etenkin vanhemmille. Koulussa onnistuminen on kaiken perusta - ja päin vastoin. Pohja pois elämältä, suunnilleen, jos koulu-uransa mokaa. Kaikki kun pannaan kirjoihin ja kansiin alusta asti...arvostelut, kaikki. Kaikki seuraa koko ajan, eikä ongelmiin hyvinkään usein saa apua, ainakaan ajoissa. Aikuisena uudelleen opiskelun aloittaminen ei ole ihan yksinkertaista - jos ollenkaan mahdollista.

Kun nyt sitten lehti lupaa kertoa maasta jossa ei koulun takia pudota kärryiltä... täytyyhän juttu lukea, etenkin kun kuvittelen edelleen jotakin tietäväni suomalaisesta koulumaailmasta. Vai tiedänkö sittenkään? Ovatko asiat kovasti muuttuneet viimeisen noin 10 vuoden aikana? Ovatko opettajiksi opiskelijoiden asiat muuttuneet paljonkin 15 vuoden aikana? Sitä en edes kysy ovatko kouluasiat muuttuneet siitä, kun itse kävin peruskoulun...

Artikkeli on mielenkiintoinen, mutta ei suomalaiselle juurikaan kerro kovin yllättäviä asioita sittenkään. Sitä esim., että kaikki on Suomen kouluissa ilmaista (ts. verorahoin maksettua) kehutaan kovasti monessa kohdassa. Suomalaisen koulusysteemin mainitaan olevan "ultra-tehokas" ja kirjoittaja arvelee että monista asioista voitaisiin ottaa mallia Ranskassakin.

Joitakin asioita haluan nostaa esille ja miettiä hiukan lisää:
- Kovasti kirjoittaja ihmettelee miten kouluissa on niin hiljaista. Miksi lapset eivät huuda, hän pohtii. Miten minun on vaikea uskoa etteivät suomalaiset koululaiset muka huuda?

- Artikkelin mukaan Suomessa saa tukiopetusta asiantuntevilta henkilöiltä tarpeeksi ja ilmaiseksi. Onko se edelleen näin?

- Jutussa väitetään ettei Suomessa kouluissa voi jäädä luokalleen. Onko se totta? Milloin asia on muuttunut? (Olenko tippunut junasta ja milloin se on tapahtunut?)

- Kirjoittaja kehuu kovasti sitä että Suomessa ei anneta pienten ongelmien kasvaa suuriksi, vaan lapsi saa avun - oli se sitten puheopettaja tai psykologi - nopeasti ja varhaisessa vaiheessa. Miksi ajattelen ettei tuo ole ihan totta? Miksi takaraivoon nousee mielikuvia joistakin blogeistakin, joissa tuskaantuneet vanhemmat kertovat ettei apua siihen ja tähän saa mistään...

- Artikkeli kertoo että Suomessa jokainen lapsi pääsee (tai joutuu, miten vain!) kouluun, "oli vammansa mikä hyvänsä". Jos ja kun tuo lienee totta, hieno juttu. Ranskasta kuuluu aina silloin tällöin uutisia miten vaikkapa autistilasten vanhemmat taistelevat edes jotakin paikkaa lapsilleen..ja koulut kieltäytyvät ottamasta.

Yksi juttu menee yli ymmärrykseni: jossakin matematiikan luokassa kirjoittaja sanoo nähneensä oppilaiden istuvan iPod korvillaan tunnilla. Matikan opettaja naureskeli että jos musiikki auttaa oppilaita keskittymään kun he tekevät tehtäviä, niin mitä sitten....kuunnelkoon. Sori, olen nipo mutta minusta tällainen sallivuus menee yli. Olen hyvin iloinen siitä, että lastemme kouluun ei saa viedä esim. kännyköitä. Olen iloinen myös siitä, että pukeutumisesta annetaan ohjeita eikä mitään "teknisiä vempaimia" (jotka eivät mitenkään liity kouluun) suvaita mukaan.

Aamulla sain lievän yskimiskohtauksen, kun kuulin suomalaiselta ystävältäni että heille oli annettu esikoulusta 5-sivuinen paperi täytettäväksi. Siinä kyseltiin mm. "Minkälaiset asiat ovat tärkeitä perheellenne?" ja "Miten toivoisitte päiväkohdin henkilökunann suhtautuvan lapseenne/teihin vanhempina?".


Mitä ihmeen kysymyksiä nuo ovat? Mitä niihin muka voi vastata? Mitä odotetaan vastauksiksi? Toimitaanko sitten kuten on toivottu?

Ei suinkaan kukaan vastaa että "toivoisin että meidät jätettäisiin täysin rauhaan (vaikka niin olisikin) teidän taholtanne", tai että "perheellemme on tärkeätä kaljanjuonti ja tikanheitto". Tarkoitan tällä että kysymykset ovat minusta hiukan kuin missikisojen kandidaattien haastattelu: kaikki vastaavat niihin kuitenkin harrastavansa aerobicciä, juoksemista ja käsitöitä. Vastataan niin kuin oletetaan haluttavan. Vastataan niin, että annetaan hyvä kuva itsestä. No tietenkin, mutta antavatko tuollaiset kysymykset oletettavine vastauksineen sitten jotakin tärkeään tietoa koululle tai päiväkodille?

Entä sitten se, mitä kaikki vanhemmat varmasti toivovat; että pidettäisiin täyspäisinä ihmisinä, suhtauduttaisiin ystävällisesti ja arvostavasti, tuettaisiin lasta parhaan mukaan...pitääkö kaikkea tuota itsestäänselvää erikseen pyytää? Ellei pyydä, miten sitten suhtaudutaan? Jos pyytää, pidetäänkö menneen maailman hienostoihmisenä, joka vaatii erityiskohtelua ja kuun taivaalta, kiitos?

Vai tarkoittavatko nuo kysymykset sitä, että koulu olisi paikka johon mennään kuin kauppaan ja esitetään toiveet siitä mitä haluaisi saada? Että jos minun nappulani ei oikein tykkää urheilusta niin hänen ei sitten tarvitse siihen osallistua? Tai että toivon että lapseni annetaan vastata aina kun hän viittaa, sillä muuten hän turhautuu. Olen ehdottomasti koulun/päiväkodin ja kodin vuoropuhelun kannalla. Nimenomaan puhelun ja lapseen ja vanhempiin tutustumisen kannalla. Tapahtuuko se lappujen välityksellä, en tiedä.

En halua saivarrella tai viisastella. Minä en vaan kerta kaikkiaan tajua mitä voisin itse vastata noihin kysymyksiin. Ehkä vastauksesta tulisi jotakin siihen tyyliin että "mitäpä luulisitte?" - ja sitten olisi tällä äidille leima otsassa. "Vaikea tyyppi, ei halua tehdä yhteistyötä koulun kanssa."

Eräässä blogissa (johon en voi linkata kun se on salasanan takana) kommenttilootassa minulta kysyttiin "Millaisia kokemuksia sulla on yhteistyöstä päiväkodin/koulun ja vanhempien kanssa. Teettekö jotain yhdessä, onko suhtautuminen arvostavaa ja ystävällistä?". Lupasin vastata täällä kun kouluaiheesta kirjoitan.

Lapseni ovat käyneet siis toistaiseksi Hollannissa ranskalaista koulua toinen kolmen vuoden ja toinen neljän vuoden ajan. Nyt täällä Brysselissä he aloittivat niin ikään ranskalaisessa koulussa.
Yhteydenpito koulun kanssa sujuu lähinnä reissuvihon kautta. Molemmissa kouluissa järjestetään muutaman kerran vuodessa yhteinen tapaaminen kaikille vanhemmille ja yksityisesti opettajan kanssa pääsee puhumaan ajan varaamalla. Mutta ihan varmasti pääsee, ainakin olen päässyt aina tarvittaessa. Hollannissa lasteni luokat pyysivät hyvin usein vanhempia apuun milloin mihinkin. Sen voi nähdä kahdella eri tavalla; joko sitä voi pitää kivana mahdollisuutena osallistua luokan hommiin ja tilaisuutena tutustua opettajaankin paremmin. Näkee luokan arkea hiukan eri tavalla. Sen voi nähdä niinkin, että vanhemmilla "teetetään töitä" jotka eivät heille kuulu, kun pyydetään apuun vaikka museoreissulle tai kasvimaalle. Kuten sanottu, kaksi puolta. Tiedän että hyvin suuri osa lasteni luokkakavereiden äideistä oli päivät kotona, mutta silti me jotka osallistuimme luokan juttuihin olimme lähes aina samat...Minä tykkäsin olla tekemässä asioita luokissa. Olihan se välillä meluisaa jne., mutta minusta siinä pääsi kurkistamaan aitiopaikalta asioihin, joita ei muuten näe.

Kaikenkaikkiaan yhteydenpito on ollut sangen muodollista, kohteliasta ja onnekseni tähän asti se on ollut ystävällistä. Yhden opettajan kanssa oli hieman näkemyseroja mutta siinäkin tapauksessa kaikki hoitui fiksusti lopulta.

Olen kuullut että Suomessa opettajalle voi soittaa tai meilata melkein milloin vain. Tuollainen ei meidän kouluissamme olisi mahdollista. Minusta se on ihan ymmärrettävääkin. Ei kai opettaja ole mikään hätänumero, jonne soitetaan heti kun on joku ongelma. Toisaalta - jos opettaja itse antaa henkilökohtaiset yhteystietonsa vanhemmille niin ehkä se oikeasti tarkoittaa että linja on vapaa, milloin vain.

Olen näissä molemmissa kouluissa (Hollannissa ja nyt täällä) kuulunut "vähemmistöön" siksi etten ole ranskalainen. Suurin osa vanhemmista on ranskalaisia ja seurustelevat lähinnä omien maanmiestensä kanssa. Niinhän se aina menee ja menköön. Toki molemmissa kouluissa olen keskustellut aivan mukavien vanhempien kanssa siinä lapsia hakiessa, mutta mihinkään sen pidemmälle asia ei ole mennyt (paitsi toisten ei-ranskalaisten kesken). Kyse ei ole kielimuurista sillä minulta sujuu aivan hyvin sen tasoinen ranska millä tuollainen keskustelu hoidetaan. Kyse on pikemminkin kulttuurimuurista. Suomalaisetkin tuppaavat aina hakeutumaan toisten suomalaisten seuraan, olen huomannut...

Sitten vielä sellainen fakta, että hyvin suuri osa perheistä jotka laittavat lapsensa näihin kouluihin ovat ns. ylempää keskiluokkaa - tai oikeastaan sitäkin ylempää....mihin taas me emme toden totta kuulu, ja ihan omasta valinnastani en ole juuri halunnut sekaantua keskusteluihin jotka eivät kuulu ollenkaan minun omaan maailmaani. Tarkoitan tällä nyt sitä, että kyllä, vanhempien keskinäinen seurustelu kukoistaa, mutta "lika barn leker bäst". Ja hyvä niin, molempien kannalta, oikeastaan. Että se näistä lasten vanhempien välisistä jutuista.

Ai juu ja se vielä, että olen huomannut tietynlaisten vanhempien ( lähinnä äitien) olevan aina halukkaita ryhtymään "luokan äidiksi" vai miten sitä sanoisi...sellainen yhteyshenkilö opettajan ja vanhempien välillä joka usein valitaan. Ai millaisia he ovat? Heillä on yleensä seutukunnan suurin talo, jonne heti tilaisuuden tullen "kaikki" vanhemmat ovat tervetulleita kaffille...

Piilomaja muutti!

Aivan oikean muuton sivutuotteena tuli myös blogilleni muutto eteen. Vanha Piilomaja palveli mainiosti yli kaksi vuotta, mutta minulle on ominaista vaihtelunhalu. Piilomaja on nyt remontoitu uudelleen Bloggerin hoiviin, mutta kaikki vanhat tekstit ovat tallella vanhassa osoitteessa. Muutin myös Violet-blogini (linkki sivussa).

Toivon että kaikki vanhat tutut löytävät tien perille ja toivon että uudetkin lukijat pääsevät kärryille Piilomajan elämästä.