Vinoa valoa

Kaksi hyvin lämmintä päivää takana. Iltapäivisin plus 27.
Ihanaa, vinoa valoa. On saanut syödä ja lukea terassilla.
Miten tykkään siitä, että sukka-aika ei ole vielä tullut!

Tänään olimme Antwerpenissä akvaariossa.
Näin sinisen pikku sammakon ja hassun, nukkuvan liskon. Ja paljon muuta.
Pojilla on vielä yksi kesälomapäivä.

Karmivaa jännitystä

Eilinen meni tukevasti makuuasennossa.
Myönnän: perjantain juhlajuomilla oli osutta asiaan, mutta jotakin muutakin oli ilmassa, koska molemmat pojatkin ravasivat vessassa. Avuksi tuli hillitön Komisario Palmun erehdys -elokuva, joka vaan on niin karsea, että saa nauraa koko ajan.

Elokuvan mainosteksti lupaa: Mestarillinen jännäri henkeäsalpaavan karmivana elokuvana!
Suosikkikohtaukseni on kun yksi rouva luulee juovansa lempijuomaansa absinttia, sitten maistaa myrkyn lasissaan ja huutaa "tämähän..maistuu...MANTELILTA!!!" - ja korisee sitten ja tippuu tukehtuneena maahan.

Elokuva on takuulla aikoinaan tehty olemaan oikeasti jännittävä, mutta joskus vaan käy ajan kanssa näin. Saippuaan liukastuminen, kohtalokkaaksi meikattu palvelija, Rygseckin suvun salaisuudet ja muu ovat nykyään lähinnä harmittoman liikuttavia.

Elina Salo oli muuten hyvin kaunis nuorena(kin).

41

38 vuotta sitten sain syntymäpäivälahjakseni punaisen peruukin, joka oli aika hemmetin cool mielestäni.
Tänään klo 12:55 on kulunut 41 vuotta syntymästäni. Kyllä kannatti syntyä! Kyllä on kannattanut elää! Jatkukoon tämä!

Aamun lehtikatsaus

Lempituoli, kasa lehtiä ja sakset viuhuu.
Kuvia piristykseksi, inspiraatioksi ja ihailtaviksi.
Tuollainen olisi kiva...onpa kaunis mekko...hui mitkä korot!...miksei mun tukkani ole pitkä...ihana väri!...tuota teen viikonloppuna, mitäs siihen tarvitaan?...

Almost gone...

Se on elokuu pian ohi. Syyskuu ei tunnu enää kesältä, vaikka ilmat olisivat millaiset.
Tässä vaiheessa vuotta pruukaan kuunnella tämän.
Toimii vuodesta toiseen, kohdallani jo vuodesta..öö tota..-84 alkaen, kai.

Kuuluu osastoon "pysyy ja paranoo".

Pitkäpiimäistä

Toisinaan on niin tylsää että sitä luulee pökertyvänsä.

Ollaan kirjoitettu serkulle Calais’iin ja pyydetty kylään (eivät varmaan pääse sillä autonsa on rikki),

...ollaan pesty juuriharjalla koululaukut, urheilukassit, unilelut...(eikä siihen mene niin kauan ettei taas kohta olisi jo tylsää...)

...ollaan katseltu miten Ingalsin isä käärii hihat ja tarttuu ongelmaan kuin ongelmaan (oliko tuo sarja todella noin karmea??? Miksi kuusivuotias poikani tykkää siitä nyt kuin hullu puurosta???)

...ja ulkona vain tihuttaa, sisällä kotona v...ttaa ja sukatkin kutittaa. (Olen kutonut kahdet sukat ja yhden pipon, langat lopussa ja sekin...harmittaa.) Kaalilaatikkoa olen tehnyt kahdesti samalla viikolla.

Olen jämähtänyt.

Tämän päivän kohokohta on mitä luultavimmin hammalääkäri koko porukalle klo 10. Oujee.

Nukkeja

Katselin Geishan muistelmat.
Odotin liikaa, sain liian vähän. Ehkä suurilla odotuksilla on tekemistä tämän kanssa.
Kauniita kuvia toisensa perään mutta siinä se. Kauniita naisia, kuin nukkeja.
Eniten häiritsi se, että elokuva oli englanninkielinen.

Elokuvasta tuli mieleen kesällä Suomessa kuvaamani nukke, jonka taitava kummityttöni on tehnyt. Otin nukesta paljon kuvia, sillä Hän alkoi suorastaan elää käsissä. Voin vannoa että kuulin kolkon naurunkin...

Uutta!

Olen valtavan iloinen mieheni puolesta.
Hän on suunnitellut jo jonkun aikaa alkavansa tekemään ainakin yhtä työpäivää viikosta kotona.
Etätyötä, siis.
Nyt ollaan siinä vaiheessa että asiasta näyttäisi tulevan totta ihan pian.
Varmaan jo syyskuun aikana.
Tässä "tietokonehuoneessa" meillä on jo ennestään iso työpöytä, joka on tosin hautautuneena papereiden alle. Se raivataan tyhjäksi ja mies saa uurastaa siinä kannettavan työkoneensa ja papereittensa kanssa. Olen luvannut olla hiljaa takavasemmalla työaikana ja toimia vain kahvitunnin tarjoilijana. Uusi kokemus, varmasti aika hyvä ratkaisu.

Etätyössä on omat riskinsä ja pulmansa, mutta tuntien mieheni tunnollisuuden uskon että hän saa jopa enemmän aikaan kotona kuin töissä. Niin hän itsekin arvelee. Jää kahvikoneella hengailu ja p...an puhuminen pois. Vaikeinta tulee varmasti olemaan minulle, ainakin aluksi. Pitää muistaa että mies on kotona, mutta ei kuitenkaan.
Jännää silti!

Vanhaa uutta

Musiikinkuuntelu on minulle koko ajan enemmän varsinaista kuuntelemista. Musiikki ei ole enää niinkään taustalla tunnelmankohottajana tai hiljaisuuden tappajana. Ainakaan usein. Joskus, toki.

Siksi kai vanhatkin levyt tuntuvat aivan uusilta. Tämä Ultra Bran kokoelmakin, joka minulla on ollut sen julkaisusta lähtien, mutta jota en ole oikein koskaan oikein kuunnellut. Soittanut läpi ja hyppinyt yli, kuunnellut vain niitä muutamia, kylläs tiedätte mitä. Minulla on siis uusi levy. Kaksi uutta levyä!

Kylmä keltainen

Eilen oli lähellä etten ostanut itselleni keltaista, kudottua, pitkää kaulahuivia. Sen sävy oli paras keltainen mitä olen pitkiin aikoihin nähnyt. Harmahtava keltainen. Kylmä keltainen, ei mikään pirteä vitamiinipommi. Huivi jäi toistaiseksi ostamatta koska en päässyt yli siitä tosiasiasta, että naamani ja tukkani näyttävät karmeilta kun niiden lähellä on keltaista. Oli sitten miten kaunis sävy hyvänsä. Haussa on harmaa syystakki. Samalla talvitakki - ei täällä sen kummempaa tarvita koko talvena. Kunhan se löytyy, saatan ostaa sen huivinkin. Harmaan kanssa se sopisi niin sievästi...

Mies lähti poikien kanssa elokuviin.
Minä kipeydyn täällä kotona.
Olen kärsinyt viikon verran päänsärystä, korvakivusta ja väsymyksestä.
Nyt tunnen miten vilunväreen liikkuvat ees taas.
Otan peiton ja katson jonkun elokuvan.

Sävyisästi

Päivään on mahtunut parturikäyntejä, uusia koulutarvikkeita, vaatehinkua, remonttikauppoja, ruokaostoksia, pohjastaan ratkennut kauppakassi, paistettu ja syöty kana, suklaata, dekkarin lukemista, junaradan rakennusta.

Ihmeekseni ja ilokseni: harvinaisen sävyisä lauantai, tämä

Muutos

Minulta kysyttiin lomalla Suomessa:
"Miltä meno näyttää, voisitko kuvitella vielä muuttavasi tänne?"

Samaa on kysytty joka vuosi, samaa olen miettinyt itseksenikin useasti. Kai sitä miettii ainakin alitajuisesti vähän jokainen ulkosuomalainen.

Kysyttiin myös:
"Mitä kaipaat täältä?"

Tunsin itseni petturiksi vastatessani todenmukaisesti:
"En usko muuttavani takaisin. Ainakaan en haaveile siitä. En kaipaa muuta kuin ihmisiä, niitä tuttuja ja tärkeitä. En suomalaisia ihmisiä noin yleisesti. Kaikki on niin erilaista, kaikki on muuttunut. En tunne enää tätä nykyistä menoa."

Ulkosuomalainen saa olla varovainen sanoissaan. Toki suurin osa kysyjistä ymmärtää vastauksen kuten se on tarkoitettukin ymmärrettäväksi. Tajuaa, mitä vastaaja ajaa takaa.
Sitten on sellaisia, jotka kääntävät kaiken. "Ai ei Suomi enää kelpaa? Ai on muualla kaikki paremmin?" Päätelmä on tehty: ulkosuomalainen on takinkääntäjä ja Suomen arvostelija. Parasta sitten pysyä poissa siellä ulkomailla, saatetaan sanoa. Rivinvälistä ainakin.

Mietin miten todellinen se muutos on jonka näen, koen, kuulen Suomessa käydessäni.
Onko se kaikille yhtä todellinen, vai harvojen vierailujen aiheuttamaa harhaa? Kuka tai mikä on lopulta muuttunut - vai kaikki?

Mietin miksi minulla on niin ulkopuolinen olo kadulla kävellessäni, kaupassa käydessäni, ulkona liikkuessani ihmisten ilmoilla. Mietin miksi minua melkein pelottaa kadulla. Eikä aina edes melkein. Osaan kyllä saman kielen kuin ihmiset ympärillä, mutta tuntuu etten kuitenkaan. Jotenkin koodit ovat sekaisin sen suhteen miten pitäisi olla. Tulee töksähtelyjä ja törmäyksiä. Onneksi ystävien ja suvun kanssa sujuu kuten ennenkin.

Tarina paljastuu

Appivanhempani ovat asuneet ja matkustelleet useissa maissa elämänsä aikana. Koti on vuosien mittaan täyttynyt maailmalta kannetuista tavaroista. Olen hangannut muutaman päivän tätä anopilta saamaamme hyvin mustunutta esinettä, ja eteeni on avautunut sotaa, kaupantekoa ja rakkautta. Ainakin. Ihailen pikkutarkkoja kaiverruksia ja arvuuttelen pieniä yksityiskohtia, joita en ymmärrä.

Keskiviikko, jolloin keksin itselaukaisimen

Vilijonkka tämän aloitti, seuraavaksi havaitsin Liivian samoissa puuhissa ja koska hullua ei tarvitse kauan yllyttää niin tempaisin uimalakin päähän, päälle eilen valmistuneen uuden villatakkini ja siinä se oli sitten.

Uusia asioita

Löysin Suomesta uusia asioita.
Ostin Vuokka Hovatan levyn, koska olin aiemmin ehtinyt kuulla Virginia-kappaleen ja olin ihastunut. Virginia on edelleen väkevin, mutta muutenkaan levy ei tuota pettymystä. Hovattaa kuunnellessaan sitä tuumii kannattaisiko lähteä laulutunneille...

Ostin myös Scandinavian Music Group:in "Missä olet Laila?"-levyn, koska muutamat minulle toitottivat tekstien olevan "niin sua". Ja ovathan ne. Kokkosen nenäänveto häiritsee hiukan - kuten teki jo Ultra Bra:n aikoina - mutta levyä se ei pysty pilaamaan. Tätä kuuntelen vielä pitkään ja hartaasti.

Tutustuin myös uuteen ihmiseen.
Kaikki alkoi blogeista, eräästä taulusta ja siitä, että maailma osoittautui taas niin pieneksi. Päivää ennen kotiinlähtöä jaoin siis viinipullon Papin mukavassa seurassa. Aiomme tavata toistekin!

Mielikuvia

Olen kuunnellut tänään Erik Satie’n musiikkia. Suosikkini on Gnossienne.
Gnossienne nro 1 on minulle sävellys täynnä kuvia. Sitä kuunnellessani mieleen tulee lapsuuden tanssituntien vetoisa sali ja puinen lattia. Yllättävästi mieleen tulee myös vaarini ja hänen työhuoneensa. Alati kesken joku taulu, tärpätin haju kilpaa tupakansavun kanssa, punkkulasi jossakin pöydän reunalla.

Mieleen tulee Pariisi klo 5 lokakuisena aamuna. Harmaata, aavistuksen koleaa. Harmaata.
Leipomot eivät ole vielä auki. Harvat ihmiset ovat liikkeellä "vielä", eivät "jo".

Satie on myös kuin Veronikan kaksoiselämän maailma. Se tuo mieleeni myös pölyiset kirjapinot, isot, tyhjät huoneet ja jonkun siellä, yksin - ilman muuta. Se on haikeaa mutta ei surumielistä.

Satien musiikki viehättää minua sen "tipahtelevien" sävelten vuoksi. Se on viipyilevää, arastelevaa - sitten taas yht’äkkiä sävelet muuttuvat uhmakkaiksi, voimakkaiksi, tunkeileviksikin.
Satien musiikilla on minuun voittopuolisesti rauhoittava vaikutus. Gnossienne nro 1 tosin saa aikaan myös sanoinkuvaamattoman levottomuuden ja rauhattomuuden.

Pysyy

Koska - kuten jo kirjoitinkin - jokainen matka on paljon muutakin kuin siirtyminen paikasta toiseen, ovat matkat Suomeen minulle nykyisin aina myös matkoja menneisyyteen. Vanhojen kuvien selailua, tuttujen esineiden näkemistä, aavistuksen unohtuneiden tapojen palautumista hetkeksi takaisin.

Ei haikailua, ei "ennen kaikkia oli paremmin"-virsiä.
Ei kaipausta niin, että nykyhetki jäisi jotenkin toiseksi.

Sen sijaan syvempää ymmärrystä siitä, miksi minä olen minä ja miksi olen tällainen.
Sen huomaamista, että on mahdollista tavoittaa se Minä, joka olen ollut alusta asti.

Mikä teissä on sellaista joka on pysynyt?

Maisemissa

Kun käyn Suomessa käyn myös joka kerta lapsuuteni maisemissa. Olen kaupunkilaislapsi, jonka maamerkit kuten koulu ja kerrostalo jossa lapsena asuin ovat edelleen paikallaan.
Museokorttelilta keskustaan kävellessäni kuljin samaa tietä jota talsin kouluun ja takaisin yhdeksän vuotta. Se ei ollutkaan pitkä ja vaarallinen! Koulu ja sen pihakin olivat kohtuullisen kokoisia. Miten siis välitunnilta luokkaan palaaminen on saattanut tuntua siltä, kuin olisi ylittänyt Saharan?
Siihen on vain yksi syy. Syy, jonka me kaikki tiedämme.

Aika seisoo

Vanha, mutta hiukan unohtunut tuttavuus: Amurin työläismuseokortteli Tampereella.
Oi nouskaa ja menkää katsomaan noita hiljaisia huoneita ja pysähtyneitä tunnelmia! Syyskuun puoliväliin asti ehtii vielä, tai sitten toukokuussa uudestaan. Kahvila Amurin Helmi on tosin onneksi auki koko vuoden.