maanantai 30. marraskuuta 2009
Tyhjää
Tähän tulee säännöllisesti tarve:
haluan heittää pois, panna kierrätykseen, luopua, jättää, hyljätä.
Materiasta puhun. Voi miten kaunis on puolityhjä vaatekaappi!
Kun kaipaan ajatteluuni selkeyttä ei mikään toimi sen paremmin kuin tavaran määrän minimointi ympäriltä. En pyri askeesiin koska se olisi kohdallani jeesustelua. Minä pidän vaatteista, esineistä, tavaroista. Kyllä niitä pitää olla, mutta paljon vähempikin riittää.
Innostukseni ei ole lapsiin tarttunut. Kieli pitkällä nytkin odottavat huomista että joulukalenterista tulisi ensimmäinen yllätys. Mieskään ei ole ihan samaa seurakuntaa kanssani. Ei osaa heittää pois - ei toisaalta juuri uuttakaan ostaa, ainakaan mitä vaatteisiin tulee. Lopputulos on niiltä osin toisinaan aika kaamea.
Haluaisin paremmin osata suunnitella, keskittyä, minimoida. Liittyy vähän kaikkeen, eikä vähiten ajankäyttöön. Toisinaan mietin: miten ihminen joka ei ole kodin ulkopuolella töissä voikin olla näin kiireinen...? (Olen huomannut jo kauan sitten mielessäni vaihtaa viimeisen sanan. Kyllä se on saamaton, ellei peräti laiska.)
Niin että opinnot jatkuvat. Toivoisin voivani olla tyhjästä täynnä ja siihen tyytyväinen.
Ps. Violet-blogin puolella raivataan nurkkia aiheeseen liittyen.
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
Marraskuun viimeinen viikonloppu
Viikko sitten ottamani ruusunoksa on muuttanut väriään. Vai kaksi viikkoako siitä jo on? Asiat, päivät ja tapahtumat saattavat sekaantua tähän vuodenaikaan. Kalenterissa lukee muistettavia asioita, mutta ne huomaa kirjoittaneensa hämärässä väärälle sivulle. Kaikkea sellaista tapahtuu marraskuussa.
Eiliselle oli monta muistettavaa, ehdittävää. Suurin osa jäi ja unohtui, ei ehtinytkään. Syytän suunnittelun puutetta. Ei meillä oikeasti kiire ollut.
Unohtuneen (ja välttämättä tarvittavan liiman) hain juuri ennen kaupan sulkemista. Itsepalvelukassalla tapasin samalla kadulla asuvan ruotsalaismiehen. Kertoi tekevänsä vielä samana iltana maailman parasta omenapiirakkaa. Ajatuskin lämmitti. Kerroinkin sen.
lauantai 28. marraskuuta 2009
Eisenniiväliioo
Vaarini oli pilkunviilaaja ja tarkka kieliasioissa. Vanhempani ovat. Minä olen. Suvussa on muitakin. Kai tämä hiukan kulkee perintönä, vaikka se mihin kaikkeen mielenkiinto aikuisiällä kohdistuu riippuu toki paljon muustakin. Ja aina voi oppia lisää jos sitä mielenkiintoa on...
Kielioppivirheet rynnivät silmilleni. En mahda sille mitään että huonosti laadittu teksti on minulle muutakin kuin vain huono teksti. Minulle se on välinpitämättömyyttä ja - pakko myöntää - saan sellaisen kuvan että tekstin takana on joku jonka pitäisi olla aivan muissa hommissa. Puhun nyt sanoma- ja aikakauslehtien kielestä, ilmoituksista, virallisista tiedonannoista ja sellaisesta. Kirjoittakoon kukin vaikkapa oman bloginsa juuri niin kuin taitaa ja haluaa.
On tullut vuosien mittaan hyvin selväksi se, että meitä pilkunviilaajia katsotaan pahalla. Olemme nipoja ja nuttura kiristää, kuulemma. Ihmetellään eikö aikaansa voisi paremmin käyttää kuin että "metsästäisi" toisten virheitä tai arvioisi ihmisten henkistä kapasiteettia heidän kirjallisten tuotostensa perusteella. Kysellään että mihin sitä kielenhuoltoa edes tarvitaan? Eivätkö kaikki saa käyttää kieltä ihan kuten haluavat? Pitääkö sen olla niin "hienoa"?
No tuota.
Saahan sitä eikä pidä.
Ja voihan sitä puhua Suomessakin vaikka englantia vaan. Samahan se on kunhan viesti menee perille. (Tämä on yksi niistä yleisimmistä kommenteista joilla perustellaan kielenhuollon tarpeettomuutta....että kunhan tulee ymmärretyksi.)
Tämä kaikki tuli mieleeni nähdessäni tänä aamuna tämän ilmoituksen.
Sen kummemmin hakematta näen kymmenkunta juttua, jotka valitettavasti vievät huomion täysin aiheesta pois.
perjantai 27. marraskuuta 2009
Niin nopeaan
Iltaisin viiden, kuuden nurkilla yläkerran kylpyhuone muuttuu taikakomeroksi. Kattoikkunasta tuleva valo sinertää kaiken ja vastapäiset talot vääristyvät pisaroiden läpi katsottuna sopivan pehmeiksi. Tuuli vie pilviä niin vinhaan että sateenroiskeet ja puhdas taivas vuorottelevat nopeammin kuin ehtii ymmärtää. Eipäs juupas, kastuu ei kastu.
En minä ole ehtinyt ruokaa tehdä. Minun on pitänyt katsella taivaan värin vaihtumista tuolta taikakomerostani. Nämä hetket menevät niin nopeaan.
torstai 26. marraskuuta 2009
Nousee päivä
Eilisiltana emme ymmärtäneet toisiamme ollenkaan, minä ja mies. Puhuimme kyllä samasta asiasta ja uskon että olimme oikeastaan samaa mieltäkin, mutta jotakin siihen tuli väliin, emmekä kuitenkaan olleet samalla puolella aitaa.
Minä hermostun ellen saa toista ymmärtämään mitä ajan takaa. Siitä en niinkään välitä jos toinen on eri mieltä. Siihen on toki oikeus eivätkä minun mielipiteeni aina ollenkaan ole niitä parhaimpia. Mutta se, että minut ymmärretään väärin, että tulkitaan toisin kuin haluaisin, että sanomiseni otetaan nurjasti - se kiukuttaa minua niin että meinaan pakahtua.
Sitten alan selittää kahta pontevammin ja se on yleensä virhe: se tulkitaan jankuttamiseksi ja toisinaan suorastaan käännytysyritykseksi!
Mieheni kanssa ei oikeastaan voi riidellä. Ensinnäkään hän ei juurikaan hermostu mistään, ei ota itseensä, ei katso tarpeelliseksi puolustaa henkeen ja vereen omaa näkemystään. Minä taas....haluan että "asia selvitetään", että puhutaan, puhutaan, puhutaan. Puhun hänet uuvuksiin, olen huomannut. En haluaisi ja harjoittelenkin muuta mutta on se vaikeaa.
Yksi on hyvä muistaa: aina tulee päivä uus. On turvallista tietää että kun tyhmä päivä laskee nousee aina uusi paljon kirkkaampi. Mieheni ei jää märehtimään, antaa anteeksi, aloittaa tyhjästä, ymmärtää ja suvaitsee. Onnekas minä.
keskiviikko 25. marraskuuta 2009
Vilkutus
Pää tyhjä ja onnellinen Pilates -tunnin jälkeen. Vilkutus kaikille!
Musiikiksi Gerswinin säveltämä Rhapsody in Blue. Tuota kun kuuntelee niin tuntuu ihan todennäköiseltä että Woody Allen sanoo kohta jotakin. Tämä on poikienkin suuri suosikki koska oli aikoinaan Disneyn Fantasia -filmissä. Ei auta New York -kuumeeseen mutta toimii kaikkeen muuhun!
tiistai 24. marraskuuta 2009
Unelmoikaa
Niissä puissa jotka näen ikkunasta kun tässä istun ei ole enää lehtiä. Eilisen myrsky hoiteli viimeisetkin maahan. Kun taivas on raskas ja maisema väritön ei ole epäilystäkään: nämä ovat nyt vuoden masentavimpia aikoja. Sellaisia aikoja, jotka monelle käyvät liian raskaiksi.
Mutta ei tästä pitänyt tällainen kirjoitus tulla. Sellainen piti, että ajatelkaas: kohta päivät taas pitenevät ja valo tulee takaisin. Ehkä hymyt ja hyvä mielikin jos ne nyt sattuvat olemaan muualla. Ei sillä että elämän pitäisi yhtä juhlaa ja naurua ollakaan. Kyllä kaikki muukin on tärkeää ja sinällään hyvä. Saahan sitä silti odottaa aikoja parempia.
***
Pienempi kysyi eilen että pidänkö New Yorkista. Sanoin että en tiedä kun en ole käynyt mutta kovasti kiinnostaa. Hän ehdotti että mennään. Bussilla pääsee kuulemma. 9 euroa vaan maksaa. Hän näki Simpsoneissa että nekin menivät. Homer oli tykännyt ihan kauheasti eikä se ihme olekaan. New York kun on pojankin mukaan "maailman kaunein maa, missä on kaikkea kiinalaistakin".
Älkää lakatko unelmoimasta. New Yorkista tai jostakin muusta.
maanantai 23. marraskuuta 2009
Setä
Kun tulin aamulla postista näin miten mies lyhistyi kadulle. Ei kaatunut vaan putosi alaspäin aivan hiljaa. Ei mitään kuulunut. Ihmisiä tuli paljon ympärille. Puhuivat hänelle, soittivat (ambulanssia, arvaan) ja yrittivät nostaa. Häpesin itseäni kun en muuta voinut kuin seistä käsi suulla. Ei sitä varmaan kukaan huomannut ja hyvä olikin että keskittyivät ihan toiseen ihmiseen.
Se oli vanha setä joka sattuu usein samaan aikaan lähikauppaan. Pari kertaa olen hänelle antanut ylähyllyn tavaraa koska hän ei ole kovin suora enää. Vanha setä jolla on kauniin siniset samettihousut. Jonkun isä, mies, vaari, jonkun poika.
Tiedän että kuva säilyy mielessäni pitkään. Setä jolla on kauniin siniset samettihousut vajoaa hitaasti alaspäin katuun asti. En oikein tiedä miksi mutta minulla on pala rinnassa edelleen. Ajattelen koko ajan: jonkun isä, jonkun mies.
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
Le dimanche matin
Dimanche matin eli sunnuntai aamu.
Lähdimme koko perheellä pyörimään kummallisten tavaroiden keskelle.
Rahaa ei kulunut vaan täytimme päämme väreillä, muodoilla ja erikoisilla vehkeillä ihan ilmaiseksi. Lapset valittivat ensin että ei, ei kaupungille, on tylsää.
Kohta ei kuulunut enää muuta kuin "kato mikä toi on!", "mikä tuolta katosta roikkuu??" ja lopuksi "täällä olisi hieno asua".
lauantai 21. marraskuuta 2009
Blaa blaa
Eilen jouduin koulun pihalla yhden sellaisen uhriksi taas. Blaa blaa -nainen. Oikein täysiverinen sellainen olikin. Sellainen joka kysyy melkein ensimmäiseksi että mitä teet. Työpaikkaa tarkoittaa. Tai että mitä miehesi tekee. Työkseen. (Mikä taas epäsuorasti tarkoittaa että paljonko se tienaa ja oletteko minun silmissäni mielenkiintoisia vai ette.)
Voi tätä aikaa, voi näitä tapoja, näitä ihmisiä. Kun niin harva kysyy että mitä sinulle kuuluu...tai että oletko onnellinen...tai että mikä sinun nimesi on, noin alkuun.
Mutta työpaikoista udellaan ja ihmisiä arvotetaan niiden perusteella. Harmittaa että annan tämän tällaisen vaikuttaa niin paljon että vaivaudun kirjoittamaan edes.
Monenlaista tulee mieleen. Tekisi mieli vastata jotakin unohtumatonta, mutta eri tavalla kuin kysyjä odottaa. Vielä tekisi mieli kysyä että etkö muuta kysyttävää keksi, kerta kaikkiaan.
Ehkä panen lapun rintaan missä lukee: en ole kodin ulkopuolella ansiotyössä. En ole myöskään yhteiskunnan elätti sillä en ole hakenut mitään avustuksia enkä niitä näin ollen saa. Minua on myös turha taputtaa rohkaisevasti olalle vakuuttaen että varmasti kohta löydät jotakin.
(Kaikesta huolimatta yritän puoliväkisin uskoa siihen etteivät nuo blaa blaat tarkoita pahaa, sinänsä. Ehkä heistä on vain tullut puolivahingossa tuollaisia. Ehkä se on joku tauti, jonka taudinkuvaan kuuluu sekin, että keskustelukumppanin vaatteet ja varallisuudesta kertovat yksityiskohdat kyylätään päästä varpaisiin haukan katseella ja salamannopeasti.)
perjantai 20. marraskuuta 2009
Uskolliset
Luottoystävät pääsivät kuvaan. Nämä kengät ovat kulkeneet jaloissani jo vuosikausia, mutta eivät suinkaan ole vanhimmat edelleen käytössä olevat. Vanhin pari on hiukan yli kymmenen vuotta sitten ostamani mustat Kickers -nauhakengät. Ne olivat silloin kalleimmat koskaan ostamani kengät, mutta ovat vuosien mittaan tienanneet itsensä takaisin tuhannesti. Eivät vaadi paljon. Vain hoitoa ja rakkautta. Ettei potkita seinään.
Jotkut asiat pysyvät. Onneksi on pysynyt mieskin tuossa rinnallani. Pian viisitoista vuotta. Oho! Tämä laulu liittyy alkuaikoihin Göteborgissa. Tulen siitä edelleen hyvälle mielelle. Hyvälle mielelle laulusta ja kaikesta siitä muusta mitä se edustaa.
torstai 19. marraskuuta 2009
Pahvit ikkunoissa
Naapurikadulla on talo tyhjillään ja pahvit ikkunoissa. Pihan talon edustalla on muuttunut ryteiköksi. Kuljen säännöllisesti ohi kauppamatkoillani enkä voi olla ajattelematta mitä ja miksi. Niin pitkään tuo on jo ollut noin.
Ihan pikkuisen ajattelen myös että tuleekohan tuo joskus vaikka pakkohuutokauppaan ...? Seuraamme miehen kanssa toisinaan vastaavia tapauksia ja voihkaisemme ääneen kun talon seinästä tai lehdestä saa lukea lopullisen myyntihinnan. Niin vähän! Tietysti paljon rahaa eikä varmasti koskaan meille mahdollista mutta vähän siihen nähden mitä saa. Kokonainen talo. Oho!
Mutta toisaalta...yleensä paljon korjattavaa, ehkä aivan perusteellinen remontti, pitkäaikainen taistelu rakennusmiesten ja paperiasioiden kanssa. Meidän kadullamme on talo jossa alkuperäistä on enää kuoret. Töitä on tehty kohta kaksi vuotta mutta hieno siitä näyttää tulevan. Aina kurkin sisään kun voin.
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
Muisto pimeästä
Olen niin paljon joutunut pudistelemaan päätäni viime aikoina. Ei marraskuun kuulu olla tällainen. Ei täälläkään, vaikkei tänne pakkasetkaan kuulu. Mutta että plussaa viisitoista aina vaan ja Korsikalla uidaan ja maataan rannalla. En jaksaisi jauhaa säästä kuin vanha muori mutta kun se on niin kummallinen. Se sää.
Tuli mieleen juuri tänään ja lapsillekin kerroin:
kun olin suunnilleen sen ikäinen kuin he nyt menin isää töistä vastaan. Sovittiin että siihen Stockan joulukuusen viereen. Vanhan Stockan, Tampereella. Hiippailin sinne puoli viideksi ja oli niin pimeää että hiivatti sentään. Autojen lamput ja mainosvalot tekivät maisemasta jännittävän ja joulu oli ihan lähellä jo. Otin jo lapsena asiat aika kirjaimellisesti ja olin aika tosikko ja siitä seuraa että seisoin melkein kiinni sen kuusen rungossa.
Sitten mentiin ostamaan minulle talvisaappaat Otrasta koska isä sai sieltä jotakin alennusta jollakin kortilla. Kotiin tullessamme oli vieläkin pimeämpää jos se vain on mahdollista edes. Ja lunta oli paljon ja se piti ääntä ja voin muistaa sen äänen aina vaikkei sitä ole oikein moneen vuoteen saanut kuullakaan.
Ja miten nyt: niin kuin jo sanoin, ei ota talvi tullakseen vaan pelleilee mutta tiedän jo tämän kirjoittaessani että kun nyt tämän sanon niin huomenna on maassa hanki ja järvet jäässä koska minulle käy aina niin.
(Olen äärimmäisen hämilläni siitä että huomaan kaipaavani sellaista seitkytluvun lumitalvea mutta samaan aikaan mietin että olisipa vinhaa kun minkäänlaista talvea ei tulisi ollenkaan. Mitä tässä nyt enää voi sanoa?)
Pidän - en pidä
Huomasin että Sting on tehnyt talvilevyn. Ei joululevyä (luojan kiitos!) vaan talvilevyn. Teki hän mitä hyvänsä niin pidän. Riittää että hän puhuu tai kävelee lumisten puiden välissä. Pidän siitäkin. Katsokaa pidättekö te. Hän on minun suosikki viisikymmentäkahdeksanvuotiaani.
Sen sijaan en pidä siitä etten enää tajua oikein mitään siitä miten tänne pitäisi kirjoittaa. Tarkoitan nyt tätä teknistä puolta. Kaikki on kummallista. En löydä entisiä nappuloita entisistä paikoista enkä osaa kohta enää.
tiistai 17. marraskuuta 2009
Kauppareissu.
Kulman kuppilan nurkkapöydän kirjailija on poissa. Ainakaan viikkoon ei ole näkynyt. Alan huolestua.
Lehtikaupan edessä mies nuhruisessa pikkutakissaan huutaa "Madame, olette ilo silmälleni!". Huudan että hän on joko kohtelias tai sokea. Sanoo olevansa hiukan molempia.
Ostokset pelkkää oranssia: Puolitoista kiloa mandariineja 1,69€, Elle -lehti 2 €, hunajapurkki 1,89 €, kilo porkkanoita 0,27 €. Total: 5,85 €. Merci.
Neidonhiuspuun lehdet ovat ihmeelliset. Kuin nahkaa.
maanantai 16. marraskuuta 2009
Ei mitään Ruususen unta....
Eilen kuljin pienen puiston läpi jota en ole ennen edes huomannut. Siellä kasvoi ruusuja ja ihmeellisiä pensaita. Taitoin mukaan pienen oksan molemmista vaikka takaraivossa soi ettei saa repiä kukkia. Mutta kun ilahdun niistä niin. Otan niistä kuvia ja iloitsen niistäkin.
Myydäänköhän muuten jossakin sellaisia unenestolaitteita? Olisi semmonen häkkyrä joka pantaisiin päähän jotenkin ja se päässään kyllä nukkuisi hyvin ja sikeästi muttei näkisi mitään himmeitä unia. Jos ei tuollaisia ole niin olisiko sitten sellaisia sanelukoneen tyyppisiä vehkeitä, jotka litteroisivat unet suoraan paperille? Alkaisi olla 12-osainen seikkailukirja valmiina kohtapuoliin tuommoisen toosan kanssa.
sunnuntai 15. marraskuuta 2009
Valon väläyksiä
Suurella kiitollisuudella, melkein hartaudella otan vastaan tämän ihmeellisen valon joka aina välillä täyttää huoneet. Tulee ikkunasta, kulkee peilin kautta toiseen, siitä yhteen nurkkaan jonne ei ilman apua koskaan yltäisi. Ei ainakaan näin syksyllä kun valoa on muutenkin vähän.
Jostakin syystä päivien kulku tuntuu kiihtyvän vuoden painuessa kohti loppuaan. Tunnen tämän aikaisemmilta vuosilta - hyvin tunnenkin! - mutta vauhti on vuosi vuodelta kovempi. Kuin marraskuut ja joulukuut kestäisivät vain viikon, pari. Ehkä se johtuu lyhyemmistä päivistä ja siitä, että päivät muuttuvat sekavaksi pullamössöksi kun on muka niin paljon kaikkea hoidettavaa.
Onneksi on siis noita valaistuneita hetkiä jotka pakottavat tuoliin istumaan ja vain katsomaan että oho, on sentään aika kaunista, ei kiire mihinkään ja kaikki hyvin. Että älä hosu, ihminen.
Kaikesta huolimatta huomaan jo ajattelevani tammikuuta ja sitä miten kaikki alkaa taas uudestaan. Uusi kalenteri, uusi vuosi. Mietin miksi pää edistää jo nyt.
Jostakin syystä päivien kulku tuntuu kiihtyvän vuoden painuessa kohti loppuaan. Tunnen tämän aikaisemmilta vuosilta - hyvin tunnenkin! - mutta vauhti on vuosi vuodelta kovempi. Kuin marraskuut ja joulukuut kestäisivät vain viikon, pari. Ehkä se johtuu lyhyemmistä päivistä ja siitä, että päivät muuttuvat sekavaksi pullamössöksi kun on muka niin paljon kaikkea hoidettavaa.
Onneksi on siis noita valaistuneita hetkiä jotka pakottavat tuoliin istumaan ja vain katsomaan että oho, on sentään aika kaunista, ei kiire mihinkään ja kaikki hyvin. Että älä hosu, ihminen.
Kaikesta huolimatta huomaan jo ajattelevani tammikuuta ja sitä miten kaikki alkaa taas uudestaan. Uusi kalenteri, uusi vuosi. Mietin miksi pää edistää jo nyt.
lauantai 14. marraskuuta 2009
Runoileva intiaani
Pienempi poikamme rrrrrakastaa juhlia!
Syntymäpäiviä juhlittiin pari viikkoa sitten, koristeita ei ole riisuttu vieläkään ja mitäs tuosta, ensi viikonloppuna juhlat jatkuvat!
Hän rrrrakastaa myös tanssimista, sirkustemppuja ja pelleilyä. Musiikki näyttää menevän ihon alle ja rytmi suoraan verisoluihin. Hän panee tukkaan geeliä, tekee naamamaalauksia, haluaa oppia kutomaan ja lyömään naulaa kuten isä. Hän ihailee kissoja, autoja, sankareita ja oikeastaan melkein kaikkea. Joka päivä hän sanoo minulle: "mä tykkään sinä".
Ranskalainen koulu vaatimuksineen on toisinaan hänelle liikaa. Eilen tuli työvoitto runoudesta! Kuukauden tankkaamisen jälkeen hän osaa ulkoa syysaiheisen runon. Opettaja oli kirjoittanut punaisella vihkoon "finalement"- lopultakin - ja piirtänyt hymyilevän naaman. Bussissa kotimatkalla minulla oli kunnia saada kuulla runo kaksi kertaa lausuttuna.
Illalla poika kulki ympäriinsä ilman paitaa. Katseli itseään kaikista mahdollisista peileistä. Kulki ryhti suorana, sellaista pientä uhitteluakin. Sanoi: "Olen kuin intiaani Saharassa".
Pysy intiaanina. Niissä on jotakin jännää.
Korjaus!
Olen intiaani Saharassa. Niin hän sanoi. Ilman sitä "kuin". Siinä on vissi ero.
Syntymäpäiviä juhlittiin pari viikkoa sitten, koristeita ei ole riisuttu vieläkään ja mitäs tuosta, ensi viikonloppuna juhlat jatkuvat!
Hän rrrrakastaa myös tanssimista, sirkustemppuja ja pelleilyä. Musiikki näyttää menevän ihon alle ja rytmi suoraan verisoluihin. Hän panee tukkaan geeliä, tekee naamamaalauksia, haluaa oppia kutomaan ja lyömään naulaa kuten isä. Hän ihailee kissoja, autoja, sankareita ja oikeastaan melkein kaikkea. Joka päivä hän sanoo minulle: "mä tykkään sinä".
Ranskalainen koulu vaatimuksineen on toisinaan hänelle liikaa. Eilen tuli työvoitto runoudesta! Kuukauden tankkaamisen jälkeen hän osaa ulkoa syysaiheisen runon. Opettaja oli kirjoittanut punaisella vihkoon "finalement"- lopultakin - ja piirtänyt hymyilevän naaman. Bussissa kotimatkalla minulla oli kunnia saada kuulla runo kaksi kertaa lausuttuna.
Illalla poika kulki ympäriinsä ilman paitaa. Katseli itseään kaikista mahdollisista peileistä. Kulki ryhti suorana, sellaista pientä uhitteluakin. Sanoi: "Olen kuin intiaani Saharassa".
Pysy intiaanina. Niissä on jotakin jännää.
Korjaus!
Olen intiaani Saharassa. Niin hän sanoi. Ilman sitä "kuin". Siinä on vissi ero.
perjantai 13. marraskuuta 2009
Hämärästä
Voi näitä aamuja kun ei näe kuin hajavaloja ikkunoissa herätessään. Kun kaataa teetä päälleen (ei tahallaan mutta sattuu se silti) eikä lapsille löydy ehjiä, puhtaita, kuivia sukkia. Mistään ei löydy lappua siitä oliko tänään pojan museoretki vai vasta ensi viikolla, leipä on jäänyt kauppaan eikä miehellekään osaa sanoa mitään hyvää tähän aikaan, tässä hopussa.
Huomenna tämä on eilinen ja silloin viimeistään huomaa miten tärkeä, hyvä ja arvokas päivä tämäkin oli ja miten rakkaita nuo kolme. Linkistä lauluun joka saa minut aina hymyilemään.
Huomenna tämä on eilinen ja silloin viimeistään huomaa miten tärkeä, hyvä ja arvokas päivä tämäkin oli ja miten rakkaita nuo kolme. Linkistä lauluun joka saa minut aina hymyilemään.
torstai 12. marraskuuta 2009
Kierrän talon
Muisto lapsuudesta:
isä heittää nahkatakin niskaan ja huikkaa ovelta että "kiertää talon". Taloa ei voinut kiertää kiertämättä koko korttelia. Joskus hän todenmukaisesti sanoikin "kiertävänsä korttelin".
Aikaa siihen kului toisinaan niin paljon että uskoin hänen kiertäneen pari muutakin korttelia tai kerta kaikkisesti eksyneen bingoon. Tai ehkä hän vain käveli hiljakseen pimeitä katuja, kuten minä eilisiltana. Hengitteli syksyn tuoksuja ja potki lehtiä. (Varmasti hän potki lehtiä ja potkii vieläkin.)
Ihan lähelläkin on niin jännittävän näköistä kun ilta pimenee ja ikkunoihin syttyvät valot. Itse voi nähdä sisään mutta minua kamerani kanssa tuskin monikaan huomaa.
isä heittää nahkatakin niskaan ja huikkaa ovelta että "kiertää talon". Taloa ei voinut kiertää kiertämättä koko korttelia. Joskus hän todenmukaisesti sanoikin "kiertävänsä korttelin".
Aikaa siihen kului toisinaan niin paljon että uskoin hänen kiertäneen pari muutakin korttelia tai kerta kaikkisesti eksyneen bingoon. Tai ehkä hän vain käveli hiljakseen pimeitä katuja, kuten minä eilisiltana. Hengitteli syksyn tuoksuja ja potki lehtiä. (Varmasti hän potki lehtiä ja potkii vieläkin.)
Ihan lähelläkin on niin jännittävän näköistä kun ilta pimenee ja ikkunoihin syttyvät valot. Itse voi nähdä sisään mutta minua kamerani kanssa tuskin monikaan huomaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)