Mitä parhainta!

Haluan toivottaa kaikille lukijoilleni mitä parhainta elokuuta!
Huomenna olen jo Suomessa, takaisin tulen 15.8. Luen blogeja, ehkä kommentoinkin, mutta omia juttujani kirjoitan kuvien kera vasta palattuani. Jos näette minut Tampereella, ilmiantakaa itsenne!

Kasvua

Minun on jotenkin kauhean vaikea ymmärtää miten pienistä siemenistä tulee kukkia.
Kuinka niissä voi olla se kaikki tieto siitä millainen pitää tulla?! Tieto uinuu niissä ja aktivoituu mullassa, kosteudessa ja valossa.

Olen joskus naureskellut sille miten mieheni kerää kuivuneista kukistamme siemeniä talteen, säilyttää ja istuttaa seuraavana keväänä. Sitten - kun kukkia alkaa nousta - olen ylpeänä kertonut kaikille miten ne ovat saaneet alkunsa.
Tänä kesänä olen itse kerännyt talteen tätä taikaa, ja ehkä ensi kesänä voin iloita tuloksista.

***

Hyvän ystävän vauva syntyy elokuussa.
Aivan ihme juttu sekin, ihmisen syntymä.

Mahtavaa, upeeta!

Tämä on ollut hieno kesä jo tähänkin asti, ja perjantaina
mennään Suomeen. Koko perhe tällä kertaa taas.
Odotan kovasti että tapaan taas vanhemmat ja ystävät.
Sitten aion syödä maksalaatikkoa sen yhden kerran, ja ne
kaikki muut "kerran vuodessa" asiat.

Kun tulemme takaisin saa käyttää paljon petroolilamppua
ja juhlia omia synttäreitään. Muun muassa.

Olen saanut kerättyä terassin laventelipuskasta purkillisen tuoksuvia kukkia.
Uusi tulee koko ajan edelleen.
Olisiko tämä nyt se laventeli, joka ei kuolekaan minun käsiini?

Päiväkahvilla

Sain eilen puoliltapäivin mökkikutsun. Saa tulla sellaisena kuin on, omat eväät pitää tuoda.
Menin, ja siellä oli paljon muitakin. Kaikki muut olivat uimassa. Niiden autotkin olivat uimassa. Minä makasin varjossa ja nautin ehkä kesän parhaat ulkoilmakahvit hyvässä seurassa. Tyynykin tuotiin pään alle.

Makuuhuone on osittain muuttunut verstaaksi. Toinen löytämistämme pöydistä on saatu hiottua ruosteesta ja vanhasta maalista siihen kuntoon, että sen voi maalata taas.
Nyt se näyttää kuitenkin minusta niin hienolta, että sanoin miehelle "lopetetaan tähän, jätetään näin".
Hän on kuitenkin ottanut työnjohtajan roolin tässä pöytäjutussa, ja uusi maali on väistämätön juttu. Minä olen kuitenkin valtuutettu valitsemaan värin, koska olen tämän työmaan taiteellinen johtaja.

Eväitä

Presidentin rouvalta on tullut uusi levy.
Tykkään siitä aivan valtavasti, mutta huomaan yrittäväni tietoisesti unohtaa presidentti Sarkozyn naaman. En voi sille mitään että alkaa hihityttää, kun kuvittelen Carlan laulavan miehelleen, miehestään...
(Tähän levyyn liittyy myös muisto jota voi olla vaikea pyyhkiä mielestä. Olin juuri ostanut tämän Lyonin liepeiltä ja jatkoimme matkaa kohti etelää. Levyn toinen kappale alkoi soida, kun takapenkillä kuusivuotiaani oksensi...kuin vesiputous. Moneen kertaan. Hänellä oli lopulta kaikki vaatteet sukkia, alushousuja ja kaikkea myöten märkänä ja penkillä jalkojensa välissä oli oksennuslammikko...sellainen muutaman sentin allas.)

Tänä kesänä olen kuunnellut paljon taas naisia. Berry on uusi, ihana tuttavuus. Pieniä tarinoita, pienesti esitettynä ilman suuria taustoja. Hyvä meininki. Muistuttaa varmasti aina tämän kesän matkasta koska soi autossa Carlan kanssa kilpaa koko ajan.

Matkalla luin Saganin Bonjour Tristesse -kirjan taas. Sopi oivasti matkalukemiseksi, koska tapahtumat sijoittuvat reissumme maisemiin. Aloitin myös Avec mon meilleur souvenir -kirjan, jossa Sagan kertoo elämästään, tapaamistaan ihmisistä, paikoista missä on käynyt. Ajattelin syventää tietojani hänestä ennen kuin menen katsomaan Sagan -elokuvaa.

Eilen sitten menin. Ei ole liioiteltua sanoa että hoipertelin ulos. Elokuva teki suuren vaikutuksen. En voi käsittää miten Sagan: ia näytellyt Sylvie Testud saattoi olla niin...Sagan. Hymähtelin lehtijuttuja lukiessani sille miten Testud ON Sagan, ei näyttele Sagania. En hymähtele enää - totta puhuivat. Eniten teki vaikutuksen näyttelijän liikkuminen ja puhetapa. Kun on nähnyt Sagan:ista kertovia dokumenttipätkiä niin ei voi kuin ihmetellä kuinka lähelle tätä kaikkea Testud pääsee.

Ja sitten tietysti tarina - tosi tarina - Saganin elämästä. Se nainen on elänyt ja kokenut. Liikaakin yhdelle ihmiselle.

Hiljaisessa kaupungissa

Huomaa aivan selvästi että kesälomien aika. Kaupunki tuntuu paljon normaalia hiljaisemmalta. Ajoittain suorastaan autiolta. Eilisiltana söimme taas ulkona ja viihdyimme vielä pitkään sen jälkeenkin. Oli lämmintä, hiljaista, vain lintujen ääniä. Hyvin harvoissa taloissa oli valot ikkunoissa.

Petroolilampun valossa istuimme aina siihen asti, että tunsimme tarvitsevamme villatakkia. Kyllä se taisi olla keskiyön tuolla puolen.

Provence kassissa

En ole vieläkään ihan päässyt yli siitä että saatoin ottaa tuoretta minttua teekuppiin talon edustalta, että löysin villiä rosmariinia ja timjamia vuorilta, että laventeli oli niin paljon isompaa ja tuoksuvampaa kuin omalla terassilla, että immortelle tuoksui ja tuoksuu edelleen, kuivuneenakin.

Eilen

Eilen leikkipuistossa kudoin sukkaa. Oli kuuma, oli ihanaa.
Varjot ovat kuitenkin jo pidempiä. Kohta alkaa Minun Kuukauteni.
Aika menee niin hemmetin nopeasti. Taas on se tunne että hyvät juhlat loppuvat kesken.
Istuin siinä ja kudoin sukkaa. Oli aavistuksen verran haikeaa.

Ihan lopuksi

Kotimatkalla pysähdyimme kahdeksi yöksi miehen vanhempien luokse Dijonin lähelle. Heillä on siellä vanha talo, missä koko 7-henkinen perhe on joskus asunut, mutta joka nykyään toimii lähinnä varastona. Uskomaton paikka mutta ei siitä sen enempää.

Sitten ajoimme vielä Nancy:yn miehen tädin luokse.
Siellä silmä lepäsi isoissa, vaaleissa huoneissa värien, pölyn, tavarapaljouden ja sekasotkun jälkeen.

Lomakuvat ja kertomukset päättyvät tällä erää tähän. Itsekin olen vähitellen päässyt arkeen kiinni.

Huimausta ja paniikkia

Vanha totuus tuli kerrattua: minä ja korkeat paikat emme kuulu yhteen.
Niin komeata ja vaikuttavaa kuin vuoristossa onkin, niin minä kärsin. Jaloista vetää alaspäin, voimat pakenevat. Nämä kuvat ovat eräästä paikasta jonne mieheni varta vasten meidät ajoi upeaa luontoa katsomaan. Hän otti kuvat, koska minä nyyhkytin pelosta näköalatasanteella. En meinannut päästä sinne, enkä meinannut päästä sieltä pois. Saa nauraa.

Kahvilassa minulle tarjottiin mielipidettäni edes kysymättä rauhoittava Heineken. Pöytäseurani tutki jotakin kiinnostavaa lattialla. Minustakin kiinnostavimmat asiat ovat alhaalla.

Rantaelämää ja St Tropez

Rannalla kävimme neljä kertaa. Kolme kertaa oli sellaisia puolipäiväreissuja ja yhden kerran hurahti koko ihana päivä. Paikkoina oli Fréjus ja Sainte Maxime, josta erityisesti pidimme.
Vaikka pahin turistiaika alkoi olla käsillä meille löytyi aivan hyvin tilaa.
Vesi oli kirkasta ja 23 astetta lämmintä....

Aurinkovoidetta kului pari purkkia mutta eipä kukaan palanut. Vedessä vietimme kuitenkin suurimman osan ajasta. Pienempi poika löysi "rantakaverinkin", joka sattui tulemaan toisenakin päivänä samalle rannalle. Huvittavinta oli, että perhe asui Bruxelles:issä...

Sainte Maxime on aivan St Tropez:n vieressä.
Yhden kuuman rantailtapäivän jälkeen päätimme käydä kurkistamassa miltä siellä näyttää.
Pelkoni osoittautuivat oikeiksi. Isolla rahalla saa paljon rumaa aikaiseksi. Pieni, vanha ja kaunis satama-allas on täynnä isoja parakkeja, joiden kansilla istuu toinen toistaan uskomattomampia virityksiä. Ihmisiä kai alunperin.

Nämä ovat vielä pieniä veneitä...

NÄIHIN verrattuna!

Tähän päälle kaikki ne kultaketjut, valkoiset puudelit, valkoiset vaatteet, paljetit, korkokengät, silikonirinnat, rintakarvat, vaalennetut tukat, tekokynnet....

St Tropez ON muutakin ja kaupunkihan on aivan vallan kaunis, mutta silmilleni hyppäsi kaikki tämä kertomani. (Ja ihan kirjaimellisesti myös kikattavat, yliruskettuneet ja puolialastomat ruotsalaispimut.)

Mieleeni tuli että haluaisin tutustua paikkaan paremmin talvella tai hyvin aikaisin keväällä. Loppusyksykin kelpaisi.

23.7.2005

Jo kolme vuotta häistä ja kuvat edelleen laittamatta albumiin!
Aloitettu on monta kertaa, mutta kuvia on monta sataa.

Meidät vihittiin Tampereella Keskustorin Vanhassa kirkossa. Siitä kävelimme kulkueena Alarantaan. Lapset kilistelivät kelloja, soittivat torvia, aikuiset pitivät muuten vain iloista meteliä. Rannasta Tammerkoski-laiva vei meidät juhlapaikkaamme Pirkanmaan musiikkiopistolle, missä 111 vieraan kanssa söimme, joimme, tanssimme, lauloimme, juhlimme.
Jugend-talon olimme koristelleet valkoisilla liljoilla, joiden tuoksu tuo edelleen mieleen tuon hauskan päivän. Häätanssina tanssimme Beatlesin When I’m Sixty-Four. Ruoka oli maittavaa ja Ranskasta tuomamme juomat maistuivat vieraille niin ikään.

Se oli hyvä päivä!