Kaulaliina

(Suokaa nyt anteeksi kun tätä tekstiä ja kuvia pukkaa hullun lailla. Tänään kerron vielä tämän jutun ja huomenna kerron Auvergnen alueesta. )

Kun lähdimme lauantaiaamuna ajamaan Pariisista (missä siis olimme viipyneet yön) kohti Thiezacia, ostin neljä kerää Phildarin mohairia. Kaksi violettia ja kaksi harmaata.

Kudoin koko automatkan ja kun olimme perillä, oli kaulaliina sillä samalla hetkellä valmis. Se ulottuu kaulassa roikkuessaan polvesta polveen ja se on hyvin lämmin.

Sen nimi voisi olla vaikka Thiezac.

Thiezac - juhla ja seuraava aamu

Olemme palanneet kotiin (tosin reissu jatkuu varmaan perjantaina mutta siitä myöhemmin). Olen aivan läkähdyksissäni upeista maisemista, joissa olen viime päivät saanut viettää. Maiskuttelen myös vieläkin ihanille ruuille ja muistelen mukavia ihmisiä, joiden kanssa päivät kuluivat.

Saavuimme farmille lauantai-iltana kuuden kieppeillä. Saimme käteen heti juomaa ja pientä syötävää, tervehdimme kaikki jo paikalle ehtineet sukulaiset ja vaihdoimme hiukan parempaa päälle illan juhlaa varten. Juhla pidettiin tässä tilassa:

Tuoleista voi päätellä osallistujien lukumäärän, paitsi että alle alle teini-ikäiset söivät eri pöydissä. Lapsia oli yhteensä parikymmentä. Mitä voisin sanoa? Ilta oli mukava, ruoka oli erittäin maittavaa, minut oli plaseerattu kahden mukavan miehen väliin, puheita pidettiin, maljoja nostettiin...Onnistunutta kaiken kaikkiaan. Ja mikä parasta, menin nukkumaan ennen kuin juhlasalissa alettiin soittaa kahdeksankymmentäluvun hittejä...

Seuraavana aamuna nautimme aamiaisen farmin etupihalla aamuauringon pikkuhiljaa noustessa. Esikoiseni puree tässä hyvällä halulla leipää. Minä nautin x määrän teetä, kahvia, leipää, marmeladia ja kaikkea ihan vain siksi, että ruoka maistui raikkaassa ulkoilmassa niin erityisen ihanalta! Farmin kissa tunki vuoron perään ihmisten syliin ja leikki välillä (elävän) hiiriystävänsä kanssa, jonka se antoi tahallaan juosta karkuun, jotta leikki jatkuisi pidempään. Näin päättelin.

Tässä farmi näkyy kuvattuna rinteen puolelta. Kyseessä on siis vanha rakennus, joka on osa entisestä farmista. Nykyään se toimii majapaikkana jota voi vuokrata erilaisia tilaisuuksia varten. Lähin kylä on Thiezac, jossa on vain 300 asukasta ja täällä ylhäällä (noin kilometrissä) ei taloja ole kuin siellä täällä vuoren rinteillä. Lehmiä, lampaita ja hevosia sitten sitäkin enemmän.

Aurinko alkoi lämmittää aamulla nopeasti ja pian takki oli liikaa. Otimme yhteiskuvia koko porukasta, nautimme vielä lisää aamiaisesta ja maisemista. Välillä näimme miten lehmät vaelsivat tästä alakuvan maisemasta alemmas laaksoon. Kellot kilisivät niiden kaulassa eikä sitten paljon muutan kuulunutkaan.

Maisemia ja mietteitä Thiezacista

Olin onnellinen että lopetin lauantai-illan juhlat osaltani ajoissa. Ne jotka olivat jääneet hoilaamaan vanhoja hittejä hipsivät aavistuksen verran kalpeina kuka milloinkin aamiaiselle ulos. Onnekseen kellot siirrettiin talviaikaan ja kiire loppui siihen. Sunnuntaiaamu oli valtavan kaunis ja tiedossa oli pitkä ja suhteellisen hankala kävely. Sitä ennen, aamiaisen jälkeen kuvailin hiukan näkymiä.

Ihmettelin miten eläimet vaihtoivat maisemaa niin nopeasti. Juuri kun olin nähnyt lehmät kuvan maisemassa ja hain kameran, ne olivat jo siirtyneet alemmaksi, kamerani ulottumattomiin!

Taivas oli sininen ja sitä oli paljon. Kun on korkealla, on aurinkokin kuumempi. Sunnuntain aikana moni poltti naamansa, koska siihen ei oikein osattu varautua.

Leikin välillä lehmipoikaa ja huhuilin pienimpiä lapsia kipuamaan rinnettä takaisin. Mutta mitä vielä: he vain huutelivat iloisesti takaisin, kokeilivat miten kaiku vastaa vastapäisistä rinteistä ja miten kauas kepit lentävät kun oikein kovasti heittää. Esikoiseni sanoi jäävänsä "ikuisesti" tänne.

Kirkkomatka

Sunnuntain kävely suuntautui alas Thiezacin kylän suuntaan. Sillä oli oikein tarkoituskin: matkan määränpää oli pieni kappeli hiukan kylän yläpuolella, kolmen vartin kävelyn päässä Trielle -farmista (jossa siis asuimme). Mieheni setä on pappi ja suvun tapaamisiin liittyy usein hänen pitämänsä jumalanpalvelus - milloin missäkin. Papithan voivat "lainata" virkaveljiensä kirkkoja ja pitää vaikka aivan yksityisen saarnan vain omalle porukalle.

Aloitin matkan niin että poikani ja mieheni olivat edelläni, mutta sitten päätin irrottautua joukosta. Rinteeseen kulunutta polkua oli helppo seurata, eikä eksymisen vaaraa ollut. Alasmeno otti reisiin ja vaikkei takkia ollutkaan, hiki pukkasi otsalle. Kohta täysin yllätyksenä näin enkelipatsaan edessäni.

Enkeli katselee kylää alapuolellaan.
Seuraava yllätys oli luola, jossa oli tällainen patsas:

Olin koko ajan yksin edelläni vain pappi, joka kiiruhti papinkaapu pukupussissa ensimmäisenä kappelille sopimaan käytännön asioista paikallisen papin kanssa. Takaani kuului kaukaa innostuneita huudahduksia ja välillä kiljahduksia, kun joku menetti tasapainonsa ja pyllähti kumoon. Vierivät kävyt ovat katalia!

Pieni kappeli metsän keskellä

On aika yllätys löytää metsästä pieni kappeli 1600-luvulta. Siellä se kuitenkin oli, ja kaunis olikin!

Oviaukkokin voi olla näin soma!

Lukuisista lasi-ikkunoista tämä oli minusta kaunein:

Takaisin käveltiinkin sitten hiukan kauemmin. Yllättävän reippaasti lapsetkin kuitenkin pistelivät ylämäkeä. Pienempi poikani heitti paidankin pois ja antoi välillä äidille kättä auttaakseen...ja kun perille päästiin odotti baarissa kylmät juotavat, minkä jälkeen maittava uloskatettu lounas. Nam!

Ruuansulattelukävelyllä

Lounas kesti pari tuntia. Aurinko lämmitti meitä kun söimme alkupaloja, sitten ihanaa kaalipataa (melko "suomalaistyyppistä", muuten), makkaroita, Cantal-juustoa, naapurinmiehen tekemää vuohenjuustoa, vadelmapiirakkaa....ja viiniä läpi koko aterian.

Ruuan jälkeen olo oli tyytyväinen ja täysi ja pian joku ehdottikin pientä ruuansulatuskävelyä. Pojat jäivät muiden lasten (ja joidenkin laiskempien aikuisten!) kanssa farmille kun kävelyporukkamme lähti taas matkaan...

Valoa ja varjoja, ruskaa ja lehdettömiä puita.

Nautin siitä, ettei koskaan voinut tietää mitä seuraavan mutkan takana on edessä!

Komeita, komeita hevosia...ja maisemia en voi kyllin ylistää. Menkää kaikki Cantalin maakuntaan ihmettelemään. Hyvänen aika mutta luontoa riittää.

Kävelyreissu kesti pari tuntia ja takaisin tullessa olikin taas aika - aivan oikein! - ottaa lasi kylmää olutta, istua takkatulen ääreen ja katsella miten farmin isäntäpari työntekijöittensä avustuksella laittoivat illallista meille valmiiksi. Oi nautintojen nautinto!

Lähdössä

Tämän päivän on pakannut. Olen siinä mielestäni aika harjaantunut ja vuosien mittaan olen oppinut ottamaan eri paikkoihin mukaan vain välttämättömän. Entä kun ei oikein tiedä mihin on menossa, tai kun reissu on hiukankin pidempi ja pysähtyy kovin erilaisissa paikoissa? Niin on asianlaita tällä kertaa.

Illalla lähdemme ajamaan Pariisiin. Yövymme miehen pikkuveljen perheen luona ja huomisaamuna ajamme peräkkäin paikkaan nimeltä Thiezac. Se on pieni kylä (630 asukasta) joka sijaitsee samalla korkeudella kuin Bordeaux, mutta aikalailla keskellä Ranskaa vuorten keskellä. Kylä on 800 metrin korkeudessa. Tuolla on sitten entinen farmi, joka toimii nykyään majatalona ja eräänlaisena leirikeskuksena. Majoitus ja ruoka hoituu samassa paikassa. Tuon farmin on nyt suku varannut ja menemme sinne juhlimaan anopin ja kaksoissisarensa 70-vuotispäiviä, yhden toisen syntymäpäiviä, yhtä hääpäivää - ja varmaan juhlanaiheita tulee siinä lisääkin ilmi. Onhan myös minun poikani 6-vuotispäivät 30.10 eikä minun nelikymppisiänikään ole miehen suvun kanssa vielä juhlittu!

Oleskeluun pitäisi liittyä juhlimisen lisäksi kävelyitä lähimaastossa, pieniä retkiä sinne ja tänne. Säätilasta ei ole mitään varmuutta. Kaikkeen voi varautua lumesta alkaen. Maanantaina lähdemme sitten paluumatkalle. Määränpää on Calais pohjois-Ranskassa. En tiedä vielä ajammeko sinne yhteenmenoon vai innostummeko jäämään matkalle jonnekin yöksi. Calais’ssa majoitumme miehen sisaren perheen luo kahdeksi yöksi.

Niin siitä pakkaamisesta....tällä kertaa minun on hankala tietää mitä ihmettä pitäisi ottaa mukaan. Olen menossa juhliin, mutta toisaalta paikka on sellainen, ettei siellä ole varmasti kiva olla liian tälläytynyt. Mutta entä jos kaikki muut ovat...? Vaikka ajattelen että siinähän ovat sitten, tuikkasin kuitenkin korkokengät laukkuun myös. Ja koruja. Lähinnä laukun sisältö tuntuu kuitenkin koostuvan harmaista, paksuista sukkahousuista, villasukista, kaulaliinoista ja neuleista. Ja hameista. Raportoin sitten menikö metsään koko matkalaukun sisältö.

Nyt jo tunnen vieroitusoireita sen tosiasian edessä, etten voi varmaankaan kirjoittaa blogiini moneen päivään! Tällaiseksi tämä elämä on mennyt. Aion kuitenkin tilaisuuden tullen lukea mitä muille kuuluu.

Hyvää viikonloppua, missä ikinä olettekin!

Lopen uupunut piristää itseään minkä ehtii

Tänään olen hyvin väsynyt. Tämä väsymys on aivan itseaiheutettua ja syyn tiedän. Katselin eilen yhden keskusteluohjelman hamaan loppuun asti (00.30) koska en malttanut olla katsomatta. Vieraat kävivät toisiaan ryysyihin kiinni pariin kertaa ja muutenkin keskustelu oli vilkas ja mielenkiintoinen. Nyt sitten makselen hintaa. En voi näköjään enää valvoa edes tuon vertaa. Tämä väsymys on sitä mallia että silmät kirvelevät, päätä hakkaa ja olo on kaiken kaikkiaan sellainen, että voisi kuvitella juoneensa aamutunneille asti ja tanssineensa vieläpä jalat rakoille. Ja kaikki tämä vain televisio-ohjelman takia!

Kaupassa oli käytävä koska piti hakea kakkuaineet. Huomenna pienempi poika vie kakun kouluun, sillä luokassa juhlitaan kaikkia lokakuussa syntyneitä. Ostin itselleni verigreipin siinä uskossa ja toivossa, että se antaisi minulle energiaa loppupäiväksi.

Samaan tarkoituksen ostin tämän kukankin. Saa nähdä kauanko se säilyy hengissä. Ajattelin kuitenkin että jos 2,29 eurolla saa näin paljon väriä kotiinsa niin otan riskin. Arvatenkin se kuitenkin kestää kauemmin kuin leikkokukat.

Äitini lähetti minulle oivallisen kirjan. Se on näköispainate vuonna 1893 julkaistusta Kansan keittokirja -kirjasta. Sen on kirjoittanut Anna Friberg, "Helsingin koulukyökin johtaja". Kirjassa on lähinnä ruokareseptejä mutta myös ohjeita siivoamiseen ja kodinhoitoon ylipäätään. Kuvassa näkyvän ensimmäisen kappaleen viimeinen lause on aivan suosikkini! (klikkaa isommaksi). Ellemme voi valita siivouspäiväksi selkeää päivää jolloin tuulikin hiljaa henkäilee, yrittäkäämme ottaa asiasta riemu irti jotenkin muuten!

Kirjan alla on lempiastiapyyhkeeni. Se on ajalta jolloin mieheni oli sisäoppilaitoksessa muutaman vuoden ja hoiteli siellä omaa astianpesuaan. Pyyhe on reikäinen ja haalistunut, mutta vimmattu miten hienosti se kuivaa!

Kylmä

Aamut ovat kylmiä. Eilen postissa käydessäni palelin, vaikka päällä oli talvitakki, alla villatakki ja kaulassa kaulaliina. Muutenkin talviset vetimet. Huomaan ihan selvästi, että vuodet "ilman talvea" ovat vaikuttaneet kylmänsietokykyyni. Tammikuun 1997 jälkeen olen käynyt kaksi kertaa talvella Suomessa. Molemmilla kerroilla palelin niin pirusti. Etenkin viime helmikuussa oikein yllätyin siitä, että mittari näytti vain -15 ja minusta oli kuin Pohjoisnavalla.

Huomaan silti ärsyyntyväni aina kun ihmiset päivittelevät "kamalaa kylmyyttä" kovaan ääneen kuten eilen postivirkailija teki. Teki mieli sanoa että minä voin kertoa teille Todellisesta Kylmyydestä jotakin! Nyt on sentään vielä plusasteita, vaikka vain pari. Näissä tilanteissa suomalaisuuteni jotenkin pomppaa pintaan ja tulee kova halu kertoa tietävänsä niin paljon enemmän kylmästä, lumesta sun muusta. Sitä en tietenkään tee, hytisen vaan asiaankuuluvasti ja päivittelen muiden mukana. Se on leikin nimi.

Sitä en ole voinut olla huomaamatta että niin Ranskassa, Hollannissa kuin varmaan nyt täälläkin minä näytän olevan aina se lämpimimmin pukeutunut. Aina kuulee miten minun pitäisi olla "tottunut kylmään" eikä minun "kuuluisi" siksi palella. Totean siihen yleensä, että suomalaisuuteni ei automaattisesti tarkoita sitä, että pitäisin lumesta ja kylmästä - sillä minä en pidä. Enhän minä ole sinisilmäinen tai Elovena-tukkainenkaan! Unohtaa yleistykset, tekisi mieli sanoa.

Eli kyllä, minä palelen siinä missä muutkin. Yritän sentään pukeutua sään mukaan, enkä kulje esim. nollakelillä ilman sukkia sandaaleissa. Minulla on myös takki ja minulla voi olla jopa myssy päässä. Lämpimästi suosittelisin tuota kaikkea niille monille, joiden mielestä -2 koettelee jo sietokyvyn rajoja...

Kuvassa näkyvää takkaa ei valitettavasti voi käyttää, sillä molemmat kotimme takat on muurattu umpeen, kuten näkyy. Ehkä niin on paloturvallisuuden takia parempikin. Alakerran miehellä kävi paloauto yksi päivä. En tiedä mikä oli käynnin syy, mutta rappu haisi savulle. Meillä kaasu lämmittää veden joka kiertää pattereissa, mutta tuo katutason kahdeksankymppinen lämmittää jollakin ihme hiilisysteemillä. Toivon totta vie, ettei nukahda kesken lämmityspuuhiensa.

Neljä

Vastaan Inkiväärin ja Liivian (ja aikaisemmin taisi joku muukin olla) haasteeseen!

4 työtä, jota olen elämäni aikana tehnyt:
- herneiden ja mansikoiden myyjä torilla ja markettien edustalla
- suklaarasioiden kasaaja paperitehtaassa
- lelukaupan myyjä
- mainossihteeri (henkilö mainostoimistossa, joka tosiasiassa vastaa puhelimeen, keittää kahvia, ottaa kopioita, kirjoittaa puhtaaksi, saa huonoakin huonompaa palkkaa...)

4 paikkaa, jossa olen asunut:
- Tampere (Amuri, keskusta, Hervanta, Pispala)
- Ranska (Fontenay-le-Fleury, Puteaux kaksi osoitetta)
- Hollanti (Haag)
- Belgia (Bryssel)

4 tv-ohjelmaa joita katson:
käytän tv-ruutua lähinnä dvd-filmien katseluun. Satunnaisesti seuraan Ranskan tv:n uutisia, ajankohtaisohjelmia ja dokumentteja

4 Internet-sivua jolla käyn päivittäin:
- tietyt blogit
- sähköpostini
- Ebay.fr
- joidenkin lehtien nettisivut

4 lempiruokaani:
- pasta monessa muodossa melkein minkä vaan kastikkeen kanssa
- Suomessa Saarioisten maksalaatikko (voisulan kanssa) ja Kotijuusto kerran vuodessa
- raclette kun on kylmä
- ylipäätään melkein kaikki juustot, suklaat, monet hedelmät....
(Olisko saanut vastata että melkein kaikki ruoka on hyvää???)

4 paikkaa jossa haluaisin olla juuri nyt:
- jossakin missä meri on turkoosi ja hiekka valkoinen
- hyvän ystävän seurassa nauramassa itseäni tärviölle
- myymässä omia taulujani ja tekeleitäni paikassa missä kauppa käy kuin siima
- penkomassa mielenkiintoisella kirpputorilla

Jos metsään haluat mennä

Kotikaupungissamme on mukavia puistoja. Suosikkipaikaksi on tullut Bois de la Cambre, jonka läpikulkutiet suljetaan viikonloppuisin autoilta. Eri viikoilla eri osat on suljettu ja autotiet muuttuvat rullaluistelijoiden, pyöräilijöiden ja jalan liikkuvien omaisuudeksi. Ihana tunne kun ei tarvitse varoa autoja! (Erilaisilla rullilla ja renkailla liikkuvia lapsia - joskus aikuisiakin - senkin edestä kuitenkin...)

(Kuvat ovat salaperäisesti hävinneet, en tajua..)

Isän apua tarvitaan paljonkin, vaikka esikoinen kuvittelee jo olevansa rullaluistelun maailmanmestari. Pienemmän rullaluistelu on sitä, että ensin hän pyöräilee ja äiti tai isä kantaa luistinkassia. Sitten pannaan luistimet, kypärä, polvisuojukset, kyynärpääsuojukset ja oliko vielä jotakin...sitten hän luistelee 3 min. 45 sek. ja haluaa lopettaa (kun ei oikein osaa eikä hermo riitä opetteluun) ja vanha kunnon pyörä otetaan menopeliksi.

Pienempi tykkäsi ottaa isot vauhdit pyörällä asfaltilta ja painua metsikköön pudonneiden lehtien rapistessa pyörien alla....Monta kertaa hän työnsi pyörän takaisin tielle, otti vauhdit ja painui pusikkoon.

Jäätelö- ja vohveliautot ovat aina siellä missä ihmisetkin. Mielenkiinnolla olen seurannut mm. miten poikien koulun portille tuleva auto sattuukin aina olemaan säästä riippuen joko jäätelö- tai vohvelikärry. Kylmällä vohveleita, lämpimällä ilmalla jäätelöä - ja vaihto voi olla kesken viikon. (Kai niillä on keskenään joku sopimus??)

(Kuva hävinnyt tästäkin)

Pitkät on varjot, juu. Puistossa oli sellainen hieno, matala syksyn valo. Aurinko lämmittää vielä, silloin kun se näkyy.

Pieniä eläimiä ja muuta

Aamut ovat olleet kirpeitä viime päivinä. Asunnossa on lämmin - onneksi remontin yhteydessä on vaihdettu kaksinkertaiset ikkunat ja lämmitys toimii! - mutta rapusta hohkaa jo sen verran kylmää että eron huomaa ihan selvästi jos on ulko-ovemme läheisyydessä. Pienet hyönteiset pyrkivät sisätiloihin. Leppäkertut, ampiaiset ja hämähäkit. Toisista tykkään, toisista en niin.
Aurinko tulee nyt niin alhaalta, että pienikin jättää ison varjon.

Meille oli eilen jostakin tullut myös ystävällinen sammakko. Minun tehtäväni oli ottaa valokuvia kun sammakko esitti tanssiteatteria.

Äitini on taitava. Hän on tehnyt jo vuosia sitten minulle nämä lasityöt. Tykkään niistä kovasti. Valitettavasti niitä ei täällä oikein saa roikkumaan ikkunan eteen, mutta valo tulee kauniisti läpi jos ne seisovat ikkunalaudallakin.

Ostin eilen nämä kukat. Kun tartuin niihin, joku vanha nainen sanoi: "Älkää ostako niitä. Älkää koskaan ostako punaisia kukkia. Ne tuottavat huonoa onnea". Ja kummiskin ostin.

Syksy on totisesti täällä

Kun pistän pääni "tietokonehuoneen" ikkunasta ja katson vasemmalle näen tämän maiseman.

Puista on tippunut paljon lehtiä, tuulen mukana on lehtänyt risuja ja keppejä ja katonreuna on ylipäätään täynnä monenlaista moskaa. Aika ajoin pitää pitkällä harjalla putsata tätä reunaa, jotta vesiränni ei mene tukkoon. Muuten vesi jää lillumaan tuohon kuin pieneen uima-altaaseen.

Muistatteko kun arvuuttelin että voittaako punainen vai keltainen? Punainen voitti ja reippaasti. Nyt tosin jotkut linnut ovat tuhonneet tuosta suuren osan lehdistä. En tiedä mitä sieltä hakevat, ehkä syötävää, mitäpä muutakaan.

Soiko teillä päässä koskaan pollajukebox? (Vieläkö sen niminen blogi muuten on olemassa?) Että joku laulu alkaa soida eikä lähde pois? Ei siinä mitään jos musiikki miellyttää, mutta joskus on hermoissa pitelemistä jos päähän jää soimaan vaikkapa joku mainosrallatus. Nyt päässäni soi Julien Clerc:in Ma préférence. Clerc on yksi Ranskan tunnetuimmista laulajista, syntynyt vuonna 1947 ja lähtenyt musiikkimaailmaan jo kuusikymmentäluvulla. Tuo Ma préférence on sellainen kaikkien tuntema laulu, joka jää minulle ainakin takuuvarmasti päähän. Monet eivät pidä Clercin laulutyylistä (sellainen hiukan värisevä) enkä minäkään pidä läheskään kaikista hänen lauluistaan. Mutta Ma préférence vaan yksinkertaisesti toimii. Pidän siitä miten sävelet putoilevat ja miten yksinkertainen melodia kuin kasvaa isommaksi. Eikä taida olla muuten ranskalaista karaokea missä joku ei vetäisisi tätä - yleensä päin h..vettiä, tietysti.

Tömps, tömps, tömps...

Minähän en siis aja autoa. Se lienee jo tullut selväksi aikaisemmista kirjoituksista. Monesti minulta kysytään että miten jaksan raahata sitten ruuat kaupasta. Enhän minä jaksakaan - tai hullu olisin, jos raahaisin. Minulla on nimittäin tämä:

Tämä on nyt neljäs ostoskärrymme. Ensimmäisen (kympin ritsa) ostin kun vielä asuimme Pariisin kupeessa Puteax:ssa. Matka lähimpään ruokakauppaan oli jyrkkää alamäkeä, sillä talomme oli korkealla, kuin kukkulan päällä. Alas mentiin siis sutjakasti, mutta kotiin tullessa (ostosten kanssa) meno hyytyi mäkeen. Siksi ostin ensimmäisen kärryn. Sen pyörät hajosivat kuitenkin aika pian (ne hajoavat aina ensin!) koska vedin liian suuria lasteja, eikä kärry alunperinkään ollut kovin laadukas. Lisäksi talossamme ei ollut hissiä vaan kierreportaat, jotka osaltaan varmasti jouduttivat kärryn kuolemaa.

Toisen kärryn (edelleen kympin ritsa) ostin Haagissa. Se oli musta kuten edeltäjänsäkin ja se kesti aavistuksen verran kauemmin. Tie oli suora ja hissi käytössä. Silti painavat lastit rikkoivat taas pyörän.

Ostin kolmannen kärryn (vieläkin kympin ritsa..). Sitä vetelin yllättävän kauan perässäni. Sillä tuli kotiin maidot, perunat, mehut, viinit, painavaa ja kevyempää ruokaa. Sitten sekin hajosi mutta olimme juuri muuttamassa Belgiaan, joten uutta en ostanut.

Brysselissä huomasin nopeasti että ilman kärryä en halua olla. Ostin neljännen kiesin (nyt sijoitin IKEA:ssa jo liki kaksikymppiä vetopeliin!) ja se on nyt sitten käytössä. Tällä kertaa on niin, että vakiruokakauppamme on mennessä ylämäki ja tullessa saa lasketella jouheasti alamäkeä kärry perässä. Kotitalossamme jysäytän ensin kaksi isoa rappusta jotta pääsen ulko-ovesta sisään (tömps tömps), sitten kymmenkunta rappusta jotta pääsen ala-aulaan, sitten alkaa kapeat puuraput, ensin 14 välitasanteelle, sitten kymmenkunta meidän kerrokseen. Avaan oven kotiimme, jatkan rappusia. 11 askelmaa niin pääsen kylpyhuoneen ovelle*. Voisin jatkaa ylös asti (toiset 11 rappusta), mennä ruokahuoneen ja olohuoneen läpi keittiöön....mutta koska kärryjen pyörät ovat usein likaiset, oikaisen ja jatkan * merkitystä kohdasta...menen kylpyhuoneen läpi, pienestä "salaovesta" erittäin kapeita ja suht jyrkkiä portaita (11 taas) keittiöön - ja puran lastin.

Jos ei ole liikaa painoa, kannan kärryn kaikista rappusista selässäni. Siinä saa lihaskuntoharjoitteluakin aivan ilmaiseksi ja vahingossa!

Ja kyllä, kaikista rappusista ja tömps tömpseistä huolimatta tämä on se tapa hoitaa ruokaostokset, mistä minä pidän. Joka, tai joka toinen päivä.

Koivukujalla

Kun tulin ensimmäistä kertaa tälle uudelle kotikadulleni huomasin heti, että se on jotenkin erilainen. Sen varrella kasvaa koivuja! Ne eivät ole erityisen tavallisia täällä. Jotenkin nuo koivut eivät "sopineet kuvaan", toisaalta taas ne toivat tiettyä kodikkuutta suomalaisen silmään.

Muutama viikko sitten autottoman päivän katupiknikillä sain mielestäni älynväläyksen ja tiedustelin heti viisammilta, olinko osunut oikeaan. Kyllä vain, kadun nimi (rue Berkendael) viittaa koivuihin. Berken, björk, birch...koivuhan se! Minulle kerrottiin että kadun varrella on aikaisemmin ollut koivuja, jotka jossakin vaiheessa korvattiin kastanjapuilla. Sitten jotkut viisaat heräsivät haluamaan kadulle sen alkuperäisiä (ja sen nimen mukaisia!) puita - ja istutettiin koivuja. Ja kieltämättä, kadunpuoleinen koivukuja on kaunis.

Olen ollut viime päivät kamalan väsynyt. Menen nukkumaan heti kun se on mahdollista (eilen 21.10) ja nukun siihen asti kun voin. Väsymys alkaa jo kymmeneltä aamupäivällä. Tämä ei ole minulle ollenkaan tavanomaista. Yleensä herään aikaisin ilman kelloakin. Nyt panen väsymyksen syyksi ainakin flunssan ja yritän levätä ja hoitaa itseni kuntoon.

Olen katsellut vanhoja kuvia. Katsokaa tuota 30-luvun uimakuvaa! Siinä on äitini äiti (vasemmalla) en-tiedä-kenen kanssa. Mutta katsokaa siis noita iloisia ilmeitä...ja ajatelkaa lämmintä järvivettä. Koskahan muuten itse olen nauranut makeasti??? Ja miksi en ole???
Määrään itselleni naurua, vaikka tekosellaista.

Minä haluan kissan

Kun muutin pois vanhempieni kotoa (olin kai 20 tai hiukan alle) he ostivat aika pian kissan. Ihanan, persialaisen, ruskean, pitkäkarvaisen Santun. Minä olen allerginen kissoille, joten katin hankintaa piti odotella siihen asti että olin omassa kodissani. Aina vanhempieni luona käydessäni paijasin Santtua minkä ehdin ja tykkäsin siitä valtavasti - vaikka nenä valui ja kurkkua kuristi.

Minä olen kissaihminen jos ihmiset jaotellaan kissa- ja koiraihmisiin. En ottaisi koiraa nurkkiini pyörimään vaikken olisi allerginenkaan tai vaikka minulla olisi talo, jonka pihassa koira saisi olla.
En vaan välitä koirista (paitsi Afgaani on komea ja sopivan leuhka!), mutta kissan ottaisin heti jos vaan voisin. Huokaus.

Eilen kun tulin poikien kanssa koulusta näin meidän kadulla yhdessä ikkunassa tussilla tuherretun ilmoituksen, jonka mukaan 6-vuotias kissa annetaan hyvään kotiin. Olen tuon kissan nähnyt siinä ikkunalla usein ja nyt se siis etsii uutta kotia. Meille se ei voi tulla, valitettavasti, mutta toivottavasti se saa hyvän omistajan.

Ehkä joskus vielä voin asua sellaisessa paikassa että voisin pitää ulkokissoja. Sellaisia, jotka kävisivät vain syömässä ja näyttäytymässä silloin tällöin. Allergiani ei varmaan olisi este niille...eihän..? Haluaisin sellaisen villasukan värisen navettakissan - tai sitten toisaalta sellaisen pienipäisen ja ylvään, laihan siiamilaisen...tai oikeastaan melkein millaisen vain, paitsi ei lyttynaamaista karvapalloa. Katselisin niin mieluusti päivät pitkät miten kissat liikkuvat hienosti ja miten ne vaanivat ja tekevät urheita hyppyjä.

Kissahaaveeni jatkuvat ja toistaiseksi minulla on vain tämä tällainen kisu, jonka nimi on kuulemma Tsa-Tsao. Se on hyvin arka ja hiukan epäluuloinen. Sille en ole allerginen ja se on kyllä oikein ihana kisu.

Entä ruudun sillä puolen, kissa vai koira?

Sunnuntairetki

Tänä aamuna päätimme ajaa merenrantaan. Hiukan yli tunti autossa - minä kaulaliinaa kutoen - ja olimme perillä. Knokke-Heist oli kuulopuheiden perusteella tuttu paikka, jonka rantaviiva vaikutti häkellyttävän samanlaiselta kuin Haagin vastaava.

Molemmat pojat ryhtyivät heti linnanrakennukseen, minä ja mies heittäydyimme hiekkaan muuten vaan. Takkia ei tarvittu, lämmintä riitti.

Mukaan ottamani tee maistui juuri niin hyvältä kuin kahvi tai tee nyt voi ulkoilmassa maistua.
Monet, monet muut ympärillämme olivat samalla asialla. Eväskoreja auottiin siellä ja täällä, jotkut ottivat aurinkotuoleissa aurinkoa, jotkut rohkeat kahlasivat polviaan myöden vedessä.

En voi olla rannalla keräilemättä aina jotakin. Suosikkilöytöjäni ovat tavarat, joiden hiekalle joutumista ei ihan heti ymmärrä. Vai mitä tekee vaaleansininen kaakelinpalanen rantavedessä?

Meri tuoksui juuri siltä kuin pitikin, ilma oli raikasta hengittää ja olo oli kevyt. Tänne palaamme - siitä huolimatta, että paluumatka ruuhkassa keski kolme kertaa niin kauan kuin menomatka. Mutta jotakin positiivista: se kaulaliina tuli valmiiksi.