Loppuis jo

Sää on ollut pari päivää aika erikoinen. Paiskaa välillä vettä runsaalla kädellä, mutta on lämmin. Sellainen kostea kuuma. Sunnuntaiksi ja maanantaiksi lupaavat vielä lämpöisempää, liki kolmeakymmentä astetta. Tuntuu että tarvittaisiin ukkosta. Tuntuu että kohta räjähtää tämä painostava ilma. Odotan ukkosta.

Päiväaskareihin kuuluu nyt siis myös rännien avaaminen silloin tällöin.
Kaikkea paskaa sitä lentääkin ne tukkimaan.
Silloin ikkunan eteen muodostuu pieniä uima-altaita. Voisin uittaa niissä Playmobil-ukkoja.
(Sen teenkin, muuten.)

Posti toi eilen avaimet taloon, jonka vuokrasimme heinäkuun yhdelle viikolle.
Avaimet lomaan. Avaimet aurinkoon.
Vaan vielä saa odottaa ja huutaa tekemättömistä läksyistä kuukauden verran. Vielä saa kulkea bussilla ees taas koululaukkuja kantaen, vielä saa aamulla herättää ja illalla nukuttaa.
Vielä saa sammua itse kirja naamalle kuin olisi maratonin juossut. (Mitä minä siitäkin muka tiedän?).

Sain eilen laboratoriokokeitteni tulokset.
Mies alkoi huolestua minun terveydestäni (!!!) ja pyysi lääkärillä käydessään lähetteen myös minulle mennä verikokeisiin. Lääkäri tuntee minut ennestään, ja pyysi labran tutkimaan perushemoglobinijuttujen lisäksi mm. kilpirauhasen toimintaan liittyviä juttuja ja kolesterolit.

Kaikki on kunnossa. Tulokset ovat oikein hyvät.
En saakaan syyttää väsymyksestä "huonoa verta".
Pitää keksiä uusi selitys - tai nukkua enemmän.

Kaikki kukat ovat terassilla ja siellä sataa. Siksi kuvasin teille viikonlopun toivotukseksi esikoiseni kaktuksen. Onneksi loppuu tämä viikko. Tämä on ollut jotenkin...ihmeellinen.

Suuret luulot pienestä pitäen

Minulla on aina ollut suhteellisen suuret luulot itsestäni. Tai olisiko parempi sanoa, että olen aina luottanut itseeni. Melkein aina. Yleensä.
Olen tuntenut että onnistun, hienosti menee, tulet voittamaan.
Joskus kyllä aika aiheettomastikin tunnettu, pakko myöntää.

Mutta tärkeintähän onkin se, että luottaa itseensä. Liian usein se vain käännetään nurin kurin:
"leuhka", ajattelee yksi. "Ylisuuri ego" toisen mielestä. "Mikä sekin luulee olevansa?"....Juuri tuo, "luulla olevansa jotakin" tuntuu olevan suomalaisessa kulttuurissa yksi pahimmista synneistä. Silti pyritään itsetuntemukseen ja pönkitetään itseluottamusta. Tuo että "luulee olevansa jotakin" ei minusta ole ollenkaan pahitteeksi. En minä sitä paitsi luule olevani kukaan. Kyllä minä tiedän ihan hyvin kuka olen - ja siinä se. Ei siinä muusta ole kyse.

Mutta niihin suuriin luuloihin:
Muistan vaikkapa koulujenväliset urheilukilpailut. Minut oli valittu edustamaan kouluamme pituushypyssä. Mietin päiviä etukäteen miten hyppyni tullaan kuuluttamaan, sitten valokeilat ympäröisivät minut, stadion hiljenisi. Kaikki katselisivat minua, kentän takareunaan joutuneet
ressukat laittaisivat kiikarit silmilleen nähdäkseen huippusuoritukseni...

Eihän se niin mennyt. Ei ollenkaan. Ei miltään osin.
Mutta uskon, että oli tärkeää tuntea se etukäteen noin.

Myöhemmin olin tunkemassa itseäni teatterialan oppiin Nätyyn. Pääsykokeita edellisenä päivänäkin vielä mielessä miten raati puhkeaisi kyyneliin, ottaisi minut suoraan sisään ensimmäiseltä karsintakierrokselta koska mykistäisin kaikki pelkällä lavalleastumisellani....

Ja se päivä tuli. Mykistyiväthän ne, melkein puhkesivat kyyneliinkin. Saivat naurunpyrskähdyksiltään sanottua jotakin sellaista että lähdetkö sieltä lavalta rimpuilemasta, tuolla verhoissa odottaa vielä aika paljon muitakin.

Mutta ei se mitään. Minusta se meni ihan hyvin.
Olin juuri voittanut itseni. Uusi kokemus.
Ja pirustako sen tietää pääseekö ellei kokeile?!

Kaikki ne lukuisat kerrat kun olen alkanut näyttelijäksi, laulajaksi, stand-up -koomikoksi, huippu-urheilijaksi tai superkokiksi...Olen ajatellut että mikä ettei, miksen minäkin voisi, mikä voisi estää, miksen osaisi, kaikki ovat tämän ensin opetelleet. Itseluottamusta ei ole puuttunut - itsekritiikkiä sen sijaan olisi (ehkä) saanut olla matkassa hiukan enemmän.

Mutta minähän en kritiikistä perusta.
Edes itse-.

Kyllä minä vakavasti sanottuna tiedostan omat taitoni ja puutteeni aivan hyvin.
En minä usko tosissani että pystyisin mihin vain. Silti pidän yhtenä itselleni tyypillisimpänä ominaisuutena sitä, että voin lähteä mukaan juttuun josta en tiedä mitään. Voin luvata suoriutua asiasta jonka osaamisesta en ole ollenkaan varma. Nautin siitä että opin siinä matkalla. (Melkein aina.)

Ei riskinottaminen tarkoita aina taloudellista tai henkistä konkurssia.
Ei naurunalaiseksi joutuminen ole kovin kamalaa.
Ei voi todella tietää miltä jokin tuntuu ellei kokeile.

Puuhia

Olen aivan ajatuksissani koko ajan.
Kuljeskelen huoneesta toiseen ja ylös alas sisään ulos jatkuvasti.
Puhun itseksenikin, mikä on jo aika paha.

Luen edelleen aikaisemmin mainitsemaani kirjaa ja vie minut ihan mukanaan.
Ei tämä silti sitä vain ole, lukemisen aiheuttamaa hajapäisyyttä.
Tämä on ennestään tuttu tunne. Sellainen, että pää toimii niin että höyryää. Ideat ja ajatukset hakevat oikeita paikkoja. Sitten alkaa tulla jotakin ulos.

Olen tehnyt parina viime päivänä ison määrän kollaaseja. Pistän toiseen blogiini vähitellen. En muistanutkaan miten meditatiivinen meininki syntyy vain pieniä papereita liimailemalla. Keskittyminen on sitä luokkaa, ettei muista syödä.

Olen valtavan onnellinen siitä että minulla on päivät aikaa niitä tehdä. Muuten hyppisin varmaan seinille. Vielä kesäkuu koulua ja minulla työrauha.

Katsoa, nähdä, katsella

Viime päivinä olen miettinyt paljon katselemista ja näkemistä.
En sillain kokopäiväisesti, tietenkään, mutta paljon.

Viimeksi tänä aamuna totesin taas vanhan saman jutun: esikoiseni ei "näe" tai ainakaan tunnista esim. omaa paitaansa, jos se on vaikkapa mytyssä lattialla. (Ja niinhän se usein onkin.) En voinut ensin tajuta tätä, mutta kun olen alkanut vuosien mittaan ymmärtää paremmin miten tuo miekkonen hahmottaa ja näkee, niin ymmärrän ettei hän "näe" paitaa koska se on "väärän muotoinen". Hän ei siis esim. tunnista sitä vaikka kangas olisi huomiota herättävän erikoinen.

Luen juuri Siri Hustvedtin uutta kirjaa, jossa myös tuli esille näköaisti ja etenkin silmät valokuvissa. En aio kertoa kovin tarkasti jos ja kun joku teistä tarttuu myös tuohon kirjaan. Mutta hiukan kuitenkin: olette varmaan nähneet kaikki joskus valokuvia, joissa ihmisen silmät on puhkottu. Olen törmännyt tällaisiin aina silloin tällöin ja vaikutus on aina sama. Silmien puhkominen - vaikkakin vain valokuvassa! - on kuin riistäisi hengen. Kuvat näyttävät aivan kammottavilta, hengettömiltä.

Pelkkä silmien peittäminen luo mielestäni melkein samanlaisen efektin. Silmien peittäminen tuo myös jotakin jännittävää kuvaan mukaan. Se ei ole yhtä kammottavaa kuin ne tuhotut silmät. Saa ainakin minun mielikuvitukseni käyntiin ja miettimään, miltä silmät näyttäisivät... ja sen myötä koko ihminen.

Kun sielun peilit ovat kuvasta poissa, on kuin ihminen olisi poissa, kuollut, ei olemassa. Ei ole "sisäänkäyntiä" missään. Ei ketään kotona. Kun puhuu sokean kanssa, katseleeko sitä silti tämän silmiin, vaikkei saakaan kontaktia? Miksi tuntuu tärkeältä (minusta ainakin!) saada katsoa silmiin sitä kenen kanssa puhuu? Uskon että siksi, että silmät jo yksin antavat osan vastauksista.

Katselin eilen dvd:ltä elokuvan Paris, je t’aime. Se sisältää 5 minuutin lyhyitä elokuvia eri ohjaajilta. Aiheena rakkaus, tavalla tai toisella - ja Pariisi. Mukana vain pari aivan surkeaa, paljon keskinkertaista ja pari, kolme aivan loistopätkää. Suosittelen jo aivan maisemien perusteella, sillä elokuvan lyhyet osiot on kuvattu kaikki Pariisin eri osissa.

Teleobjektiivi on jo meillä.
Nyt puuttuu enää kameran runko ja siihen kuuluva perusobjektiivi...
Kohta näkee kauas ja toivottavasti myös tarkasti.

Kaikki voittivat!

Miehen työpaikka tarjosi eilen työntekijöilleen ja ennen muuta näiden perheille ja lapsille valtavan kivan päivän. Puolen tunnin ajon päässä Brysselistä vihreiden peltojen keskeltä oli vuokrattu tapahtumalle puitteet. Linna (Kasteel Diepensteyn) ja sen vallihaudat, paikalle rakennetut sirkusteltat, tapahtumapisteet, kaunis luonto. Oikein hyvä.

Esikoinen nousi elämänsä ensimmäistä kertaa hevosen selkään, vaikka vain pari päivää aikaisemmin ilmoitti ettei kyllä koskaan uskalla. Pienempikin ratsasti, vaikka "osaakin jo". (On kerran tehnyt lenkin ponin selässä...)

Molemmille uusi kokemus oli kiipeily radalla, jonne itse en edes uskaltanut. Oikeasti siis en. Korkeat paikat ja minä on huono yhdistelmä. Tulee jalkojen tärinää ja paniikkia. Molemmat pojat sen sijaan selvityivät loistavasti, vaikka pienempi oli alussa hyvin, hyvin vakava ja melkein jo lopetti kesken. Kun sanoin että pois saa tietysti tulla koska vaan, hän tiuskaisi korkealta että menee loppuun asti. "Totta kai!".

Ihailtavan tarkasti ja huolellisesti molemmat osasivat kiinnittää turvaköytensä aina uuden osuuden alkaessa. Kaksinkertaisen varmistuksen ansiosta pystyin ottamaan kuviakin, kun ei tarvinnut keskittyä siihen putoavatko lapset kuin linnunpojat oksalta!

Mitä muuta oli tarjolla?
Seinäkiipeilyä, ilmaista jäätelöä ja juomia, maastoautoilua hurrrrrjalla radalla (minen taaskaan osallistunut..säästän itseäni Särkänniemen reissuun...), sirkuskoulun pellet opettamassa temppuja, lukuisia baareja ja ruokapisteitä, musiikkia, juustonmaistelua, iänikuinen pomppulinna (meillä edelleen suuressa suosiossa)...ja sitten tietysti tapasin suuren määrän miehen työkavereita ja he minut.

Kaikki oli erittäin hyvin järjestetty, ei edes vessajonoja lukuisten koppien vuoksi. Aurinko paistoi ja tunnelma oli rento. Päätimme päivän hevoskärryllä ajellen. Kiva päivä - kaikki voittivat!
(Pojat omia pelkojaan, minä vastenmielisyyden tällaisia company-tapahtumia kohtaan...ja mieskin näytti iloiselta koko päivän.)

Eilen...

...juhlittiin miehen syntymäpäiviä

...irtosi kuusivuotiaan ensimmäinen maitohammas...

...huomattiin terassin laventelipuskassa ensimmäiset kukat.

Ei ollenkaan hullumpi päivä!

Uusi Siri!

Kun sain luettua Kaikki mitä rakastin -kirjan kaipasin heti jotakin uutta luettavaa samalta kirjailijalta. Ajattelin että menen kirjakauppaan etsimään hänen vanhempia kirjojaan. Tänään menin ja löysinkin neljä vai peräti viisi muuta. Yksi niistä olikin aivan juuri ilmestynyt!
Alkuperäisnimeltään The Sorrows of an American. Otavan sivuilta paljastui että kirja ilmestyy suomeksikin syyskuussa.

Olen innoissani. Olen sivulla 27 ja edessä on vielä liki 400 sivua.

Tässä yksi valokuva jonka ostin eurolla brocantelta joku aika sitten. En saa silmiäni irti siitä. Se on jotenkin kiehtova.

Hyvää viikonloppua kaikille.

Jos ja kun

Kuulin joku aika sitten naisesta, joka löysi aamulla miehensä heidän kylpyhuoneestaan kuolleena makaamasta. Mies oli 45-vuotias. Ei tunnettuja sairauksia, ei erityistä syytä pelätä lähtöä näin nuorella iällä - edes äkki-sellaista.

Tapaus sai minut taas ajattelemaan mitä sitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, miten toimisi, mitä sitten...? En puhu nyt sellaisista käytännön asioista kuin että menisin katsomaan toimiiko pulssi, soittaisin ambulanssin...Ei, tarkoitan että pohdin miten omalle elämälleni (ja lastemme) kävisi, jos mieheni kuolisi yllättäen.

Ei tämä ole pirujen maalaamista. Tämä on realismia, sillä ei ole yhtään ihmistä jolle ei voisi minä päivänä tahansa tapahtua "jotakin". Vakava sairaus, onnettomuus, kuolema. Joku näistä tai kaikki.

"En minä halua ajatellakaan sellaisia", sanoo yksi. "Mitä sitä päätään vaivaamaan tuollaisella, kyllä asioilla on tapana järjestyä", uskottelee toinen, kuin rauhoitellakseen oman päänsä ääntä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu kenellekään sen takia että näitä asioita ajattelee. Onnettomuus ei tule sitä miettimällä. Sen sijaan jos se "jokin" tapahtuu, saattaisi olla helpompi jatkaa, jos tietäisi hiukan mitä, missä ja miten. Muun muassa.

Kuinka monelle teistä on selvää miten puolisonne toivoo toimittavan onnettomuustilanteessa (tai vakavan sairauden yhteydessä) mitä tulee elvytykseen ja sen sellaiseen? Onko hänen kantansa asioihin varma, vai luuletteko vain tietävänne? Oletteko ajatelleet hoitotahdon kirjoittamista? Suosittelen. Se on helppo juttu, ja selvittää tärkeitä asioita. Netistä löytyy tulostettavaksi ja lisätietoa muutenkin.

Entä kaikki raha-asiat sun muut? Oletteko selvillä kaikesta, osaatteko löytää paperit, tiedättekö missä ovat sopimukset ja sen sellaiset?

Itse olen ulkosuomalaisena ajatellut myös yhtä asiaa, johon minulla ei edes ole selvää kantaa:
jos minä kuolen sanotaan nyt täällä Belgiassa, niin mikä olisi "looginen" paikka haudata minut?
Itsellenihän se lienee siinä vaiheessa suhteellisen yhdentekevää, mutta jäljellejääneet? Haluavatko vanhempani ja suku Suomessa minut sinne? Haluaako mies ja lapset että lepäilen rauhassa lähempänä heitä? Kuka tällaisissa asioissa ylipäätään on se, joka saa sanoa lopullisen sanan? Käsittääkseni puoliso, mutten ole varma.

Muistan myös miten Ranskassa asuessamme puhuin monen suomalaisnaisen kanssa siitä, mitä he lapsineen tekisivät jos mies yht’äkkiä kuolisi - tai lähtisi lätkimään. Oli niitä jotka sanoivat hetkeäkään empimättä muuttavansa heti Suomeen. Sitten oli heitä, jotka sanoivat "tietenkin" jäävänsä Ranskaan. Ja loput niitä emmäävaantiedä -vastauksia. Mielipiteeseen vaikutti Ranskassa vietettyjen vuosien määrä ja lasten ikä, mutta ei aina niin kuin olisi uskonut. Eräskin liki 40 vuotta Ranskassa asunut nainen sanoi ehdottomasti palaavansa "jos ja kun mieheni kuolee".

Eihän tämä ole niitä helpoimpia aiheita ottaa puheeksi, mutta aihe on tärkeä. Suorastaan elämää suurempi. Ei sitä nyt ihan arkkua tarvitse valita valmiiksi, mutta kannattaisi ehkä hiukan - vaikka sitten huumorin varjolla jos se on helpompaa - yrittää pohtia tällaisiakin.

Se mikä pysyy

Yksi kiehtovimmista asioista mitä tulee lapsiin ja vanhemmuuteen on se, että on niin mielenkiintoista seurata lapsen oman luonteen ja tapojen kehittymistä, muuttumista, vakiintumista....

Kuvassa on esikoiseni siltä ajalta kun hän alkoi kerätä metrolippuja. Oli sellainen 2,5 -vuotias. Kun näki lipun maassa, se piti ottaa. Kun olimme käyttäneet lipun, se säästettiin. Ensin meillä oli lipuille iso peltipurkki. Se tuli melkein täyteen. Muutimme Hollantiin kun poika oli 3,5 -vuotias. Ehdotin että jos vähän voisimme kokoelmaa karsia. Jyrkkä EI. Liput muuttivat mukanamme.

Asuimme Hollannissa noin 5 ja puoli vuotta. Koko sen ajan liput olivat pojan omalla pöydällä siinä samassa peltipöntössä. Välillä sen kannelta pyyhittiin pölyt - kuten pöydän muistakin "asetelmista". Viime kesänä muutimme tänne Belgiaan. Muuton yhteydessä ehdotin taas että miten on, olisiko nyt aika karsia hiukan? Hän suostui. Astuimme peltipöntön lyttyyn (ja se oli hauskaa) ja siirsimme muistoksi osan lipuista lasipurkkiin.

Minulla on tunne, että tuo purkki muuttaa pojan mukana ensimmäiseen omaan asuntoon.

Minusta tietyt luonteenpiirteet näkyvät jo hyvin aikaisin jos osaa katsoa. Jos ajattelen omaa itseäni lapsena ja mitä olen kuullut ja mitä muistan siitä ajasta, niin enpä voi ihan kauheasti väittää muuttuneeni. Perusvire on aivan sama. Sama tapa reagoida asioihin, liikkua, tehdä ja olla.
Totta kai matkan aikana on tapahtunut kehitystä - niinhän kuuluukin! - mutta kuitenkin.
Minä olin minä jo ihan alussa.

Lapseni ovat omat itsensä. Kyllä he kasvavat ja kehittyvät mutta silti.

(Muistutus itselleni. )

Etukäteen

Eilen oli hyvä postipäivä! Kaksi korttia kahdesta täysin erilaisesta paikasta. Yhteistä iloiset lomaviestit. Lähettäjien lomafiilis tarttui kuin pikaliima!

Omaa lomaamme saan vielä odotella. Koulu jatkuu heinäkuun alkuun asti ja matkaan lähdetään heinäkuun puolenvälin tienoilla.

Tutustun paikkoihin lukemalla niistä etukäteen. Kirjoitan ylös kohteita joissa haluan käydä. Mitä enemmän kirjoitan, sen paremmin huomaan tekeväni hullun hommaa. Haluan joka tapauksessa "kaikkialle", joten silloinhan minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla tyytyväinen menimme minne hyvänsä.

Parhaat matkamme ovat kuitenkin aina olleet sellaisia, ettei seuraavan päivän ohjelma ole ollut ihan tarkasti tiedossa kun illalla on painanut päänsä tyynyyn.

Olen suunnittelija, järjestelijä, etukäteen murehtija.
Siksikin minulle on oikein terveellistä mennä ilman päiväohjelmia ja listoja. Ihan varta vasten opetella olemaan vain.

Mutta silti...kai sitä voi vähän alleviivailla ja ympyröidä, hiukan selata ja ruksata...
Elää etukäteen.

Taskusta

Pesukoneen päällä on kaikenlaista.
Kaikki pienemmän taskuista.

Uutta oppimaan

Olen viime aikoina ostanut enemmän kameralehtiä kuin mitään muita lehtiä. Se kertonee ostaltaan asian vakavuudesta. Kamerakuumehan iski jo niin, että jouluksi havittelin uutta kameraa, mutta silloin se ei ollut mahdollista. Tapojeni vastaisesti olen rauhallisesti tutkinut ja vertaillut kameroita, hintoja ja ominaisuuksia. Olen malttanut odottaa aina tähän asti.

Nyt uusi kamera on ostettu, mutta sitä pitää odottaa kotiin vielä jonkun aikaa. Olen asettanut itselleni haasteen ja tavoitteen - tapojeni vastaisesti, sekin. Aion oppia saamaan uudesta kamerastani kaiken irti, aion oppia hallitsemaan sitä ja tajuamaan mitä tapahtuu kun teen niin tai näin. Käyttöohjeen lisäksi ostan ison opuksen joka neuvoo juuri tuon kameran käyttöön. Olen sellaista jo selaillut. Ihan kuin kouluun menisi. Janoan uuden oppimista. Tämä haaste ei ole ihan pikku nakki, mutta niin valtavan kiinnostava.

Tervetuloa Canon eos 40D. Ihan koska vain, toivottavasti hyvin pian!

Sunnuntaina

Sunnuntaisin syömme pitkään ja hartaasti. Ainakin me vanhemmat. Lapset eivät pöydässä useinkaan viihdy syömisen jälkeen - ymmärrettäväähän se - mutta joskus sentään ruokailun aikanakin syntyy mukavia keskusteluja. Lastenkin kanssa.

Ja kun lapset ovat jättäneet pöydän, minä ja mies jatketaan. Äsken juuri lopeteltiin. Oltiin jo politiikassa ja maailmantilanteessa, jatketaan kohta ehkä kaffikupposen kanssa.

Ei mitään filosofiaa tai sellaista.
Ajatuksia toiselta toiselle ja päivittelyä asiain tilasta. Sellaista mukavaa löpinää.

Ruuan ei tarvitse olla mitään kummoista. Viinipullo voi olla tai sitten ei. Mukavinta on kun ei ole kiire. Jälkiruokaa on tai ei ole, ei senkään niin väliä. Illalla voikin sitten olla nimenomaan pelkkää jälkiruokaa. Näistä sunnuntain kattauksista saa kuitenkin ennen kaikkea hengenravintoa.

Äiti teki sen taas.
Uusi lampunvarjostin. Entinen (sudenkorennot) hajosi muutossa. En silti raaski heittää sitä pois.
Tämä uusi sujahti vanhaan jalkaan ja miellyttää meitä.

Uusi mahdollisuus

Olemme helpottuneita.
Näyttää siltä että pienempi poikamme saa käydä tämän kouluvuoden uudelleen.
Saa, ei joudu. Ei "jää luokalle" vaan saa mielestämme uuden mahdollisuuden.

Opettaja kertoi arastelleensa asian kysymistä meiltä vanhemmilta. On kuulemma niin paljon niitä, jotka eivät suostuisi tähän vaikka lapsi kerta kaikkiaan ei selviytyisi seuraavasta luokkatasosta. Monelle tilanne on kuulemma katastrofiin verrattava epäonnistuminen. Vakava juttu, jonka pelätään pilaavan koko tulevan koulu-uran.

Höpö höpö.
Onneksemme poikamme opettaja on sitä mieltä, etteivät seinät pysy pystyssä ilman perustuksia. Onneksi hän kertoi tekevänsä kaikkensa, jotta poika saisi käydä vuoden uudelleen juuri hänen luokassaan. Sillä poikakin on huomannut että ope on hyvä ihminen, ja kovin tästä tykkää.

Onneksi meillä on nyt ihmisiä koulussa jotka auttavat lasta eteenpäin. Itse yritämme tietysti myös parhaamme mukaan tukea, valaa uskoa ja pönkittää pienen heikkoa itseluottamusta.

Tule, tule, hyvä kakku.
Kyllä se siitä.

Tee omat kirjasi

Tänään on harmaata. Melkein hämärää. On sataa tihuuttanutkin. Lämmintä sentään on. Aamupäivällä siivosin mutta se loppui siihen, että huvitus meni ohi. En siivoa enää, koska ei ole mikään pakko.

Olen liimaillut kuvia leikekirjaan.
Kaikilla tuntuu olevan leikekirja, useitakin.
Enkä ihmettele.
Hyviähän ne ovat. Ei kai kukaan itselleen huonoa tekisikään.

Saa katsella sellaisia kuvia joista pitää.
Saa latoa eteensä vain tarvitsemiaan värejä.

Saa käydä uudelleen ja uudelleen paikoissa, joissa kuvittelisi viihtyvänsä.

Näihin kirjoihin en kirjoita koskaan mitään. Nämä ovat kuvia varten.

Sitten minulla on kirjoja joihin kirjoitan. Niihin haluaisin myös piirtää, mutta en osaa. Se riipi päätä taas tänä aamuna aivan valtavasti. Kun en paljon pyydä, vain että osaisin viivalla tehdä eläväksi muuan Veran, josta kirjoitan silloin tällöin. Tiedän täsmälleen miltä Vera näyttäisi, mutten saa häntä henkiin. Lienee parasta antaa hänelle elämä vain kirjaimin. Aika ohut sekin elämänviiva on, pakko myöntää.

Muistoista, ajasta

Eilen tein kesän ensimmäisen raparperipiirakan. Siitä tuli hyvä. Pienempäni auttoi minua. Hän usein tulee kysymään: "saanko tehdä, voinko auttaa?". Kantaa tavaroita ruokapöytään, sekoittaa jauhoja taikinaan, ripottelee varovasti kanelia piirakkaan. Hirmuisen varovasti ja huolella. Keskittyneesti ja ylpeänä.

Minä katselen lumoutuneena siitä, että voimme tehdä yhdessä jotakin. Toivon, että hän muistaa jotakin tästä myöhemminkin.

Toisen pojan kanssa teen erilaisia asioita. Hän on aivan erilainen kuin veljensä. Hyvin erilainen kuin moni muu lapsi. Meillä on välillä aika vaikeaakin. Veljesten kanssakäyminen on melkein aina ollut suhteellisen hankalaa, viime ajat erityisen sellaista. Kannan huonoa omatuntoa siitä, että heitän pensselit santaan niin helposti poikien kanssa. En usein edes jaksa yrittää lähteä sinne, tutustua tuohon, viedä tuonne kun jo etukäteen pelkään niitä räjähdyksiä. Oman riittämättömyyteni tuloksia nuo pamahdukset? Poikien yhteensopimattomuutta? Silkkaa huonoa kasvatusta vai omituisia luonteita?

Tänään tuli mieleen erään blogikirjoituksen takia oma lapsuuteni ja erityisesti aurinkoiset mökkipäivät. Tunnen melkein fyysistä kipua kun pelkään ettei omille lapsilleni muodostu tuollaisia muistoja. Ei ole laiturilla onkimista, ei hiljalleen lipuvassa soutuveneessä lueskelua, ei ulpukoiden nyhtämistä tai varpaiden uppoamista saviseen uimarantaan. Ei keinua metsässä tai mansikoita ihan siinä lähellä. Ei itse istuttamaa vaahteraa, joka kasvaa samaan tahtiin istuttajansa kanssa.

Voi hyvä luoja....
Ei metsävadelmia tai kauppa-autolta ostettua sulanutta jäätelöä. Ei lehmien taputtelua eikä liioin puolisalaisia reissuja uimarannalle ja kiireesti takaisin ennen kuin huomataan...eikä ikkunasta karkaamista tai herneenpalkoja Ison Kiven takana.

Ovat jääneet paitsi radiokuunnelmista, ukkosen pelkäämisestä sisällä, itsetehdystä viilistä mökin kaapissa. Entäs sauna rannassa....? Kukkien kastelut, veneen tervan tuoksu, pino kirjoja. Selän kesiminen (joka tosin kuuluu osastoon "ei-niin-kovin-rakasta, kuten hyttysetkin).

Ei ole kai tarkoituskaan että vanhempien ja lasten lapsuusmuistot olisivat identtiset. Pelkään silti, että omieni elämä on vain autojen varomista, koulua, saasteista ilmaa, kiirettä, sisällä-ei-saa-hyppiä -kehotuksia, tyhjiä leikkikenttiä ja sen sellaista.

Lohdutan itseäni sillä, että pojat eivät ehkä tajua mistä ovat jääneet paitsi. Ja toisaalta - ja onhan sekin kiistatonta - heillä on paljon kokemuksia joita minulla ei ollut. Pitänee keskittyä ajattelemaan niitä.

Mietin usein onko minun/meidän vanhempien "vastuulla" antaa ja luoda lapsillemme ns. hyviä muistoja. Pitäisikö meidän (ja nyt tekisi mieli kirjoittaa "muka") tarkoituksella pitää huoli siitä, että lapsi näkee, kokee, aistii? Ajattelen että voin tarjota välineitä (vaikka pinon kirjoja) mutta en voi pakottaa niiden käyttöön. Vielä vähemmän voin kertoa mitä nyt pitäisi tuntea, mitä tuosta voi saada irti. Olen kyllä ottanut tavakseni kertoa lapsillekin kun minusta joku tuntuu, näyttää tai kuullostaa hyvältä. Olen kertonut että nautin kauneudesta, hiljaisuudesta, miellyttävistä äänistä, tuollaisesta valosta ja tällaisesta hyvästä kirjasta. Riittäisikö tämä "kulttuurikasvatukseksi"? Antaisiko se innon lapselle itsekin tutustua?

Ja ne lapsuusajan muistot:
Ei minun lapsuuteni ole voinut olla vain aurinkoa ja Aku Ankkoja hiekalla. Ei vain merta, ei telttaretkeä eikä uusia puukenkiä. Ja vaikka oli useita merkkaripusseja lähikioskilta, niin enemmän taisi olla päiviä jolloin niitä ei saanut.

Olisiko siis mahdollista että omat lapsenikin muistaisivat parhaiten myöhemmin ne hyvät asiat?
Jäisivätkö tappelut ja harmaat vesisateiset tylsyyspäivät ja liian raskaat koululaukut taustalle? Jopa sinne unholaan, jonne kuulemani mukaan on painunut sitä sun tätä.

Ja vielä:
Ei kai voi olla tarkoitus ja terveellistä että kaikki muistot olisivat vain hyviä ja hattaralla reunustettuja?

***

Minulla on ollut vuosia jo tapa laittaa kesän ajaksi ranteeseen jotakin. Laitan sen kesän alussa ja otan pois silloin, kun kesän menoa ei voi enää selittää pois. Kun se on vääjäämättä mennyt ja ohi. Sillain "förbi".
On ollut nahkahihnaa (josta ehkä roikkui jotakin tai sitten ei), on ollut puuvillanauhaa, helmiä, kiviä. Tuleeko tästä tämän kesän nauha? Olen itseäni uhmaten pannut siihen riviin erimuotoisia ja sekalaisen värisiä helmiä. Minulla on taipumus liiankin kanssa hakea tasapainoa, symmetriaa ja sopua. Siksi minun on melkein pakko välillä tehdä asioita jotka rikkovat tuota. Käyttää värejä jotka eivät ole "minun", sekoittaa muotoja ja materiaaleja ja sen sellaista.

Pääkopan vuoksi.
Jotta osaisi katsoa eri tavalla.
Jotta oppisi pitämään erilaisesta.

Vielä sananen ajasta:
Cannes’n elokuvajuhlat alkoivat taas. Siitä lähtien kun olen asunut mieheni kanssa (yli 10 vuotta) olen joka kevät huudahtanut aidosti ihmeissäni: "Joko taas? Joko vuosi taas meni? Taas on Cannes’n filmifestivaalit!".

Sillä siltä minusta on todella tuntunut.
Vuodet ovat laukanneet, aina tuntuu olevan kevät ja Cannes. Tästä on tullut meillä jo vitsi. Eilen mies sanoi nuo sanat minun puolestani ennen kuin ehdin. Se tunui hyvältä. Meillä on yhteinen vitsi.

Horta-museo

Kävelymatkan päässä kodistamme on art nouveau -tyyliä edustaneen arkkitehti Viktor Hortan koti- ja ateljeemuseo. Tutustuin paikkaan viime lauantaina Suomi-vieraittemme kanssa ja aion ehdottomasti palata sinne uudelleenkin. Ei sillä ettenkö olisi ehtinyt kaikkea nähdä - taloon otetaan kerrallaan vain n. 40 vierasta ja ympäriinsä saa kuljeskella omaan tahtiin ja kaiken saa nähdä aivan läheltä. Palaan siksi, ettei niin kauniista talosta saa kerralla tarpeekseen. Siellä on tunnelma ja uskon sitä paitsi että siitä saa moneen kertaa uutta ajateltavaa, vaikka "kaiken" olisi nähnytkin.

Talossa ei saa valokuvata ja ihmeen hyvin ihmiset kieltoa noudattavatkin. Ostin mukaan Viktor Hortan elämästä ja työstä kertovan kirjan, jossa on lukemista ja kuvia pitkäksi aikaa. Siinä on lähinnä kuvia Hortan Brysseliin suunnittelemista art nouveau -rakennuksista, mutta muutakin.

Valitettavasti kirjassa ei ole kuvaa Hortn ateljeekodin suosikkihuoneestani. Myymälän postikorteissakaan ei ollut kuvaa juuri tuosta huoneesta. Sen seinät ovat jotakuinkin tämän väriset, mutta aavistuksen vaaleammat. Huoneessa on pöydällä suuri vaasi, joka on täynnä pisimpiä koskaan näkemiäni riikinkukon sulkia. Ja tehän tiedätte niiden värit. Nuo kaksi yhdessä ovat lyömätön yhdistelmä.

Talon takapuolella on upea puutarha. Lasisten rappusten alla kasvaa kasveja ja kukkia. Kaikissa lasiovissa on hengästyttävän kauniita kuvioita, talo on ovenkahvoja ja kaikkia muitakin yksityiskohtia myöten aikansa näköinen.Yläkerran makuuhuoneen takana on hurmaava pieni kylpyhuone, jossa tassuamme ja valtavan suurisuinen hopeanvärinen suihku. Ja kaikkea muuta....joka huoneessa jotakin....

Kirjan lisäksi ostin kolme rullaa kaunista paperia.

Jos aikamatkailu olisi mahdollista minun ei tarvitsisi hetkeäkään pohtia mihin ja milloin. Art nouveau:ssa minua viehättää kaikki; värit, muodot, materiaalit. Ajan kukkamuotikin oli juuri omintani...liljoja, kalloja, orkideoita, pioneja.

Hyvän sään aikana

Meillä on kesä. On ollut jo pari viikkoa. Kai niin saa sanoa, kun päivälämpötilat ovat jatkuvasti yli kahdenkymmenen ja yölläkään ei mene kymmenen alle?

Kaikki kukkii ja on vihreää.

Muistatteko mieheni hellimän puskan josta kirjoitin joku aika sitten?
Nyt siinä on paljon kukkia.

Ostimme parvekkeelle pöydän ja kuusi tuolia. Siitä siis maksettiin, mutta kotona paketeista paljastui....noh, tuota....12 kpl tuoleja. Joka paketissa kaksi, kukaan kaupassa ei ollut huomannut, ei edes mieheni joka ne osti, kunnes kotona paketit aukaistiin. Mietimme aikamme olemmeko rehellisiä mutta tulos on että emme ole. Oli niissä sitä paitsi niin jumalaton raahaaminen ylös kotiin.

Tervetuloa siis parvekejuhliin. Istumapaikka taattu 12:lle ensimmäiselle. Loput tyynyille ja vilteille.

Parvekkeesta on nyt valtavasti iloa. Syön siellä aamiaisen, kuivaan pyykkiä, lueskelen.
Keskipäivällä siellä ei kestä istua jos paistaa, mutta sitten taas kuuden jälkeen voi olla. Monena iltana olemme jo syöneet ulkona ja aurinko riittää melkein yhdeksään. Sitten tulevat puut eteen.

Läksyjentekokin näyttää maistuvan ulkoilmassa paremmalta...
Oikein harmittaa että meiltä on mennyt niin monta vuotta ilman tällaista iloa. Piha olisi tietysti piha, ja siellä voisi tehdä vielä paljon sellaista mitä katolla ei voi, mutta olemme kauhean iloisia tästä.

Hyvä sää jatkukoon!

Minusta ei paljon kuulu....

...koska nyt on kesken aivan erityinen kirja.

Sellainen kirja, jota lukiessani voin kävellä epähuomiossa auton alle.
Kirja, jota lukiessani poltan terassilla nahkani huomaamatta sitä ennen tuskaista yötä.

Kirja, jonka ei toivoisi loppuvan.
Sellainen kirja, jollaisen kirjoittamisesta voi tällä päällä vain haaveilla.
Onneksi joku muu on sen saanut kansiin.

Lukekaa.

Hedelmällistä

Tulin tuikkaamaan kiitoksen edellisen viestin lukuisista kommenteista. Niissä on kuulkaa niin paljon omakohtaista pohdintaa monen osalta ja niin paljon viisaita sanoja että sulatteluun menee aikaa. Ja noista kommenteista ON minulle hyötyä. Huomasin sen jo. Toivon että joku muukin asian kanssa mietiskelevä saa jotakin noista sanoista. Vuorovaikutus on hedelmällistä ja ravitsevaa. Minulle sopii tällainen blogienvälinen mietiskely oikein hyvin yhtenä osana oman pääkopan siivoamista.

Isännöin vieraita vielä pari päivää ja kirjoitan sen jälkeen sitten tuttuun tapaan useammin.
Viettäkää hyvä viikonloppu.

Mitä seuraavaksi?

Haluan kirjoittaa aiheesta joka on pyörinyt päässä pitkään, ja josta haluan keskustella ja jota haluan edelleen päässäni työstää. Asia, jonka kanssa en takuulla ole yksin. Kovin monissa blogeissa on samaa pohdiskeltu säännöllisesti, kuka miltäkin kantilta ja kuka mihinkin päätyen.

Liittyy käsillä tekemiseen, tulevaisuuteen ja sen sellaiseen. Että on vähän niin kuin pallo kateissa sen suhteen että mitä sitä nyt sitten tekisi. Että miten vakavaa tämä "taiteilu" on, mihin suuntaan se on menossa, mihin sen pitäisi mennä, mitä voi ja mitä saattaa tulevaisuudelta odottaa sen suhteen. Ja sen sellaista.

Parin kolmen viime vuoden aikana olen löytänyt itsestäni käsillätekijän, joka tarttuu siihen ja tuohon, tähän ja vähän muuhunkin. Tekeminen on lähes päivittäistä, enemmän elämäntapa kuin mitään muuta. Aavistuksen hapuilevaa ja päämäärätöntä - ennen kaikkea. Ideoita tulee välillä ryöppyinä, sitten näitä "pää tyhjänä" -aikoja siinä välillä. Käsitys omista taidoista on pikku hiljaa muodostunut, onpa aavistuksen selvinnyt suuntauksetkin.

Mutta....
Tällä hetkellä on tunne että teen mitä hyvänsä, se on jo tehty.
Maailma on täynnä parempia tekijöitä kaikilla niillä aloilla, joihin olen rohjennut tarttua.
En tavoittele maailmanparhautta missään, mutta minulla on paikallaanjunnaamisen tunne.

Entä pitäisikö olla joku päämäärä? Auttaisiko se ideoiden ja toteutuksen selkeytymiseen?

Minulla piti olla ensi lokakuun ajan näyttely Helsingissä yhdessä paikassa. Tilaisuutta tarjottiin minulle jo viime kesänä. Tartuin siihen innostuneena...mutta sitten tapahtui jotakin. Tässä ihan hiljan. Alkoi vaan tuntua että ei hemmetti, en osaa mitään, en saa ajoissa aikaiseksi mitään jne.
Aion jatkossakin noudattaa vaistoani, mutta ihmettelen kovasti mikä minun tuli. Mistä pelko persiisiin, niin sanotusti. Peruin menoni. Sitä näyttelyä ei tule.

Vaikka myyn esim. taulujani aika mukavasti ei tietysti voi puhua mistään elinkeinosta. Voisiko siitä silti joskus tulla sellainen, vaatimatonkin? Entä kuinka tarmokkaasti pitäisi pyrkiä eteenpäin? Pitäisikö ollenkaan, sillä kaikenlainen pyrkiminen ainakin minun kohdallani tuppaa tappamaan viimeisetkin ideat...

Entä jos joku päivä tulee ihan lopullisesti se hetki etten saa mitään tehtyä, etten keksi mitään...?
Mahtaako se tuntua kovinkin pahalta - vai haitanneeko tuo laisinkaan?

Jos joku tajuaa mistä ruikutan niin kommenttia lodjuun, kiitos.