Kynnyksellä

Vuonna 2007
...olen ottanut käyttöön vanhoja taitojani. Olen verestänyt, parantanut, oppinut paljon uutta. Olen toisaalta myös pannut asioita ikään kuin odotushuoneeseen odottamaan omaa aikaansa, en niinkään vintille tai kellariin, koska sinne kaikki yleensä tuppaa jäämään pölyn alle.

...olen antanut uusien värien tulla mustavalkoiseen maailmaani. Niin kuvainnollisesti kuin ihan konkreettisestikin. (Kuvassa eiliset kirpputorinapit ja uusia lasihelmiä tekeillä olevan mekon päällä.)

...olen antanut uusien ihmisten tulla elämääni - toisaalta en tietääkseni ole menettänyt vanhojakaan ystäviäni!

...olen tuntenut häpeää ja pettymystä oman itseni ja oman käytökseni vuoksi. Onneksi olen myös saanut iloita omista saavutuksistani ja onnistumisistani. Minulla on ollut paljon onnea, lykkyä, tuuria tänä vuonna. Olen ollut onnellisten tähtien alla, totta tosiaan!

Uutena vuotena en lupaa mitään. Sen sijaan toivon. Toivon oikein kovasti. Olen huomannut toiveen toteutuvan lupausta paremmin. Olen kirjoittanut pieniä ja suurempia toiveita paperille ja pitkin vuotta olen saanut vetää kynällä yli toteutuneita asioita. Miten se on mahdollista?!
Alkaako ihminen vääjäämättä (alitajuntaisesti?) toteuttaa toivomiaan asioita vai toteutuuko paperille julkistettu toive kuin itsestään, melkein taianomaisesti?

Vuonna 2008
...toivon meneväni eteenpäin siellä missä olen mennyt taaksepäin tähän asti. Sitten toivon kulkevani hiukan taaksepäin tai ainakin pysähtyväni niiden asioiden suhteen, joiden kanssa olen liiankin kanssa hosunut, hätäillyt, painanut kaasu pohjassa, mopo karanneenna, ilman pysähdystä, ilman lepotaukoa.

...toivon oppivani kuulemaan mieluummin kuin puhumaan, näkemään enkä vain katsomaan, antamaan enemmän kuin ottamaan...

Haluan ilahduttaa, en tuottaa murhetta, huolta tai pahaa mieltä. Toivon osaavani auttaa, mutta myös vastaanottaa apua. Haluan rakentaa tuhoamisen sijaan.

Olen kiitollinen siitä, että olen pikku hiljaa oppinut nauttimaan enemmän tyhjästä kuin täydestä, pitämään vähää paljoa parempana, valitsemaan hiljaisuuden kakofonian sijaan.

Olen kiitollinen terveydestäni, meidän kaikkien terveydestä. Siitä, että minulla on vierelläni Aikuinen, joka jaksaa minua, suvaitsee, hyväksyy ja kuuntelee ajatuksiani, puhumattomiakin.
Vielä olen kiitollinen ystävistä, ihanista.

Ensi vuonna aion tehdä ja kokea paljon uutta mutta myös pitää kiinni vanhasta. Niinpä en aio lakata kyseenalaistamasta, kritisoimasta enkä kehumasta itseäni!

Hyvää uutta vuotta!

Sarjakuvamuseo minun silmilläni nähtynä

Aivan upea Victor Hortan suunnittelema rakennus aivan 1900-luvun alusta.

Juuri noita kaikkia yksityiskohtia, joissa minun silmäni lepää.

Art nouveau:ta parhaimmillaan.
Upeita värejä ja pintoja.

Eri materiaalit vierekkäin sulassa sovussa vuosisadan alun tyyliin.

Sarjakuvamuseo lasten silmin

Poikani poseeraavat suosikkiserkkunsa ja Tintin kanssa.

Monenlaista ukkelia...

Kaikkea pientä kivaa katsottavaksi - ja ostettavaksi.

Ei arkea

Arkeen ei ole vielä mitään kiirettä. Vieraat viipyvät yli uuden vuoden. Eilen kävimme porukalla Atomiumissa. Onpa se nyt sitten nähty, mutta kaiken sen jonotuksen puolesta olisin homman jättänyt tekemättä. Olemme täällä pelanneet pelejä, katselleet filmejä, syöty, juotu, naurettu aivan kipeänä pölhöille jutuille....

...myös kuunneltu lasten tappelua ja hermostuttu siihen, tiskattu valtavia tiskivuoria kukin vuorollaan....

Ilma on muuttunut ankean harmaaksi ja kosteaksi. Se ei houkuta ulkoiluun. Kohta lounaan jälkeen lähdemme joko sarjakuva- tai sotamuseoon. Tai jonnekin muualle.

Viime päivinä

Viime päivien aikana on muun muassa:
leikattu fasaanien päitä (ja mietitty miksi uros on eläinmaailmassa niin usein komeampi...), valmistettu ja syöty erinäisiä linturuokia, syöty peurapaistia, saatu lahjoja eilisaamuna...

...katseltu kuusivuotiaan sirkusesitystä (ja maksettu pääsylipuista!), saatu kahvit esityksen väliajalla...

...tehty tussitatuointeja halukkaille....

...koristeltu laseja ja juotu niistä viiniä, mehua, sampanjaa, glögiä....

... katseltu elokuvia, luettu lehtiä ja lahjaksi saatuja keittokirjoja, aavistuksen verran tympäännytty sisälläoloon...päätetty tänään lähteä ulkoilmaan.

Toiseksi viimeinen

Yksi yö jouluun. Kello on 7.16. Vein juuri toiseksi viimeiset yllätykset joulukalenteriin. Kohta keitän sekahedelmäkeittoa valmiiksi huomisaamua varten. Sitten käy hakemassa vielä unohtuneita ruokia kaupasta. Vieraat eivät ehtineet vielä eilen meille. Oli viime hetken puserrusta töissä, oli tekemättömiä ostoksia. Tänään sitten, jossakin vaiheessa.

Eilen tein poikien kanssa muutaman appelsiinikoristeen. Kun olin lapsi, meillä roikkui jouluna aina tuollainen narusta katosta. Tuoksu on aivan ihana! Illalla keittelin myös pari purkillista karpalohilloa huomisen ruuan seuraksi, ja tein piparkakkutaikinan valmiiksi tulevaa leivontaa varten. Talo on tuoksuja täynnä.

Eilen emme käyttäneet juuri lainkaan sähkövaloja. Päivällä ei tarvinnut, sillä aurinko teki työnsä. Illalla emme halunneet, sillä kynttilät antoivat kauniimman valaistuksen.

Aamu hiljainen

Kello näyttää 6.48. Olen nauttinut hiljaisesta talosta jo puolisen tuntia. Kirjoitin miehelle pitkän kauppalistan ja kohta menen aamiaiselle. Pienempi heräsi juuri ja löysi kalenterista pienen puisen sirkuspellen, jonka kaikki raajat menevät veltoiksi kun pohjasta painaa. Kun mies on kauppareissulla, minä menen kylpyyn. En ole viime aikoina ehtinyt siellä lojua, ja se epäkohta on korjattava pian. Sitten syödään hiukan lounasta ja sen jälkeen viedään pojat esikoisen luokkakaverin luo leikkimään. Sitten meillä vanhemmilla on pari kolme tuntia aikaa ostaa lapsille vielä jotakin pientä.

Jouluvieraamme tulevat joko tänä iltana hyvin myöhään, tai huomenissa aamupäivällä. Tervetuloa, olemme jo odottaneet!

Oikein hyvää joulunaikaa kaikille minua lukeville.

Seitsemän syn..eikun paljastusta

Pretty Gingham haastoi minut! Olen ennenkin paljastellut asioita itsestäni, mutta
toisaalta...itsestään on niin helppo kertoa, kun aiheen tuntee läpikotaisin. Kuvilla ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa, mutta sen voin sanoa että täällä on aika kauniin valkoista, kun kuura peittää maan.

1. En välitä kuulla sanallisia rakkaudentunnustuksia. Lähinnä vaivaannun sellaisten edessä.
Johtunee siitä, etten itsekään ole koskaan ollut kovin kykeneväinen niitä suoltamaan.
Onneksi minulla on mies, joka osoittaa välittämistään teoilla. Veisten terottaminen,
puhelimeni laittaminen laturiin kun olen sen jonnekin unohtanut tyhjenemään, pudonneen
napin paikalleen ompeleminen, kaikkinainen korjaaminen, huomaaminen, muistaminen, auttaminen...siinä minulle paras todiste siitä että minua rakastetaan.

2. Olen sekoitus sellaista "kerranhan täällä vain ollaan" -tyyppiä ja jonkinasteista terveysintoilijaa mitä tulee syömiseen, juomiseen, liikuntaan ja kaikenlaisiin elämän nautintoihin. Tasapainoilen sen välillä että toisaalta annan mennä vaan, sitten taas huolestun ja pelkään sairauksia ja yleistä rapistumista...

3. Ihailen ihmisiä jotka osaavat tehdä käsillään jotakin. Katson ihmisten käsiä melkein ensimmäiseksi. Minusta käsistä pitää näkyä, että niissä on voimaa ja että ne osaavat.
Pätee niin miesten kuin naistenkin käsiin. Pitää olla valmis tarttumaan työhön.

4. Olen viisastelija, jankuttaja, perustelija, taivuttelija, pyörryksiin puhuja, inttäjä, puolustaja, ehdottaja, viihdyttäjä, pahasuinen, höpöttäjä, keskustelija, neuvottelija. Suulla voi tehdä paljon hyvää ja pahaa. Äitini on kertonut että aloin puhua aikaisin, enkä ole kuulemma sen päivän jälkeen juuri hiljaa ollutkaan. Totta. Ihan vasta viime vuosina olen pikkuhiljaa alkanut oivaltaa, että vaikenemisellakin on puolensa ja paikkansa. (Mutta on se vaikeaa.)

5. Jos kyseessä on suht vieras porukka, niin aika usein huomaan liittyväni miesseuraan paikoissa missä naiset kokoontuvat keittiöön, ja miehet omiin nurkkiinsa. Tämä siis vain vieraampien kesken, kun alkaa syntyä mies-naisryhmiä - niin kuin usein käy. En jaksa sellaista "naispuhetta" jota yleensä harrastetaan. (Hassua sinänsä, kts. ed. kohta.) Vie kauheasti energiaa yrittää tulkata rivinvälejä, jotka joskus naisten keskusteluissa kasvavat aivan omiin mittasuhteisiinsa. En osaa päivitellä oikealla tavalla oikeita asioita, tunnen oloni helposti ulkopuoliseksi. En halua keskustella keittiökoneista ja peleistä ja vehkeistä, en halua juurikaan vaihdella reseptejä. Vielä vähemmän haluan kuulla jonkun intiimiasioita ja parisuhdekiemuroita. Toki me naiset paljon muustakin puhumme, mutta ymmärsitte varmaan. Miesten hiukan suorempi puhe käy minulle usein paremmin.

6. Olen joskus ajatellut että olisi hienoa jos minullakin olisi joku sellainen tyyli, josta kaikki minut muistaisivat ja tunnistaisivat heti. Nana Muskourin silmälasit, Mireille Mathieun kampaus, Aira Samulinin tyyli, Kirsti Paakkasen mustavalkoisuus ja onhan näitä. Vaikken mitään näitä mainitsemiani ihaile enkä niitä halua itselleni omia, niin olisipa se vaan vänkää olla sillä tavalla vuodesta vuoteen tyylikäs. Vanhenisi kyllä, mutta että olisi joku oma juttu, joka seuraisi aina muuttumattomana. Olen tullut siihen tulokseen, että ellei sitä ole, sitä on turha väkisin keksiä ja kehittää...sillä lopputulos olisi vain säälittävä;-)

7. Minulla on jonkun asteinen korkeanpaikan kammo. Olen tullut useammastakin kirkontornista ja vastaavasta itkua tuhertaen ja persiilläni rappusilla istuen alas, kun jalat ovat kuin lakanneet toimimasta. Pitääkö sitä sitten kiivetä joka hemmetin paikkaan?! Toisaalta - korkelta näkee kauas - mutta suoraan alas en voi katsoa. Kaikista pahin ovat kierreportaat, joiden askelmien välistä näkee alas...

Eilen

Eilen käytin pitkän aikaa vetelehtimiseen. Istuin sohvalla ja ihailin auringon tekeleitä ikkunasyvennyksessä. Kuopus puhdisti mummun tekemät lasityöt huolella viime viikonloppuna. Nyt niiden läpi tuleva valo tekee taideteoksia huoneeseen.

Oli kuin kuva olisi maalattu valkoiseen seinään!

Mieheni on viherpeukalo. Tykkää kasveista ja niiden kanssa puuhastelusta. Kuvassa on viime vuonna saatu valkoinen joulutähti, jonka hän on halunnut säästää. Välilä se on ollut ulkona, nyt kylmällä se on taas sisällä. Onko mahdollista että siihen tulisi vielä kukkia? Minusta se alkaa muistuttaa etäisesti afrikkalaista apinanleipäpuuta savannilla.

Jostakin syystä silmäni nauttivat nyt kaikesta vihreästä, turkoosista ja sinisestä. Se on aika outoa, sillä en oikein pidä niitä omina väreinäni. Ehkä niistä tulee? Annoin mahdollisuuden petroolinsiniselle tekemällä itselleni kaulurin.

Eilen sain valmiiksi kaksi paria sukkia pojille. Molemmat liian pieniä. Aukaisin kärjet ja teen isommat. Miten voin olla vieläkin siinä uskossa, että heille käy n. koon 25 sukat??? Vaikka mittasin jalankin...

Heinäsirkka ja muurahainen

Pojat saivat ensimmäiset arvostelunsa tästä uudesta koulusta. Esikoisen paperit täynnä lähes pelkästään parasta mahdollista arvosanaa, kirjalliset kommentit ylistäviä, englannin opettajan mukaan "delightful student", luokanvalvojan mukaan " harvinaisen lahjakas ranskan kielessä kun ottaa huomioon kaksikielisen taustankin". Lisäksi mainitaan että poika "omaksuu uutta noepasti, pitää huolta tarvikkeistaan ja on huomaavainen kaikkia kohtaan". Poika on luokan ainoa jolla ei ole yhtään oranssia saati punaista rastia (saa huonosta käytöksestä) mutta sen sijaan eniten vihreitä rasteja (joita saa hyvästä käytöksestä sun muusta mukavasta). Opettaja vilauttelee mahdollista luokan yli hyppäämiseen (yli kuolleen ruumiini, niin ajattelen nyt!) ja huokailee miten tässä lapsessa on "ainesta vaikka mihin". Antakaa olla lapsi, ajattelen - mutten voi olla silti oikein, oikein iloinen ja ylpeä pojan puolesta.

Sitten on tämä meidän pieni heinäsirkka, joka mieluummin vain soittelisi huuliharppua päivät pitkät....

Hänelle koulu ja oppiminen on kovin paljon vaikeampaa, mutta onneksi hänellä on hyvä sydän. Hän on muille kiltti ja halaa paljon, haluaa taputella äitiä ja käpertyä isän kainaloon. Välillä hän tanssii ja laulaa, soittaa uutta huuliharppua, tekee hassuja naamoja ja sitten nauraa itselleen kujertavaa tekonaurua. On ne niin erilaisia. Eläköön erilaiset lapset, erilaiset ihmiset!

Pysähdys

Ulkona miinus viisi, lapset pyytävät minua tekemään uusia villasukkia. Mies ei ole vielä tehnyt kuulemma mitään lahjojen eteen. Emme ole ehtineet puhua siitä, mikä olisi poikien "isompi" lahja. Leivoin kakun, se tulvi jotenkin yli. Pesin uunin heti, vaikka vihaan sitä. Pesukone hajosi, muttei sitten hajonnutkaan - hihna oli vaan pompannut pois paikaltaan, eli nyt se on korjattu. Unohdin panna joulukalenteriin tavarat tänä aamuna. Sain esikoisen närkästyneet moitteet. Posti jumittaa jossakin paria tärkeää lähetystä, joiden olisi pitänyt tulla päiväkausia sitten.

Nyt pitää olla tarkkana, ettei mene paniikin ja hössötyksen puolelle. Joulunalusaika piti ottaa rennosti! (muistutus itselle)

Kuppi kuumaa selättää kylmän

Tänä aamuna minulla oli neljäntoista kohdan muistilappu päivääni varten. Ei se mitään, minä tykkään listoista. Joskus niistä saa vetää kohtia ylikin ja se on riemullista. Kotona puuhastelun, kolmen vartin postissa seisomisen, kauppareissujen ja muun jälkeen oli jäljellä enää kolme kohtaa. Ne siirtyvät huomiselle ja niiden perään tulee muutama uusi asia.

Jouluvieraiden kanssa ollaan soiteltu ja mietitty mitä jouluna syötäisiin. Lista alkaa hahmottua. Vieraat viipyvät vielä uuden vuodenkin yli, joten meille on paljon hauskaa tulossa!

Pari päivää on ollut täkäläisittäin hyvin kylmä. Aamulla jopa -5 astetta. Kovan tuulen kanssa se kyllä minustakin tuntuu lohduttomalta. Onneksi on kuitenkin vaatteet, sillä tuollaisen minipakkasen selättää vielä niillä. Sitä ei vaan moni vanhempi poikien koulussa näytä jotenkin tajuavan. Katselen aavistuksen huvittuneena äitejä, jotka istuvat autossa (jonka moottori käy, tietysti..) viime sekuntiin asti, sitten juoksevat puolialastomana hakemaan puolialastomia lapsiaan koulusta ja ohimennessään päivittelevät muille puolialastomille miten kauhean kylmä on. Niin varmasti on. Minullakin olisi. Vaan eipä ole, koska pukeudun. Minulla oli tänään aluspaita, pitkähinainen neule, toinen villaneule, kauluri, villakangastakki. Sitten paksut sukkahousut, hame, vanhoista villapaidanhihoista tehdyt "sukanvarret", pitkät nahkasaappaat. Pipo ja tumput vielä. Lämpötila -1. Naurakaa vaan. En tykkää kylmästä.

Kun tulimme koulusta tein heti suuren kupin kuumaa kaakaota itselleni. Ei meillä kukaan muu tajua sen päälle. Ihme tyyppejä.

PS. Mitä voi mielestänne päätellä siitä, että tähän mennessä saamistani joulukorteista suurin osa tulee ihmisiltä joita en ole koskaan nähnyt!?

"Elle aime...."

Yksi minun kahdeksanvuotiaan poikani lempielokuvista on Le fabuleux destin d’Amélie Poulain. Näki sen ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, kun ostimme filmin kotiinkin dvd:n muodossa. Hän katselee tiettyjä kohtauksia moneen kertaan peräkkäin ja yksi suosikkijutuista on se alun selostus että mistä Amélien vanhemmat tykkäävät/eivät tykkää. Muistatteko? Amélien äiti tykkäsi järjestellä käsilaukkuaan, muttei tykännyt kun sormet menevät kylvyssä ryppyisiksi ja isä ei tykännyt kun uimahousut liimaantuvat kiinni kroppaan kun nousee uima-altaasta....jne.

Minä tykkään:

- leikkiä steariinilla ja valuvilla kynttilöillä
- pestä likaista lattiaa ja rappuja (kätten työn jälki näkyy heti!)
- haistella kahvia purkissa keittämättä välttämättä kupillistakaan
- maalata huonekaluja/seiniä/mitä vaan
- rasvata käsiäni jatkuvasti paksulla Nivealla
- pitää villasukkia kesät talvet sisällä paljaissa jaloissa
- etsiä kanasta sen "toivomusluun", sitten vetää jonkun kanssa, saada isomman palan ja toivoa mahdottomia!
- käännellä kirjan sivut sillain kunnolla auki kun luen
- kantaa laukkua aina oikealla olalla
- istua lattialla jalan/jalkojen päällä
- tiskata käsin (samasta syystä kuin kohta kaksi)
- liian pitkistä villapaidan hihoista
- istua selkä seinään/nurkkaan päin esim. kahvilassa tai ravintolassa tai muussa isommassa tilassa. EI siis selkä ovea kohti!
- leivän kuoresta, ritisevästä
- suutariliikkeiden hajusta
- mennä elokuviin yksin
- olla hereillä ennen muita/muiden jälkeen

Nämä nyt aluksi. Kuvalla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa - paitsi että tykkään vanhoista valokuvista!

Puuhakas päivä

Eilisiltana kuusivuotiaamme laati vielä viimeistä kirjettä pukille. Pyysi sitten isää lukemaan sen. Pojan toiveena oli snflrjhdlsjtlrelhffdnlf fdkfheflefjgdlkgdkdkfd djdhglshsowejflfjdjlgdj.
Toivottavasti pukki osaa kaikkia kieliä!

Tänä aamuna aloin pestä ikkunoita. Samainen kuusivuotias oli apuna. Kun oikeat ikkunat loppuivat siirryttiin oviin ja peileihin. Pojasta oli ihan oikeasti apua! Missä oli isoveli sen ajan? Luki sängyssä Harry Potteria....niin me olemme erilaisia (ja niin pitää ollakin!). Toiset vaan ovat enemmän käytännön miehiä...

Sitten lanttukaupoille! Viime lauantaina käytiin yhdessä vihannes- ja hedelmäkaupassa, joka vaikutti tosi kivalta. Kaikenlaista löytyi ja pesemättömänä, toisin kun yleensä. Kyseltiin viikko sitten lanttuja, muttei ollut. Mies lupasi torstaiksi ja menin silloin kysymään uudellen. Ei ollut vihannestukusta saanut (tai sitten oli unohtanut). Tänään kun marssin kauppaan, niin vaimonsa jo sanoi minulle ovella "ei hän ole unohtanut, meillä on lanttuja!" ja kun näin miehen tämä sanoi: "älkää katsoko minua noin, on minulla niitä!". Kaksi kiloa otin ja maksoin 8 erkkiä. En tiedä ryöstettiinkö minut, mutta haluan saada lanttulaatikkoa. Tuolla ne ovat uunissa....

Tämä on ollutkin oikein puuhakas päivä. Äsken söimme hiukan illallista. Puuhakas siivooja-apulainen söi suoraan kattilasta suurella halulla.

Ethän pukki tuo minulle...

Joulunalusaikaan kuuluvat toivomuslistat. Esikoiseni on sellaisia kirjoitellut jo parina, kolmena vuotena. Pikkuveli ei osaa vielä kirjoittaa, mutta hän sanelee. Serkulle puhelimessa listasta puhutaan kovasti ja kysellään mitä tämä on "tilannut" joulupukilta. Huokaus. Eipä tule toteutumaan murto-osakaan niistä kaikista toiveista, niin se vaan on.

Minäkin olen miettinyt omaa pientä toivelistaani. Saanut siihen kolme, neljä juttua laitettua. Äsken bussissa tuli mieleen lista asioista, joita en missään nimessä toivoisi saavani. Juttuja, joita en osaa itselleni kuvitella sitten ollenkaan. Tässä muutamia:

Rakennekynnet.
En osaa yksinkertaisesti kuvitella että hommaisin sellaiset. Minusta ne on pöhkön näköiset, täysin turhat...en vaan tajua.

Punainen tai oranssi vaate.
Ei passaa, ei passaa...

Kaulasta kireä trikooyöpaita ("paituli"), jossa on joku lapsellinen kuva.
Alkaa ahistaa.

Joku "hillittömän hauska" dvd-filmi tyyliin Jim Carrey tai Austin Power tai muu "kuoliaaksinaurattaja".
Olenhan jo sanonut että olen tosikko. Antakaa mun olla.

Susan-mikäsenytolikaan kirjoittama kirja muutamasta kuukaudesta poliitikon rinnalla - tai joku muu vastaava kirja.
Luen mieluummin muropakettien kylkiä.

Taistelevat metsot -jäljennös seinälle. Tai joku muu kuva, jota en ole itse valinnut.
Maalaan mieluummin vaikka itse.

Joku makea, mausteinen ja raskas tuoksu.
Olen aikani suihkuttanut Opiumia ja se aika on nyt mennyttä.

Keittokirja jonka ohjeilla kokataan "kevyesti ja terveellisesti".
En halua myöskään mitään käytännöllistä keittiövehjettä.

Miehen ostamia alusvaatteita.
Koska ne olisivat takuulla väärää kokoa! Muutenkin ajattelen niin että miesten paikka ei ole naisten alusvaateliikkeissä. On asioita jotka tehdään yksin, itse.

Viimeisintä muotoilua oleva kännykkä.
Siinä menisi rahat hukkaan. Minulle riittää että voin soittaa.


Ai juu ja kuvassa on poikani oma hyasintti. Pyysi mainitsemaan että se on hänen. Tuoksuu hyvältä.

Pitkiä varjoja

Anteeksi kun piinaan teitä jäätyneen katon kuvalla. Minulle on vaan päässyt käymään niin, että lumi ja jää alkavat näyttää minusta hyvin eksoottisilta. Samalla tavalla kuin kuurainen ruoho. Kun jokin muuttuu harvinaiseksi herkuksi, siitä tulee entistäkin kauniimpaa. Eilisaamuna kaikki oli jäässä, mutta jo muutaman tunnin auringonpaisteen jälkeen jää oli sulanut.

Koko aamupäivän aurinko heitti jyrkkiä ja loivempia varjoja seinillemme. Kukistakin tuli aivan taikaa. Koti kylpi pitkissä varjoissa kuin koristeltuna. Asiaa auttoi ilmeisesti myös hillitön päänsärkyni ja kuume. Olin siinä kunnossa etten päässyt edes poikia hakemaan koulusta, vaan mies kävi kesken työpäivän.

Illaksi sain varattua itselleni lääkärin tästä samalta kadulta. Vain parikymmentä metriä ovesta oikealle. Yleislääkäri, erikoistunut myös trooppisiin tauteihin. Oikein mukava mies, tuttu jo autottoman päivän katujuhlista. Hän päätteli että olen antibioottien tarpeessa, sillä tauti on kestänyt jo pari viikkoa eikä loppua sille näy. Sain myös lähetteen kardiologille erään sydänongelman takia, jota on jo aikaisemminkin tutkittu.

Kun päivän tuossa makailin sohvalla sain vihdoin myös katsottua In the Mood for Love -elokuvan. En voi sanoa teille siitä paljonkaan, sillä olen mykistynyt. Musiikkiin tutustuin jo vuosi sitten kun ystävä Suomesta lähetti sitä minulle. Sen verran kuitenkin, että en muista montakaan näin visuaalisesti kaunista elokuvaa nähneeni. Ihailen myös sitä, miten erittäin eleettömästi näytetään hyvin suuria tunteita. Tai siis ei, niitä ei näytetä vaan katsoja pakotetaan tuntemaan ne itse. Erittäin vahva rakkauselokuva, jossa ei kuitenkaan juuri edes kosketeta. Onneksi. Usein se mitä ei näe on parasta kaikesta. Ja se musiikki riipaisee mahanpohjasta vaikka sen kuulisi tuhanteen kertaan. Epäilemättä tästä tuli minulle yksi niistä elokuvista, joita katselen uudelleen ja uudelleen.

22 kohtaa lapsuudestani

Minhiltä löytyi tämä kysely, johon innostuin heti sillä jokainen sana toi välittömästi jotakin mieleen.

1. Kampa

Varsikampa jota pidetiin perstaskussa. Siinä saattoi olla ”hassuja” silmätarrojakin. Siis siinä kammassa.

2. Lintu

Parvekkeen ikkunaa päin lensi pieni lintu ja kuoli. Isä otti sen, pani Lauri Viidan ruonokirjan päälle yhden lintuaiheisen runon kohdalle ja otti valokuvan.

3. Meri

Yyteri, missä olimme useita kesiä. Vuokrasimme puisia, aivan alkeellisia mökkejä, jotka olivat vielä silloin siellä hiekalla, ei siellä missä leirintäalue nykyisin on. Sitten myös Adrianmeri, jossa opin uimaan kun olin lomalla Jugoslaviassa 8-vuotiaana.

4. Kitara

Meillä oli äidin (tai isän?) vanha, joka lähinnä roikkui seinällä.

5. Kello

Isä sanoi että menee ”pian käymään” jossakin ja sanoi että tulee kun viisari näyttää sitä ja tätä.

Istuin ja tuijotin viisareita kyyneleisin silmin, eikä isä todellakaan tullut silloin kuin lupasi – paitsi että sitten kun tuli, niin huomattiin että olin pitänyt herätyskelloa väärin päin hikisissä käsissäni ja isä oli ollut poissa max. 15 min. (Tai sitten mua taas jymäytettiin.)

Muistan myös ensimmäisen rannekelloni. Se oli äitini vanha Leijona, ja siinä oli vaaleansininen nahkaranneke.

6. Oksentaminen

Tapahtui kai suhteellisen harvoin mutta kerran harmitti kun oksensin koulun pihalla.

7. Mummo

Kumpaakaan oikeaa isoäitiäni en ole nähnyt. Sain kuitenkin kutsua vaarien uusia vaimoja mummuiksi. Toisesta mainitsin aina että hän on viisas. Toinen oli kiva.

8. Kirja

Minulle luettiin hyvin paljon ja kun opin lukemaan, luin hyvin paljon.

9. Pipo

Koska vietin lapsuuteni Tampereella minulla ei koskaan ollut pipoa. Minulla oli pipa.

Montakin.

10. Matematiikka

Olin siinä alusta asti nolla ja surkimus. Inhosin kaikkia matematiikan opettajia jo valmiiksi siksi, ettei mielestäni ihminen voi olla täysijärkinen jos opetttaa matikkaa. Lukuisia tunteja tukiopetusta, huonoja numeroita ja sen sellaista. Kerran lensin luokasta ulos kun aloin väittää että suorakulmio on ”venytetty neliö”.

11. Metsä


Hyttysiä, kutinaa, vadelmia syntymäpäiväkakkuuni, mustikoita, kaatuvia emalikuppeja, hirvien ja karhujen pelkoa.

12. Ukkonen

Ukkosmuistoja Kurusta mökiltä ja Yyteristä. Silloin isä pakotti perheen juoksemaan autoon (valkoinen Austin Mailer, punaiset muovipenkit) ja siellä sitten oltiin koska "auronrenkaat
eristävät sähköä".

13. Hiukset

Niitä on leikattu itse, tehty Charlien enkeleiden Farrahin tukkaa, nukuttu letit päässä, poltettu tukka ja otsa höyryraudalla, värjätty vesiväreillä...Kaikki kokeiltu ja aina ne on olleet huonosti.

14. Veli

Minulla ei ollut mutta ystävällä oli. Kaksikin. Olin molempiin tosi ihastunut, vuoronperään.

15. Ikkuna

Ei tule mieleen kuin että istuin luokassa aina ikkunan puolella jos sain valita. Kuten muutkin haaveilijat.

16. Kalenteri

Teinikalenteri, heti kun vain sai rahat kasaan. Sitä täytettiin millä hyvänsä sillä tavoitteena oli mahdollisimman paksu kalenteri. Ja tulihan siitä, kieltämättä. Kirjoitus oli miniatyyritekstiä siitä kuka kulloinkin oli katsonut minua ja millä tavalla.

17. Puuro

Mannapuuro ihan pienenä, riisipuuro jouluisin, kaurapuuroa sitten muuten vaan.

18. Nenäliina

Vaarin kankainen nenäliina, jonka hän pani mökillä päähän ja solmi kulmista.

19. Kynsilakka

Ala-asteen opettaja huusi luokkakaverilleni että tämän pitää mennä heti kotiin pesemään kynsilakka pois. Naisellisuuden perikuva. Siis kynsilakka. Salaa äidin lakalla kokeilin.

20.Taulu

Kotimme seinillä aina paljon tauluja. Isän valokuvia, muiden grafiikkaa ja maalauksia.

21.Auto

Austin Mailer, valkoinen. Punaiset muovipenkit, jotka muuttuivat helteellä tappavan kuumiksi. Ei turvavöitä. Myös vaarin bordeaux:n punainen Citroen, jonka perä nousi vinhasti ennen liikkeellelähtöä - ja jolla vaari kaahailikin.

22. Juliste

Seinälläni on ollut ainakin Björn Borg, John Travolta (Greasen aikoihin), Kurt Russel ja Baccara.

Ai juu ja Ruotsin kuningaspari, Tarzan, Boney M ja ABBA.

Vastatkoon ken haluaa! Muistatkaa lisätä yksi oma juttu loppuun!

Harakka

Pikku harakka oli vain viisivuotias. Hän oli nähnyt mummun peilipöydän laatikossa jotakin ihmeen ihanaa ja kiiltävää. Suunnitelma kypsyi harakan päässä. Eräänä päivänä kun vaari nukkui ja mummu istui olohuoneessa Suomen Kuvalehteä lukien, tupakkaa poltellen pikku harakka ujuttautui makuuhuoneeseen. Hiljaa hän yksitellen pudotteli punaiset korut omaan pieneen kangaspussiinsa. Täydellinen rikos!

Vaan ei sentään...Jo aika pian varkaus tuli ilmi, ja harakka joutui luovuttamaan aarteensa sen oikealle omistajalle - tosin pientä korvausta vastaan, mikä hiukan harakkaa edelleenkin ihmetyttää.

Vuodet kuluivat. Mummu kuoli. Joku muisti kuka oli ollut kovasti juuri näiden hilujen perään. Nyt korut ovat minulla enkä voi katsella niitä hymyilemättä hiukan sisäänpäin tuon tapahtuman vuoksi. Muistan edelleen sen kaamean syyllisyydentunteen, mutta yhtä hyvin muistan suuren ylpeyden noista "rubiineistani"...sen pienen hetken kun ne sain omistaa.

Saumatonta yhteistyötä!

Ostin kuvassa näkyvät saappaat 16.10. Nyt minulla ei ole niitä enää - mutta minullapa on uudet, aivan samanlaiset. Antakaas kun kerron:

Huomasin perjantaina että vasemman saappaat yksi sauma vetoketjun lähellä oli kokonaan auki. Ommel pettänyt alle kahden kuukauden ikäisistä saappaista, ja merkki vielä kehuu itseään tosi laadukkaaksi ja kestäväksi. Aikaisemmat saman valmistajan kengät ovat minulla kyllä kestäneetkin vuosikausia. Samaa toivoin näistä.

Menin siis heti lauantaiaamuna liikkeeseen josta kengät olin ostanut. Pieni pelko takalistossa siitä, mahtaako vaihto/palautus onnistua, sillä minulla ei ollut kuittia...Niin niin, tiedän. Pitäisi säilyttää, mutten "osaa". Mies säilyttää kaiken. Siksi hänellä onkin vaikkapa tiliotteet pankista vuodelta 1998 vielä mapeissa. (Miten kauan muuten itse säilytätte papereitanne...? Olenko aivan luopio?)

En tiennyt milloin kauppa aukeaa, mutta 9.30 monet muut olivat jo auki. Se ei ollut. Kiertelin ympäriinsä, eikä kauppa auennut kymmeneltäkään. Puoli yksitoistakin se oli vielä kiinni, mutta sen ulkopuolella seisoi nuori, krapulaisen näköinen tyttö. Jäin tarkkailemaan ja pian joku auto toi tyttöparalle avaimen. Hän aukaisia kaupan oven ja hyökkäsin kysymään sopisiko jo tulla. Ei sopinut, puolen tunni päästä olisiko kuulemma puoti auki. Kiertelin englantilaistsen turistien tapaan keskusaukiota, kirkkoja, taivastelin suklaapuoteja ja pitsikauppoja kunnes pääsin kenkäkauppaan.

Olin valmistautunut puolustelemaan itseäni ("ei kengät saa näin nopeasti hajota, niissä on valmistusvirhe, haluan rahani takaisin/uudet kengät/että ne korjataan..") ja mielessäni kirosin kun ei sitä kuittiakaan ollut. Mutta mitä vielä, tämä meidän nuori krapulainen töistä myöhästynyt typymme ei ollutkaan laisinkaan kiinnostunut selityksistäni tai kuiteistani. Meni takahuoneeseen, toi uudet kengät ja otti vanhat risaisessa muovipussissa. Pääsi siis minusta nopeasti.

Saumatonta yhteistyötä! Molemmat osapuolet tyytyväisiä!

Kultaa ja kimalletta yli äyräiden

Eilisen tärkeimmät asiat olivat poikien parturikeikka ja joulukuusen ostaminen. Molemmat saatiin hoidettua. Parturi on tuossa ihan lähellä ja ilmeisesti isä ja poika siellä palvelevat iloisesti hymyillen. Ovikin tultiin avaamaan ja samoin lähdettäessä takit autettiin päälle ja ovi aukaistiin. Ei se ole itsestään selvää enää. Poikien tukanleikkuu oli myös ennätys halpa ja jälki hyvä. Menemme varmaan toistekin.

Sitten se kuusi.
Olen nostanut kädet ilmaan jo vuosia sitten mitä tulee koristeisiin. Pojat haluavat että niitä on todella paljon ja että ne ovat värikkäitä ja - ennen kaikkea! - kiiltäviä. Olkoot sitten. Minulle olisi riittänyt tuo pelkkä ihana tuoksukin.

Eilisilta oli siis liikettä joka suuntaan. Ei siitä saanut edes valokuvia kun kohteet singahtelivat paikasta toiseen. Tämä päivä meni puolestaan jotenkin täysin "ohi". Tuntuu että tämä on kestänyt kolme vuorokautta mutta siitä huolimatta emme ole saaneet mitään aikaan. Ulkona paiskaa vettä ja minulla on karmea nuha edelleen. Sattuu joka paikkaan. Pipareita ei siis vielä leivottu. Tarkemmin ajatellen luulen että niitä leivotaan vasta sitten, kun poikien serkkukin on täällä joulunvietossa. Hän ei ole koskaan vielä sellaista kokenut, mutta tykkää pipareista. Ainakin niistä Ikean.

Etsitään lanttuja ja hyvää piparireseptiä!

Viikonloppuun kuuluu ainakin joulukuusen hankinta ja mahdollisesti käynti suomalaisen merimieskirkon joulumyyjäisissä. Lanttujakin yritän löytää jostakin lanttulaatikkoa varten, mutta se ei ole täällä aivan helppoa. Ei ollut Ranskassakaan. Kerran soitin yhdelle farmille mistä sain sitten hakea niitä ilmaiseksi, kun ne olivat "vain hevosia varten". Lanttu on Ranskassa (ja ilmeisesti täälläkin) hiukan sellaisessa sota-ajan juureksen maineessa. Appi kertoi että hänelle se tuo mieleen ajat jolloin ei paljon voinut valita mitä syö. Toisaalta vaikkapa uusin ELLE á table -lehti esittelee lanttua ja muistuttaa sen monista mahdollisuuksista. Muinakin vuosina muistan että sitä on hiukan yritetty nostaa uuteen arvoon - tai entiseen arvoonsa, paremminkin.

Piparkakkuja leivomme jos olen kunnossa (nyt on kauhea, kauhea nuha) ja jos löydän hyvän reseptin. Ho hoi kaikki, antakaa resepti sellaisiin mausteisiin ja rapeisiin pipareihin! Onhan kirjat ja netti täynnään ohjeita mutta tähän astiset ovat olleet surkeita. Vika voi tosin olla leipojassakin.

Tin Tin on meillä kovassa huudossa. Niin lehdet kuin filmitkin. Noissa vanhoissa piirroksissa on sitä jotakin. Sitä samaa on myös Babar-norsussa. Katsokaas muuten noita ihania minikokoisia dvd-filmejä! Olenko hiukan vanhanaikainen kun en ole ennen tiennyt tuollaisia olevankaan? Nyt löysin ja totesin niiden olevan hyviä joulukalenterin luukkuihinkin...

Talomme alimmassa kerroksessa asuu vanha mies, jonka vaimo piirsi eläessään Hergé -firmalle mm. Tin Tin -sarjakuvaa. Muitakin, kuulemma. Puolisonsa on ripustanut ala-aulaan useita Tin Tin -kuvia meidän kaikkien iloksi. Hassu yhteensattuma on, että pari taloa tuonne oikealle asuu yksi pariskunta johon tutustuimme katujuhlissa. Mies oli puhunut miehen kanssa lisää tässä yksi päivä ja paljastui että tämäkin on sarjakuvapiirtäjä!

Katsokaas mitä tapahtuu kun Babar menee joulupukkia tapaamaan. Tontut pesevät hänet alkoholilla ja kovalla harjalla. Niin tarinassa meille kerrotaan. Aika hassua.

Lopuksi tietysti tanssitaan kuusen ympärillä. Toivottavasti meilläkin pian! Tai jos ainakin koristeltaisiin.

Juhlia kaikenlaisia

Kymmenen vuotta sitten tänä päivänä juhlin 80-vuotiasta Suomea Ranskan Suomen suurlähetystössä. Mieheni tuli avec:ina mukaan. Häveten seurasin miten maanmieheni (ja -naiset) tungeksivat tarjoilupöytien ympärillä lasit molemmissa käsissä, karistivat tupakkaa kokolattiamatolle, hännystelivät muutamia paikalla olevia julkkiksia eivätkä lopulta tajunneet poistua kutsussa mainittuna aikana - valomerkeistä huolimatta! Sain ala-aulassa takin päälleni kun ensimmäinen valomerkki annettiin, ja se oli kyllä ehdottomasti viimeinen hetki lähteä. Paikalle jääneeltä ystävältä kuulin että lähtöni jälkeen ihmisiä hoputeltiin ulos vielä puolitoista tuntia ja oksennuksia siivottiin sieltä ja täältä.

Tänä iltana sytytän kaksi kynttilää vaarin vanhoihin kynttilänjalkoihin. Pienen lipun saatan virittää jonnekin, katsotaan nyt. Suomi on minun synnyinmaani, mutta se ei ole enää kotimaani. Minusta se on näin ihan hyvä ja selvä asia. Suomen kieli on minulle tärkeä ja rakas, Suomessa asuvat vanhempani ja ystäväni sitäkin tärkeämpiä. Mutta kotimaaksi se ei varmaan enää muutu. Ihan ilman mitään katkeruutta!

Eilen juhlittiin poikien koulun 100-vuotista historiaa. Sen kunniaksi lapset päästivät kauhean määrän sinisiä, valkoisia ja punaisia ilmapalloja irti. Kova tuuli vei ne nopeasti pois. Sitten kuunneltiin lasten laulua ja soittoa ja juotiin lasit shampanjaa. Koulun johtaja ja suurlähettiläs ulkomaisine vieraineen poistuivat hännystakeissaan takseilla jonnekin. Me toppatakkiset äidit ja isät lähdimme vesisateessa lapsinemme kuka mihinkin.

Koulun seinästä tavattiin asioita vuosien varrelta. Kuka on vieraillut koulussa, kuka lahjoittanut rahaa, kuka mitäkin.

Illalla maalasin vielä pienemmän kanssa lisää "piikipalloja". Nyt niitä on iso kulhollinen. Toivottavasti jouluvieraat eivät maista niitä! Niin herkullisen näköisiä niistä tuli.

Salaperäistä hiippailua

Joulunalusaika on monella tapaa salaperäistä. Poikien kalenterista löytyy joka aamu kivoja pikku juttuja ja ilokseni nuo yllätykset ovat auttaneet esikoistakin heräämään narisematta. Kyllä kai sitä herää jos on joku hyvää syy....Tänään hyvä syy oli pierutyynyt, joista lähti niin paljon riemua (ja ääntä, onneksi vain ääntä!) että pojat eivät olisi halunneet lähteä ollenkaan kouluun!

Pienempi on myös viritellyt itse jouluvaloja. Olin hiukan sitä mieltä ettei ovista pääse kulkemaan jos valot ovat tuossa. Vastaus oli valmiina: "voit kulkea toista kautta!". Niin kai minä sitten voin.

Pienemmän käsialaa on myös tämä porraskaiteen ympärille ilmestynyt joulukuusenkoriste. Ihailtavaa työtä sinänsä, kun ottaa huomioon kuusivuotiaani erittäin lyhyen pinnan ja ei-niin-kovin-hyvän-sorminäppäryyden. Kai tuokin sitten tuohon jää.

Hämärässä tapahtuu kaikenlaista salaperäistä. Olen jo pitkään seurannut vastapäisen talon valaistuja ikkunoita, ja miettinyt mitä ihmettä siellä mahtaa tapahtua. Ihmiset kulkevat puvuntakki päällä, toiset riisuvat yläosaa paljaaksi (miehet vain!), toiset vaihtavat vaatetta ihan solkenaan. Ja yksi ja sama mies kulkee perässä ja vetelee takinhelmasta.

Eilen en enää malttanut miettiä eri vaihtoehtoja ja koska kiikareitakaan ei ole, kävelin talon julkisivun puoleiselle kadulle etsimään lisätietoa. "Salaperäinen" huoneisto on vaatturin liiketila!
Ja minä kun jo ehdin kaikenlaista...vaikken tietysti mikään tirkistelijä olekaan...