Valoa ja retiisejä

Pojat ovat pyytäneet jo pitkään että laitettaisiin joululamppuja ja koristeita kotiin. Kuustakin on pyydetty moneen kertaan. Kuusen lupasin ensi viikonloppuna, tänä viikonloppuna se tuntuu vielä liian aikaiselta. Haluan kuitenkin kuusen ajoissa, sillä kun joulu on ohi, minulla on suuri tarve kerätä koristeetkin pian pois ja siirtyä eteenpäin. Jouluvaloja ostin painostuksen alaisena tänään. Sata pientä, kirkasta lamppua sisäkäyttöön lupasi paketti. Olihan niitä. Köynnös on kuitenkin niin naurettavan lyhyt, ettei sitä voi panna oikein mihinkään - paitsi lasipurkkiin pallojen kanssa. Tämä naistenlehdistä tuttu ei-lainkaan-omaperäinen joulukoriste on nyt sitten
meidänkin ilonamme!

(Otin tuon kuvan muuten puolisen tuntia sitten, klo 12.45 paikallista aikaa. Katsokaa miten pimeää täällä on! Huone on tosin talon keskellä eikä siinä ole ikkunoita, eikä valo muista huoneista jaksa kantaa tuonne asti. Tulevat tarpeeseen siis kaikki asiat, jotka jotenkin valaisevat tätä pimeyttä!)

Retiisejä rakkaalle! Kysyin aamulla mieheltä toivooko hän jotakin erityistä ruokakaupasta. Haluaako ehkä syödä jotakin tiettyä juttua tänään. Toivoo kuulemma "mitä tahansa keittoa", koska tuntee syöneensä viime aikoina ihan liikaa. Keittoa tulee saamaan, mutta myös retiisejä, jotka tiedän hänen suureksi herkukseen (majoneesiin tuikattuna...se siitä kevyestä keitosta!).

Kalenteri, sian housut ja Nille

Tiistaina tein pojille joulukalenterin sillä aikaa kun olivat koulussa. Ei tällaisia niiden silmien alla voi tehdä, jos toivoo salaisuuden pysyvän lauantaihin asti. Pohjana on säkkikangasta ja taskut ovat vanhoista vaatteista. Valitsin värejä joita kestän itsekin katsella. En ole mieleltäni kovin tontunpunainen-pimpeli-pom -tyyppinen ihminen, joten nämä murretut värit sopivat paremmin.

Tänään kävin hankkimassa kaikkea pientä taskuihin. Sinne tulee ainakin pieniä leimasimia, suklaakolikoita, viestejä etsiä jostakin muualta ja sitten löytyy kirja jne. Kaikki halpaa ja suht pientä, läheskään kaikkea en tosin vielä ole edes hommannut. Päivä kerrallaan. Laitan seuraavan päivän yllätyksen taskuun vasta aina edellisiltana. Muuten pojat urkkivat kerralla koko kalenterin läpi (kuten itse tein pienenä).

Kalenterin kanssa sitten odotellaan joulua koko porukka. Olen valtavan iloinen kun kuulin että miehen sisko perheineen tulee meille jouluksi! Poikien suosikkiserkku Hugo on aina kovaa valuuttaa meidän pojillekin, ja vanhempiensa seura on meille aikuisille oikein mieluista. Lisäksi olen enemmän kuin tyytyväinen voidessani syöttää ja juottaa juuri tuota perhettä tänä jouluna, sillä tiedän että heillä on taloudellisesti juuri nyt(kin) aika vaikeaa. Toivon että heidän joulunsa meidän luonamme on oikein mieluinen joka tavalla.

Minulla on nykyään näköjään vakavaluontoinen nypräämisongelma. Käsissä pitää olla koko ajan jotakin. Kun en kerran polta tupakkaa, niin teen sitten sialle housuja. Peffasta istuu ja reidestä svengaa. (Kuka muistaa vielä sen mainoksen???)

Keltainen kaulurini on näköjään isketty oman rakkaan Nille-nalleni viitaksi. Hänen sinertävään naamaansa se sopiikin paremmin kuin omaan ihonväriseeni. Nillen sain isän Helsingin-reissulta kun olin n. 5-6 -vuotias. Nille oli rakas ja tärkeä pitkään. Muistan miten kerran kuljin äidin kanssa Hämeenpuistossa. Minä työnsin Nilleä puisissa vaunuissa. Oli kova tuuli, sellainen joka heitteli talojen peltikattoja irti. Nillekään ei säästynyt, vaan tuulenpuuska kaatoi hänen vaununsa ja Nille lensi autotielle. Äiti sai minusta kiinni etten juossut auton eteen Nilleä pelastamaan. Muistan miten sydämeni hakkasi pitkään kun luulin että Nille on iäksi mennyttä. Vaan ei. Nille kuuluu selviytyjiin. Vaikka se oli kurainen ja sen mahan päältä meni autonrenkaan kuva, niin se hymyili edelleen hiukan vinoa (tylsämielistä?) hymyään. Nenä on ollut vino siitä saakka, mutta Nille on selviytynyt aina Brysseliin asti kanssani.

Huomatkaa possukan linssiludemainen poseeraus taka-alalla...Vasta kuvasta huomasin miten elävän näköinen se on!

Minun suhteeni

Päivittäin? Harvoin? Ei koskaan? Vähän? Paljon? Kallista?
Halpaa?Omaksi iloksi? Miesten silmille? Kohteliaisuudesta?
Tavan vuoksi? Kun ei viitsi? Ei ehdi?

Meikkaan päivittäin paitsi jos olen oikein sairas. Meikkaaminen on minulle ilo, ei velvollisuus tai pakko. Pidän purnukoista ja rituaaleista. Meikkaaminen käy tarvittaessa minulta hyvin nopeastikin. Olen mielestäni ehdottomasti mukavamman näköinen meikattuna kuin ilman. Ja kyllä, minä haluan olla mukavan näköinen. Minulle on se ja sama meikkaavatko muut, kunhan saan omalle naamalleni tehdä mitä haluan. Tähän mennessä en ole vielä tavannut yhtäkään aikuista naista, joka ei olisi (kevyesti!) meikattuna kauniimpi kuin puhtailla kasvoilla.

Pysyttelen yleensä hyvin hillityissä väreissä ja käytän kevyttä kättä. Harvoissa juhlatilanteissa voin sitten olla hyvinkin tälläytynyt ja viihdyn mainiosti niinkin. Meikkini ovat useinmiten hyvin tai suhteellisen edullisia. Joitakin harvoja kalleuksia seassa. Monet tuotteet ovat Nivean, paitsi huulipunat, jotka ovat aina Biothermin. Se on tähän asti melkein ainoa merkki, joka ei kirvele huuliani.

Tärkeimpiä tuotteita minulle ovat meikkivoide, kulmakynä, poskipuna, huulipuna, ripsiväri. Tuossa järjestyksessä. Kahdella ensimmäiselläkin tapahtuu jo ihmeitä. Valokynä on veitikka, tykkään kovasti. Keskityn yleensä saamaan ihon mukavan näköiseksi ja terveen oloiseksi, sitten keskityn ehkä silmiin tai huuliin jos huvittaa. Yleensä huvittaa.

Minkälainen on sinun suhteesi?

Kaksi

Ei ole tietysti mikään uutinen että samankin perheen lapset ovat usein niin kovin erilaisia keskenään. Silti sitä jaksaa aina välillä ihmetellä.

O: En osaa, auta! (Enkä oikeastaan halua oppiakaan...)
P: Minä itse, haluan näyttää miten osaan!

O: Apua, tuolla on pimeää, minä pelkään!
P: Ei tarvitse pelätä, ei siellä mitään ole.

O: En IKINÄ voi oppia!
P: Ihan helppoa.

P: Nopeasti, heti, pian, mennään jo!
O: En löydä housuja/sukkia/en halua lähteä, mihin me edes mennään???

O: Lähdetään jo kotiin. Haluan kotiin.
P : Haluan jäädä, en halua kotiin!

P: Haluan tulla viereen yöllä...
O: Lapsellista. En koskaan ole tullut. (Eikä muuten olekaan.)

...ja ajattelen joskus miten vaikea toisen oli päästä vaipoista, miten toinen vain sanoi ettei enää niitä halua, miten toinen on utelias ja tutustuu uuteen, toinen epäröi, toinen on huikenteleva ja toinen varovainen ja harkitseva, toinen suttasi ja rikkoi pienenä (ja vähän isompanakin...) kaikki lelunsa ja kirjansa ja kaiken, toinen ei koskaan mitään....

...ja miten molemmat ovat minun omia pikku hiiriäni joka tapauksessa. Kauhean erilaisia, kauhean erityisen ihania ja juuri meidän poikiamme.

Tuli vain mieleen. Kunpa pysyisi myös.

Under construction

Meillä ei tässä uudessa kodissa ole tähän asti ollut lainkaan vaatekaappeja. Vaatteet olivat lattialla, pahvilaatikoissa, rekissä roikkumassa ja liian pienessä lipastossa (jota olisi tarvittu muuhun tarkoitukseen). Lauantaina ostimme ja kasasimme kolme korkeaa vaatekaappia ja siihen meni koko päivä. Eilen aloin järjestellä kodin muita nurkkia hiukan uudelleen. Kannoin ylhäältä tavaroita alas ja päinvastoin. (Pitääkö edes sanoa että muuton jälkeen olen kantanut jo samat tavarat toiseen suuntaan....) Siirsin myös oman työskentelynurkkani eri paikkaan vaatekaappien tieltä. Kokonaisuus alkaa hahmottua ja näyttää mukavalta. Olohuoneessa siirsin kaksi kirjahyllyä vierekkäin ja sen sellaista. Löysin yhden "kadonneen" kirjankin, joten kannatti.

Etenkin suurten huonekalujen kanssa saakin tässä asunnossa olla tarkkana. Jos ne ovat "väärässä" paikassa niin ne keikkuvat kuin vimmatut. Vatupassillaa ollaan monesti katseltu miten hemmetin vino lattia voikaan olla! Hylly voi olla alhaalta aivan seinässä kiinni, mutta yläreunassa on 6 sentin rako. Kun hyllyn siirtää toiselle seinälle, homma korjaantuu. Ja sen sellaista. Muutaman jutun olen korottanut etuosastaan paksuilla pahveilla jos huonekalulle ei kerta kaikkiaan ole muuta mahdollista nurkkaa kodissa.

Tänään olen jatkanut vaatteiden laittamista uusiin kaappeihin. Mistä muuten johtuu että mies tarvitsee kuulemma kaksi kaappia (236 cm korkeita) ja minä tarvitsen vain yhden (201 korkea)??? Arvauksia otetaan vastaan!

Tänään vihdoin posti toi Ebay:n välityksellä Ranskasta ostamiani valokuvia. Olin jo menettää toivoni niiden saamiseksi. Olin maksanut kauppiaalle kauan sitten ja luulin etten koskaan näe noita kuvia. Vaan tulivatpa. Miten mustavalkoiset kuvat ovat sitten kauniita! Suosikkini ovat uo tupakkakaupan ja baarin edessä otetut.

Sarjatulta ja musiikkia

Eilisiltana meillä raikui musiikki. Tv:ssä esiintyi Andrea Bocelli, joka on mielestäni aina ollut valtavan sympaattinen. Eikä se nyt johdu siitä, että hän on sokea...Bocelli hymyilee paljon (muttei kuten sokea kollegansa Stevie Wonder....), liikkuu vain vähän lavalla (toisin kuin tuo em. kollegansa..kääk!) on komea - ja se ääni!

Tuon ohjelman jälkeen siirryimme levyihin. Vesku Loiria, Olavi Virtaa, 22Pistepirkkoa ja vähän kaikkea sekaisin. Ja oli hauskaa. Ja kynttilöitä poltettiin, Portoa juotiin ja kudoin yhden kaulurin taas. Mies ihmetteli taas kerran miten saatan osata ulkoa vaikka kaikki Loirin "Leino"-laulut. Ai miten? Johan minut niihin lapsena kotona marinoitiin! Olen varma, että ne ovat kuin salaa uineet päähän, eivätkä sieltä lähde. Eikä se kyllä yhtään haittaa.

Nyt toivoisin löytäväni lisää tuollaisia tinakynttilänjalkoja. Nämä ainoani ovat vaarini vanhat. Hän on teettänyt ne nuorena miehenä haluamansa mallin mukaisesti. Lisäksi hän teetti sellaisen kipon jonka sain myös vaarin kuoltua. Samaan "sarjaan" kuuluva pieni vaasi on vanhemmillani.

Joskus toiveet toteutuvat kun ne sanotaan ääneen. Ehkä jo tänään näen jossakin kirpparilla sopivat kynttilänjalat ja pääsen polttamaan jouluna oikein sarjatulta - mutta vain yhdestä päästä, se pitää muistaa! (Huomatkaa muuten alakuvassa Playmobil-kummituksen tuoma pieni kynttilänjalka....)

"Teknisesti hyvä"

Hiukset ovat se osa minusta jonka olen aina halunnut muuttaa. Niiden laadun, määrän ja värin.
Vaan minkäs teet, hiukan voi auttaa mutta on asioita joihin ei voi vaikuttaa. Kun en toivo edes liikoja: riittäisi sellainen terveennäköinen, kiiltävä, suora tukka, jonka ei niin paksukaan tarvitsisi olla. Yksinkertainen, kauniin värinen, pituus tuohon olkapäähän vaikka.

Aikuisikäni aikana olen oppinut että minulle ei käy kiharat, punertavat värit eikä liian vaalea.
Olen myös kokenut että en ole juurikaan puhunut samaa kieltä kampaajien kanssa - tai sitten he näkevät minut jotekin aivan eri tavalla.

Tuo onkin mielenkiintoinen ajatus: miten muut ihmiset näkevät minut?
Mikä siihen vaikuttaa? Vaatteet, puhetyyli, liikkuminen...? Mikä muu?

Tänään sain niin tarpeekseni ohuesta hiirenhännästä niskassa ja epämääräisestä väristä, että marssin naapurikadun kampaamoon. Se on ranskalainen ketju, jossa autokuski hakee autosi kadulta ja parkkeeraa talliin, jossa eteesi kannetaan haluamiasi juomia, jossa ilmastointi pelaa ja henkilökunta pokkuroi mennen tullen.

Minua tuli palvelemaan nuori ja erittäin lyhyt mies. Oli hilpeää kun hän leikkasi tukkani aluksi seisten (siis niin että molemmat seisoimme) ja hän oli korkojeni ansiosta minua arviolta parikymmentä senttiä lyhyempi. Mutta joka tapauksessa arvostan suuresti kampaajaa, joka katsoo kokonaisuutta eli ihmistä seisomassa ilman mitään kampaamokaapuja.

Ja miltä näytän nyt? Tukka on "teknisesti hyvä", ellei peräti loistava. Väri on kaunis, tukka hyvin huolellisesti leikattu. Mitä sitten valitan? No kun lopputulos ei ole "minä". En halua olla "pirteä", "tyylikäs", "reipas" tai "nuorekas". Ei riivattu. Pakko tämä kuitenkin oli tehdä, sillä lähtökohta oli tuhannen kertaa pahempi. Eikä tämä siis paha ole. Kunhan vaan tuntuu ettei sisimpääni taaskaan nähty - mutta toisaalta..miten se voisi olla mahdollistakaan lyhyen kampaamovierailun aikana?!

Miksikö olen iloinen?

Tänään olen oikein iloinen ja onnellinen. Molemmat pojat heräsivät ilman herätyskelloa ja se se vasta on jotakin! Aamiaiseksi söin kaksi paahtoleipää joiden päälle panin ensin vuohenjuustoa, sitten sen päälle aprikoosihilloa. Nuo maut ruokkivat toisiaan. Join liki litran teetä ja niin alkoi kiva päivä.

Minua ilahdutti myös postin tuoma lehti Suomesta, tekemäni taulukauppa ja ihana sää. Lämpötila on 12 astetta plussan puolella ja aurinko panee parastaan taivaalla. Voin taas olla ulkona itse tekemäni harmaa "navettavillatakki" päällä!

Piti ostaa uusi bussi-/metrolippu ja automaatilla autoin nuorta äitiä joka oli samassa puuhassa, muttei taipunut koneen vaatimuksiin. Neuvoin, sain hyvän mielen ja hän lippunsa. Ruokakaupassa ei ollut jonoja, löysin sopivan kokoisen lammaspaistin juuri kun luulin etten keksi mitään ruokaa...ja paluumatkalla vanha mies sanoi kysyi tietä - mutta paljasti sitten halunneensa vain "hiukan puhella kauniin rouvan kanssa". Oih!

Lounaani oli yksinkertainen mutta juuri sopiva. Keitetty kananmuna, suolaa, ituja, balsamicoa, oliiviöljyä, leipää, valkoisipulilla ja yrteillä maustettua tuorejuustoa. Hyvin edullista, hyvin maistuvaa, hyvin helppoa ja sen sellaista.

Olen riemastunut siksikin, kun eilen kuulin että miehen sisko perheineen Calais’ta varmaankin tulee meille jouluksi. Ei aivan aivan aivan varmaa, mutta melko sellaista. Haluan niin kovasti sekä olla täällä uudessa kodissa joulun että saada vieraita!

Eikä tämä varmasti vielä tähän lopu. Toivon että teidän muidenkin päivänne on hyvä - ihan loppuun asti.

Haluatteko unelmoida...?

Unelmointi on ehdottoman tarpeellista, arvelen minä. Suurestikaan ei ole väliä sillä, ovatko unelmat realistisia ja onko niiden toteutuminen millään muotoa mahdollista. Kaikkea ei ole hyväkään saada, uskon nimittäin.

Unelmia voi olla kaiken kokoisia kuten tiedämme. Ne voivat liittyä oikeastaan mihin vain. Ne voivat olla salaisia, tai ne ovat sellaisia joista jauhetaan julkisesti kaikkien kanssa. Yleistä omaisuutta, melkein. Kaikki unelmat ovat yhtä hyviä, sillä unelmien päätarkoitus - haluan näin ajatella - itse unelmointi.

Oletteko joskus toivoneet vaikkapa että olisitte eläneet eri aikakautena? Mikä olisi ollut tuo aika?

Melkein kaikki naiset varmaankin ovat ainakin joskus haaveilleet olevansa tyrmäävän kauniitaja tyylikkäitä. Sellaisia, että koko sali pyörtyy kerrasta kun astut sisään!

Entä kaikki haaveet unelmien prinsseistä sun muusta sellaisesta? Iltapukujen kahinasta, kaiken huomioivasta partnerista, herkuista ja älyllisestä keskustelusta aamuun asti?

Nämä kaikki kuvat ovat kirjastani nimeltä Paquebots - la vie à bord. Se on valtavan ihana valokuvakirja menneen maailman laivamatkustamisesta. Saa minut unelmoimaan - vaikka hyvin tajuan että "aika entinen ei koskaan enää palaa", eli tuollaisenaan unelmani matkustaa tuollaisella laivalla tuollaisessa seurassa ei koskaan voi tulla todeksi.

Entäpä pieni junamatka? Orient-Expressin sivuilla on vaikka mitä vaihtoehtoja. Kaikki sellaisia tosin, että jäävät luultavasti ikuisesti haaveeksi. Mutta mitä minä alussa kirjoitin? Mitä sitten!
Pääasiahan oli.....

Haluatteko inspiroitua?

Meillä on tänään erikoinen päivä: esikoisen opettaja on lakossa (aika moni koulussa on), mutta pienemmän pojan opettaja töissä. Niinpä olen isomman kanssa kotosalla ja pienempi miettii koulussa miksi ihmeessä hänenkin opettajansa ei voisi lakkoilla...

Minä päättelin uuden kaulurin. Tykkään väristä, mutta pakko sanoa ettei se sovi naamani väriin ollenkaan. Olen aivan sairaan näköinen tuon kanssa.

Tämä ruskehtava sen sijaan sopii hyvin. Samasta langasta tein viime viikolla hatun ja yhdessä ne ovat aika mainiot.

Haluatteko ihastua ja/tai saada uusia ideoita? Katsokaa näitä sivuja, ihailkaa tuotteita ja kauniita valokuvia. Myös blogi on kiva. Näitä ranskalaisia sivuja olen tainnut aikaisemminkin mainostaa.
En oikeastaan hämmästynyt kun huomasin noiden kahden tekijän tekevän myös yhteistyötä.
Molemmista sivustoista löytyy minusta paljon sellaista, josta voi ottaa mallia omiinkin tekeleisiin. Tyyli on justiin eikä melkein ihana.

Mielenterveydellisistä syistä

Muistan aina miten yksi setäni kertoi ensimmäisestä kesätyöstään. Hänen hommanaan oli viedä iltapäivälehdet kioskeihin myyntiin. Joka päivä sama juttu. Samat kioskit, samat lauseet vaihdettiin ja lehdet vaihtoivat omistajaa. Kerran hän päätti omien sanojensa mukaan "mielenterveydellisistä syistä" tehdäkin kierroksen toisin päin. Menikin ensin sinne missä oli käynyt ennen viimeisenä ja päinvastoin. Ajatteli että vaihtelu voisi virkistää kioskien henkilökuntaakin.

Mitä vielä: niissä kioskeissa jotka nyt olivat vuorossa ensimmäisinä naristiin "miten sinä nyt jo tulit, en vielä osannut odottaa...no anna nyt sitten ne lehdet niin täytyy alkaa niitä panna esille", ja kioskeissa jotka olivatkin nyt kierroksen lopussa, kitistiin "no tulithan sieltä vihdoin, on tässä jo odotettukin!".

Päivä oli erilainen, mutta kokeilu jäi kuulemma tuohon yhteen kertaan. Plus miinus nolla siis, pollavaikutus vain negatiivinen.

Minä olen niitä joilla on paljon tapoja jotka eivät muutu. Nautin niistä, saan niistä turvallisuuden tunteen ja ne helpottavat elämääni. Olen kuitenkin myös halunnut oppia tekemään toisin, valitsemaan eri vaihtoehdon, uskaltamaan sitä ja kokeilemaan tuota. Siitäkin on ollut paljon iloa, etua ja vaikutus pääkoppaan on yleensä aina ollut plussan puolella. Aina se ei ole ollut kuitenkaan helppoa, mutta paljon uutta olen kokenut ja löytänyt.

Suosittelen kaikille:

- "eksy" joskus tahallasi! Mene paikkaan jota et tunne, älä ota karttaa mukaan. Luota siihen että löydät pois - ja sitten nauti uudesta näkemästäsi ja kokemastasi.
- ympäröi itsesi väreillä joista et pidä. Käytä väriä/värejä vaatteissa tai kotona, tai maalaa sillä tai jotakin. Voit saada "uuden ystävän".
- maista ruokaa joka on sinulle uusi ja josta et usko tykkääväsi. Voit yllättyä.
- sano jotakin erilaista ja yllättävää tilanteessa, jossa kaikki odottavat sinun reagoivat tuttuun tapaasi...varma vaikutus!
- yritä tehdä joka päivä jotakin, mitä et ole koskaan ennen tehnyt. Se voi olla vaikka rappusten kävely takaperin. Ai miksi? Uskon että kaikki uusi raikastaa pääkopan sisältöä ja kantaa hedelmää tavalla tai toisella.

Kuvalla ei sitten ole mitään tekemistä tämän aiheen kanssa! Vai onko sittenkin...? (Jep, on! Pojat kantavat näitä kuivia lehtiä kotiin ja lupaavat askarrella niillä. Yleensä ne kuitenkin jätetään maahan makaamaan. Eilen meinasin alkaa raivota aiheesta, mutta kokeeksi sanoinkin että onpa hieno tilateos!)

Kuva puhuu pimeässä

Minulla on pienestä, vanhasta mustavalkokuvasta suurennettu kuva, joka on lasin alla kehyksissä ja tällä hetkellä olohuoneessa takan päällä. Eilen poltin kynttilöitä kuvan edessä ja hämärässä, vain kynttilänvalossa kuva alkoi melkein elää. Katselin sitä tarkemmin kuin varmaan koskaan ennen.

Tiedän vain että kuva on otettu Tampereella ja melko varmasti Viikinsaaressa. Se ajoittuu 1900-luvun alkuun. Katsokaa noita vaatteita! Olen miettinyt useasti mikä tilanne tässä on kyseessä. Ryhmäkuva, jonka tunnelma on lievästikin sanottuna vapautunut! Tuo yksikin ylioppilaslakkipäinen (?), joka makaa maassa. On hieman heilahtanut kuvanottohetkellä - ja varmaan ennen ja jälkeenkin sitä...samoin ystävänsä oikealla. Nainen valkoisissaankin on istunut maahan - mahtaako olla ihan tavallista tuona aikana, noin hyvissä vaatteissa?

Mikä lienee vuodenaika? Jotenkin näyttäisi syksyltä, koska maa on täynnä kuivia lehtiä. Talven jälkeen keväällä ne eivät enää näytä tuolta. Osalla on lämpimän näköiset vaatteet päällä, mikä sekin kertoo jotakin vuodenajasta. Mutta sitten tuo yksi ylioppilaslakki...Tosin ennenhän pidettiin hattua koko kesän, mutta että ympäri vuoden? Ja onko tuo valkoinen varjo aurinkoa vai sadetta vastaan?

Minun tekisi mieli kirjoittaa joillekin näistä ihmisistä elämä. Ehkä teenkin sen joskus.

Joko taas?!

On varmaan aika kulunutta sanoa että aika tuntuu menevän siivillä. Mutta kun. Kyllä se menee. Sitä paitsi koko ajan nopeammin. (Tai siltä minusta tuntuu.)

Mies nauraa makeasti aina kun kysyn keväisin "joko TAAS on filmijuhlassa Cannes’ssa?" ja näin syksyisin kyselen miten on mahdollista että taas on Beaujolais-viinit kaupoissa, JUURIHAN niiden aika oli". Sitä paitsi joulu alkaa olla ihan jatkuvasti, kesälomia pitäisi olla miettimässä vaikka edellinen päättyi vasta, koulujen lomat seuraavat vauhdilla toisiaan, minulla on syntymäpäiviä tuon tuostakin (ja lapsilla niitä vasta onkin!) ja koko ajan on perjantai (ja alakerran mies siivoaa kolinalla), toisaalta maanantait tulevat niin äkkiä, kahvi on aina lopussa vaikka juuri ostin, rahat loppuu vaikka vasta sain, lasten vaatteet jäävät pieniksi ennen kuin otetaan kaupan muovipussista ulos. (Tai siltä minusta ainakin tuntuu.)

Ei kai tässä nyt ole käynyt niin että hösään jotakin asioita jotka voisivat olla sinällään, ja sen vuoksi jään paitsi jostakin Hienosta ja Tärkeästä? Vai onko niin että ajantaju muuttuu iän myötä? Mutta sitä minä vaan, että miksi sen ajan täytyy alkaa juosta kuin vimmattu juuri silloin, kun tuntuu että sitä voisi olla enemmänkin ja että sen soisi vallan pysähtyvänkin välillä...?

Ruuasta, rahasta (ja niiden puutteesta)

Eilen seurasin Ranskan tv:stä mielenkiintoista keskustelua ruuasta. Ohjelmassa käsiteltiin mm. ruuan ja sairauksien välistä yhteyttä, torjunta-aineiden käyttöä, ylipainoa, keinotekoisia aromeita jne. Käytiin myös tutustumassa ravintoloiden keittiöihin ja ravintolakouluun - ja vaikka mitä, kaikki ruokaan liittyvää.

Ohjelma herätti paljonkin ajatuksia. Keskustelemassa oli eri tavalla ravintoon suhtautuvia ihmisiä ja sen myötä juttua riitti. Olin vaihtelevasti melkein kaikkien puolella. Ymmärsin yhtä lailla niitä jotka sanoivat, että yrittävät syödä niin terveellisesti kuin suinkin (mitä sekin sitten lopulta on..) ja välttävät mm. torjunta-aineita ja yrittävät ostaa vain bioa jne. Mutta yhtä hyvin pääsin innokkaasti nyökyttelemään kommenteille kuten "kohta kaikki on kiellettyä ja terveydelle vaarallista! Haluan nauttia elämästäni, siihen kuuluu hyvä ruoka, enkä aio laskea kaloreita tai ravintoarvoja!"

Enkä edelleenkään väitä tietäväni kuka olisi "oikeassa". Kannattaisikohan tässäkin pysyä diplomaattisesti keskitiellä?

Yhdestä asiasta olen varma: haluan syödä (silloin kun se on minusta kiinni) sitä mitä kehoni pyytää. Aion antaa sen itselleni oli se mitä hyvänsä. Se siis voi jonakin päivänä olla suklaata, seuraavana vihreitä omenoita ja sitä seuraavana verinen pihvi. Uskon, että nauttimalla aidosti siitä mitä syön, voin paremmin. Uskon myös, että tasapaino mässäilyn ja pihistelyn suhteen tulee kuin itsestään tätä "reseptiä" noudattaen. Siksi minulla on päiviä, jolloin lounaani voi olla vuohenjuustoa ja leipää ja muutama kuppi teetä. Kuten tänään. (Ja voi pyhä pamaus miten hyvää tuo juusto onkaan! Sain vielä puoleen hintaan kun viimeinen päivä on huomenna..mutta eihän siitä silloin ole kuitenkaan muruakaan jäljellä!)

Tämä ei varmaankaan ole minkään ravintoympyrän tai muun ohjeen mukainen lounas, mutta minun vatsani tulee kylläiseksi ja mieleni hyväksi. Illallinen on tällaisena päivänä sitten yleensä luonnostaankin isompi ja sisältää aika tavalla erilaisia asioita.

Mutta kylläpä on kestänyt vuosikausia oppia kuulemaan mitä itse haluaa!

Takaisin siihen tv-ohjelmaan. Siinä erään perheen äiti kertoi että heillä ei ole paljonkaan varaa ruokaan. Budjetti oli n. 15 euroa päivälle. Perheeseen kuului vanhemmat ja kaksi tytärtä, n. 10-15 -vuotiaat. Äiti valitti ettei sillä rahalla "saa mitään". Ei sitä, ei tätä. Samalla kamera kiersi perheen keittiötä ja mitä siellä näkyi: muropaketteja, keksipaketteja, erilaisia maustettuja jugurtteja, teollisesti jalostettua sitä ja tätä. Välttämätöntä? Perusruokaa?

Tuntien ruuan hinnan Ranskassa suht hyvin teki mieli huutaa perheelle haloo. 15 eurolla ei todellakaan ehkä osteta päivittäin herkkuja ja puoli- tai täysvalmiita ruokia, mutta paljon muuta. Ja kyllä, minä ostan itsekin "roskaruokaa" silloin tällöin enkä minä tee kaikkea alusta loppuun. Tajuan silti, missä hyvin helposti voisi halutessaan säästää rahojaan ja ehkä terveyttäänkin.

Tekisivät sipulikeittoa, saakeli.
Se on oikeasti ravitsevaa, edullista ja hyvää.
Tämä puolitoista kiloa sipuleita
maksoi tänään 55 senttiä.

(Hyvänen aika miten kaunis valo keittiöömme tuli tänään yhden nurkilla. Kaikki pinnat muuttuvat kuin taikaiskusta kiinnostaviksi. )

Ruokaan, rahaan ja niiden puutteeseen liittyy vielä viimeinen juttu; kun tulin ruokakaupasta istui sen ulkopuolella nainen, jolla oli lappu "Minulla on nälkä, antakaa rahaa". Kun olin kohdalla, hän alkoi sättiä minua siitä miten suuren ostoskärryn kanssa vain kuljen ohi antamatta rahaa hänelle jolla sitä ei ole. Kysyin häneltä että onko siis nälkä, voinko antaa vaikka yhden ostamistani sämpylöistä tai banaaneista? Naisen nälkä meni ohi. Sen sijaan hän heitti minua jollakin ilmaisjakelulehdellä ja toivotti syvälle helvettiin. Pitäköön nälkänsä.

Reppu jupisee

Liivia oli leväyttänyt käsveskansa sisällön pöydälle ja pyysi muitakin samaan puuhaan. Innostuin heti, tässä tulos:

Nyt kassissa on harvinaisen vähän tavaraa. Hyvin usein tuohon voi vielä lisätä pillimehuja, keksejä, suklaata, vesipullo, poikien minulle tuuppaamia aarteita jne.

Klikkaa kuvaa isommaksi ja huomaa mm. vieteri huulipunan lähellä (mistä ja miksi???), ompeluneula ja virkkuukoukku...nyt ei ollutkaan hedelmäveistä kuten vielä viikonloppuna.

George, jonka kanssa kukaan ei leiki

Tässä on George. Se on nalle, jonka tein kesällä -96. Tuona kesänä mieheni (vai oliko se silloin vielä "poikaystävä"?) oli kuukauden Suomessa luonani. Ajoi Ranskasta autolla ja menin häntä Saksaan vastaan lautalle. Yhdessä ajoimme Tanskan ja Ruotsin läpi ja lautalla Suomeen. Hän osti minulle tuntemattomaksi jääneestä syystä englanninkielisen kirjan, joka on täynnä ohjeita vanhanaikaisten nallejen tekemiseen. Aloin heti töihin ja tein nallea mm. vanhempieni mökillä, missä olimme muistaakseni viikon. Isä auttoi tekemällä juuri oikeankokoiset nivelet nallelle. Kädet ja jalat ja pää siis liikkuvat. Nalle on ommeltu kokonaan käsin.

George valmistui juuri parahiksi kun mies lähti autolla takaisin. Hän otti jo mukaan minun tavaroitani, jotta minulle ei tulisi niin paljon tuotavaa muutossa. Tuolloin emme edes tienneet milloin tarkalleen pääsisin lähtemään. Sain opintoni loppuun joulukuussa ja tammikuussa muutin. George oli siellä jo odottamassa. En muistanut että olimme tehneet nallelle passinkin...voi hyvänen aika...

Sen jälkeen nalle on seurannut meitä kaikissa muutoissa. Kun tuli lapsia olin innoissani että nyt varmaan pojat tykkäävät leikkiä äidin tekemällä nallella - ja pyh. Kumpikaan ei ole koskaan tippaakaan välittänyt siitä. Tuolla se istuu hyllyn päällä poikien huoneessa ja välillä se harjataan pölystä puhtaaksi. Toisinaan se saa olla mannekiinina kuten tänä aamuna, kun sai esitellä eilen kutomani päähineen. Se on minulle, ei siis nallelle kuitenkaan!

Kai tällaisiakin päiviä tarvitaan

Olen kuluttanut suuren osan päivästäni jonoissa numerolappu kourassa. Yhdessä jonossa olin yli tunnin, täysin turhaan, omasta syystäni. Muutaman asian sain hoidettuakin ja se on hyvä juttu. Koska olin kaupungilla ja nälkä iski, painuin sisään tänne. Exki on kiva pikaruokaketju, jonka tuotteet ovat jotakin ihan muuta kuin mitä pikaruualta voisi odottaa. Hyviä keittoja, erityisen hyviä leipiä, salaatteja ja muuta. Kahveja, teetä, kakkua, kaikenlaista. Hinnatkin paikallaan.

Sitten ostin sukat ja tulin kotiin. Vau mikä päivä. Pöh.

Kun hain pojat koulusta oli jo pimeää. Kun olimme kotona 17.30 oli vieläkin pimeämpää. Pitääkö edes sanoa että satoi myös. Tämä oli ensimmäinen kerta kun talviaikaan siirtymisen jälkeen oli pitkä päivä koulussa. Sen totisesti huomasi. Tunnissa valo muuttuu jo kummasti, lopulta katoaa lähes kokonaan. Nyt kun katson ulos näkyy vain katulamppujen kelmea valo...joka on kyllä kieltämättä aika kiehtova. Nyt sitten on ilta, mies ei edelleenkään kotona, ruoka uunissa, pienempi meinaa taas nukahtaa käsiin.

Ottakaa arabialaista maustekakkua. Tein sitä sunnuntaina ja oikeasti sitä ei enää ole. Nyt sitä tarvittaisiin kovin.

Se päivä oli iloinen (vaan nyt se on jo eilinen)

Eilinen oli hyvä päivä. Kaikki saivat tehdä rauhassa asioita joista tykkäävät, toisaalta myös teimme yhdessä asioita. Pojat olivat isänsä kanssa uudessa puistossa ja leipää ostamassa, minä tein sillä aikaa yhtä lempiruokaani. Boeuf bourguignon ei juuri voi mennä pieleen, jos käyttää oikeita aineita ja aikaa.

Kokkiin kaadettavan punaviinin määrästä voidaan keskustella, mutta ruokaan sitä on joka tapauksessa kaadettava reippaalla kädellä. Tämä ruoka on keitettyjen perunoiden kanssa sellaista, jota syön silmät kiinni.

Lisään tähän reseptin kun sitä kommenttilootassa toivottiin:

BOEUF BOURGUIGNON
aineet:
n. 600 g naudanlihaa, pataruokaan sopivaa, ei tarvitse olla "liian hyvää"
n. 200 g savukylkeä/pekonia
pari sipulia
puolisen litraa punaviiniä (mieluusti Bourgougnen alueelta, edullinen kelpaa hyvin)
tuoreita herkkusieniä parisataa grammaa (tai purkista)
hillosipuleita sanotaan nyt parikymmentä
tomaattipyreetä ruokalusikallinen suunnilleen
pari porkkanaa
voita
lihaliemikuutio (tai puolikaskin riittää)
vehnäjauhoja suurustukseen (ruokalusikallinen, pari)
suolaa, pippuria, timjamia, pari laakerinlehteä, valkosipulia

(Suokaa anteeksi kun antamani määrät ovat summittaisia. Olen oppinut tekemään tämän ruuan vuosien varrella muiden ohjeilla ja kokeillen. Ohjeita on monia, joissakin on aineita joita ei tässä ole, samoin "painotus" eri aineosien välillä voi vaihdella paljonkin tekijästä riippuen.)

Rautapataan voita ja siihen paloiksi leikattu savukylki tai pekoni. Sekaan sipuli tai kaksi pieneksi leikattuna. Idea ei varsinaisesti ole ruskistaa mutta lämpöä saa olla reippaasti. Samaan aikaan paistinpannulla voissa kuullota paloiksi leikattuja sieniä ja porkkanoita ja hillosipulit. Itse teen jokaisen aineksen erikseen ja siirrän odottamaan.

Sitten pataan pekonin ja sipulin sekaan kuutioiksi leikattu naudanliha. Ideana ruskistaa palojen pinta, varsinainen kypsytys tulee uunissa. Sitten voipi viskata taas pataan jonkun verran voita ja pari ruokalusikallista vehnäjauhoja. Ruskistetaan hiukan, sitten päälle punaviini. Sekoitellaan ja annetaan muhia hiukan, pannaan sekaan pari lasia vettä ja n. puolikas lihaliemikuutio, sitten tomaattipyreetä, valkosipulia...suolaa, mustapippuria, hyppysellinen timjamia, laakerinlehtiä...

Laita sitten sekaan paistinpannulla käsittelemäsi sienet, porkkanat ja hillosipulit. Vielä mausteet (suolaa, mustapippuria, hyppysellinen timjamia, laakerinlehtiä...) ja sitten uuniin n. 180 astetta ja noin tunti...tai vähemmän lämpöä ja enemmän aikaa. Tuoksu on puoli ruokaa!

Toiset tykkäävät esim. hillosipuleista kovasti ja tykkäävät panna niitä suhteessa paljon. Toiset eivät, ja huitaisevat mieluummin suhteessa enemmän sieniä. Tämä ruoka ei yleensä voi mennä pieleen muttei liioin koskaan maistu täsmälleen samalta. Kaikki on kiinni ainesten suhteista ja itselleen sopivat määrät oppii kokeilemalla ja tekemällä monta kertaa. Kastikkeen koostumukseen (paksua/ohutta, paljonko vettä suhteessa viiniin jne.) pätee aivan sama. Kokeile. Lihaa voi panna hiukan vähemmän tai sitten enemmän ja toisaalta vähemmän pekonia jne.

Mielestäni tärkeintä tämän ruuan tekemisessä on se, että käytetään rautapataa, voita ja aikaa.
Kaikki maut kannattaa ottaa talteen eli paistinpannu huuhdellaan voista ja paistonesteistä puhtaaksi vedellä tai viinillä ruuan sekaan. Ja tämä ruoka on sitten sellaista joka maistuu seuraavana päivänä lämmitettynä jos mahdollista vielä paremmalta.

Tänä aamuna sitten pojat lähtivät taas loman jälkeen kouluun. Luulin että nauttisin ensi sekunnista alkaen yksinolosta. Sen sijaan olo onkin ontto. Pienempi valitteli koko loman miten koulussa ei ole ketään kaveria, lisäksi hänellä on aika paljon vaikeuksia itse koulutehtävissä ja opittavissa asioissa. Hän sanoo että pelkää ruokalan tätiäkin joka huutaa. Isompi puolestaan nyyhkytteli eilen illalla sitä miten koulussa on kaikki tyhmää ja miten häntä jännittää ensi kevään leirikoulu jo nyt...

Eli kun ovi pantiin kiinni, aloin odottaa sitä hetkeä kun menen hakemaan lapset koulusta iltapäivällä. Toivon että heidän päivänsä muovautuu mukavaksi haikeasta aamusta huolimatta.

Isänpäivää!

Lasten kanssa tekemäni kortti lähti ajoissa ja usein soitellaankin, mutta näin kun asuu eri maassa kuin vanhempansa tuntuu välillä ettei tarpeeksi voi olla tekemisissä. Onhan nämä isän- ja äitienpäivät vähän sellaisia tekemällä tehtyjä...mutta kuitenkin, hyvää isänpäivää kaikille isille, omalleni eniten.

Kuvassa isä viisikymmentäluvulla Helsingissä vierailulla. Jazzia kuunnellaan kuulemma keskittyneesti. Isä on tuossa mielestäni hurjan komea! Onhan se vieläkin, mutta hiukan enemmän on harmaata!

Harjanvarressa

Eilen oli lohduton sää. Satoi vettä tai jäätävää loskaa melkein koko päivän. Kova tuuli heitteli puista lehtiä sinne tänne. Enimmäkseen tänne. Siksi katollamme räystäsaukot menivät lehdistä tukkoon ja vesi teki uima-altaita katonreunalle. Vanhassa talossa kaikki aina hiukan falskaa ja siksi saimme vettä sisään jo kesällä. Tosin katto silloin korjattiin, mutta haluan pitää vesialtaan poissa mikäli se minusta kiinni on. Ja onhan se, ei täällä muitakaan aikuisia päivisin näy.

Vastapäisen talon miehellä oli samat puuhat menossa.

Esikoinen virnuili terassin ovelta että onko kylmä ja otti kuvia. Olin kuulemma hassun näköinen harjani kanssa. Voi olla, mutta sain kasan lehtiä kalastettua ja putki veti taas hienosti kaiken, mitä Esteri taivaalta pudotti. Ja tulihan sitä, koko yönkin.

Kupit

Pikkujutut kyseli kuppiasiaa. Esittelen siis minäkin kuppini! Teekupit ensin rivissä. Käytän näitä neljää yleensä näin: vasemman puoleinen valkoinen Indiskan kuppi on aamuteetä varten. Seuraavasta lipitän päivän mittaan. Löysin sen IKEA:sta melkein kymmenen vuotta sitten, ostin kaksi ja toinen hajosi mämmikouramieheni käsittelyssä. Tykkään tästä jäljellejääneestä edelleen kovasti. Sinisävyinen Iittalan Taika-kuppi on toinen viime kesänä vanhemmiltani saamistani. Siitä juon yleensä illalla. Se toimii myös ajoittaista Suomi-ikävää vastaan. Viimeinen, musta Indiska-muki (samanlainen kuin ensimmäinen mutta eri väri) on iltateetä varten myös.

Älkää nyt sitten luulko että maailmani murenee jos juon "väärästä" kupista "väärään" aikaan. Ei suinkaan. Huomaan vain valitsevani tietyn kupin tiettyyn aikaan. Huomaan myös että jos mieli on aamulla valmiiksi ankea otan värikkään kupin.

Aamiaiseni menee yleensä niin että juon teetä leipien kera ensin, sitten jonkun ajan kuluttua maitokahvia ja ehkä suklaata. Kahvia juon kulhoista. Joku näistä alla olevista toimii siinä tarkoituksessa. Jos keitän espressoa niin ryystän sitä pikkupikkukupista, josta en nyt tajunnut ottaa kuvaa. Se on kuitenkin aurinkokuviollinen kuppi, joka on ollut lapsena leikeissäni. Luulen että se on nimenomaan lasten leikkikuppi alunperin.

Kahvi tuntuu maistuvan pienimmillekin...kun selkänsä kääntää....

Harmaa

Villapaita valmistui eilen illalla samaan aikaan kun kuulin ja näin Ranskan tv:stä surullisia uutisia Suomesta. Kuin sattumalta olin ehtinyt jo sytyttää kahdeksan Kivi-tuikkua ikkunalle palamaan, kuten niin monena iltana syksyisin muutenkin. Nyt kahdeksan lasikippoa tuntui saavan uudenlaisen merkityksen. Myöhemmin illalla sain tietää, että yhdeksättäkin kynttilää olisi tarvittu. Sinne meni yhdeksän elämää. Turhaan - taas jälleen kerran.

Kaikesta huolimatta...paita on pehmeä ja mukava ja sopivan kotikutoisen näköinen. Väri on sellainen hiirenharmaa. Ohjeena käytin Garnstudion ohjetta ja lankana Phildarin Kidmohairia. Lankaa meni n. 170 g. Paita on kevyt ja uskon sen olevan aika lämminkin. Sääennuste kertoo että huomenna täällä saattaa sataa lunta. Ehkäpä se saisi meidän pojat vapaaehtoisesti hiukan uloskin. Minä en ole niitä jotka ulkoilevat säällä kuin säällä tai tavan vuoksi ja voin aivan hyvin olla sisätiloissa poikineni hyvällä omatunnolla päiviäkin. Tylsäksi se vaan alkaa käydä - ja päätä särkee varmaan hapenpuute.

Äiti mua hävettää

Eilen vesisateesta huolimatta raahasin pojat pakkokävelylle. Meillä oli oikein määränpääkin: piti mennä katsomaan yhden hammashoitolan puhelinnumero niiden ovesta, kun en muistanut paikan nimeä osoitteesta puhumattakaan. Numero saatiin paperille ja sitten löysimme maasta litimärän postikortin. Se oli leimattu kaksi päivää sitten ja siinä luki kuta kuinkin näin: "Rakas Äiti, kiitän Teitä vielä kaikesta ja toivottavasti voimme taas pian tavata. Minulla on kaikki nyt hyvin, älkää huolehtiko. Sanokaa myös isälle paljon terveisiä. Ajattelen teitä lämmöllä". Ja sitten allekirjoitus.

Katsoin kortista osoitteen, missä tuon Rakkaan Äidin pitäisi asua. Se olikin aivan vieressä. Sanoin pojille että nyt tehdään Améliet ja viedään kortti perille. Päivän hyvä työ, nääs. Kortti on varmasti pudonnut postimieheltä, ajattelin. Talossa oli erikseen sisäänkäynti "Service" eli palveluskunnalle. Liekö vielä käytössä. Varsinaisen ovenkin löysin, mutten postilaatikkoa tai postiluukkua! Niinpä jätin vettyneen kortin rappusille.

Jäin miettimään korttia ja sen sanomaa. Mitä jos Rakas Äiti olikin sen jo saanut ja lukenut ja sitten heittänyt pois...? Ehkä äiti ei halua olla missään tekemisissä pojan kanssa? No, ilkeät ihmiset saavat palkkansa. Nyt kortti tulee hänelle toistamiseen. Toivon kuitenkin, että kortti oli odotettu ja että se lämmitti Rakkaan Äidin mieltä.

Sitten näin kadulla tuolin. Olen halunnut sellaista jo jonkun aikaa. Se seisoi erittäin likaisena (mm. maalitahroja ja hämähäkin seittiä) roskapussien vieressä. Mietin ääneen mahtaako tuolikin odottaa roska-autoa. Pienempi poika sanoi "joo" ja esikoinen - harkitsevainen kun on, toisin kuin äitinsä! - sanoi ettei sitä kannata ottaa, ei varmaankaan ole roska.

Otin kuitenkin. Esikoinen sanoi "nyt juostaan!", mutta ilmoitin ettei minun tarvitse juosta koska en ole mitään varastanut. Ilmiselvästi roskiin menossa tämä tuoli. Sitten esikoinen sanoi "äiti mua hävettää"....Vastasin että siihen hänen on tottuminen, jatkoin matkaa, kuitenkin aavistuksen nopeammin, sillä aloin itsekin pohtia olenko sittenkin napannut jonkun vielä käytössäolevan tuolin...Mutta hittojako sitten pitävät sitä keskellä katua roskapussien välissä!

Kotona puhdistin sen ja tykkään kovasti. Nyt sen päällä on vaarini vanha nahkainen matkalaukku.

Tuoli on erittäin tukeva ja uskomattoman painava. Jaloissa on pienet rei’ät ruuveja varten. Näitä näkee usein esim. kahviloiden edustoilla, joskus maahan ruuvattuna.

Tiistaina kotona

Tässä on keltainen liivi, jonka tein viikonloppuna (lähinnä autossa). Ohjeena oli vanhan Novita-lehden malli, mutta koska lanka oli jotakin aivan muuta kuin ohjeessa, pelotti lopputulos aika tavalla. Vaan eihän näissä jutuissa ole kyse elämästä eikä kuolemasta. Liivistä tuli oikein onnistunut, hyvän kokoinen ja Phildarin lankojen hinnaksi tuli n. 13 euroa.

Mies sai siskoltaan vanhan autonsa, jonka on saanut silloin kun perhe asui Senegalissa. Auto on ollut siskolla siitä asti, mutta nyt muistaessaan antoi sen pikkuveljelleen. Se on tehty jostakin peltipöntöstä ja minusta se on täynnä aurinkoa.

Meillä harrastetaan nykyään ei rahan-, vaan langanpesua. Miehen sisko oli löytänyt autotieltä kassillisen lankoja joille ei keksi käyttöä kun ei osaa tehdä itse mitään. Suurin osa on kauhean värisiä ja akryyliä (tai puoliksi ainakin), mutta mukana on joitakin valkoisia, kauniin keltaisia ja vihreitäkin. Pesin pienemmän pojan kanssa kylpyammeessa kaikki kerät, sillä ne haisevat pölyisiltä. Mistähän nämäkin ovat kotoisin? (Ja mitähän näistä teen??)

Pojilla on vielä tämä viikko lomaa. Aamu oli aurinkoinen (kun otin liivikuvan, esimerkiksi) mutta nyt on lohduttoman sateista. Piti mennä ulos mutta hitot. Sama kai se sitten on. Pelataan Unoa. (Taas.)

Iloa vanhasta

Viikonloppu meni siis Calais’ssa. Kävimme poikien kanssa uimahallissa, maalasin isäntäväen talon ulkoseinän, kudoin liivin ja aloitin villapaitaa, söimme, joimme ja katselimme elokuvia, mies kävi poikien kanssa elokuvissa (minkä ajan kudoin teatterin aulassa ja haastattelin teatterinpitäjää tulevista elokuvista - teatterinpitäjä, joka on ohimennen sanottuna on niin sympaattisen oloinen, että mieluummin häntä katselee sen puolitoista tuntia kuin lastenelokuvaa!) - mutta kaikesta kivasta parasta oli eilisen käynti Emmauksen kirpputorilla. Katsokaa vaikka:

Olen harjannut tämän aamun näitä kirjoja pölystä ja elukoista. Jätin ne ulos tuulettumaan. Kaikki yhteensä 6 euroa. Vanhin kirja on 1800-luvun lopulta, uusin neljäkymmentäkymmentäluvun alusta. Koulukirjoja, sanakirjoja, lastenkirjoja ja romaaneja.

Hyvin kauniita joka ikinen.

Kiljahtelen aina riemusta kun löydän kirjoihin kirjoitettuja tekstejä. Upeaa, vanhaa käsialaa on ilo katsella.

Iloa vanhasta II

Toinen ilonaihe on hyvin usein kirjojen välistä löytyneet paperilappuset. Tässä on kirjanpidon oppikirjan välistä löytynyt menu, joka on päivätty 22.10.1950.

Sitten löysin kolmella eurolla tämän en-tiedä-sen-nimeä-jutun, jonka tarkoitus on kuivata liika muste kun kirjoitetaan mustekynällä. Mukana on vielä jonkun verran imupaperia, josta siis otetaan aina käytön jälkeen päällimmäinen pois.

Sitten tällainen ikikalenteri. Nuppeja kääntämällä saa oikean päivän ja kuukauden esiin. Päällys on metallia. Aika pöhkö, mutta tekstit ovat kauniit.

Kolmen euron Jeesus kuvattuna katolla tänä aamuna. Minua kiinnostaisi ihan kamalasti tietää missä se on ennen roikkunut takana olevasta likaisesta narustaan...