Muuttokuorma viety!

Tervehdys armaat! Olen muuttanut Wordpressin suojiin. Tässä linkki.

Täynnä?

"Ei voida lähettää tiedostoa (IMG_4338.JPG), koska sivusto on ylittänyt lähetettyjen tiedostojen kiintiön."

Kun saa tuollaisen viestin yrittäessään laittaa kuvaa blogiinsa niin tarkoittaako se että blogini on nyt täynnä? Onhan siinä jo pian 1000 kirjoitusta ja kuvia aikalailla, että voi se olla mahdollistakin.

Pitäisikö tässä nyt sitten...uutta majaa rakentaa?

Pientä kehää

Kävin eilen pienemmän pojan luokan luokkaretkikokouksessa. Kättelin opettajan ja sanoin kenen äiti olen. Opettaja sanoi että olisi sen silmistä tunnistanut kuitenkin. Kysyin mihin voin mennä istumaan ja hän sanoi että mihin vaan. Istuin ihan vahingossa oman lapseni pulpettiin. Koko kokouksen ajan katselin opettajan muhkeita viiksiä. (Koko koko, kokkeli kok!)

Minun ympyräni ovat aika pienet. Oikeastaan hyvin pienet. Toisaalta se on hyvä, toisaalta on hiukan hassua että aikuisen ihmisen viikon suuri tapahtuma on puolen tunnin kokous lapsensa luokassa. Kun kiertää pientä kehää niin asiat tiivistyvät, eikö niin? Kertaantuvat, jalostuvat? (Äkkiä pois täältä, meni kikkailuksi!)

Asetelma

Yläkerrassa terassille vievän oven vieressä on kaappi missä säilytämme työkaluja. Säilytämme siellä myös multaa, lannoitteita ja torjunta-aineita. Kaapin päällä on purkeissa ja koreissa siemeniä, kuivatettuja auringonkukkia ja sen sellaista. 

Ja sitten siinä on asetelma. Erehdyin siirtämään kuvassa näkyviä kiviä, noita vasemmassa reunassa olevia ja niin oli asetelma pilattu. Olen tyhmä, tuhma ja tahallani rikoin, sanottiin. 

Nyt en saa edes korjata virhettäni koska pilaisin vain lisää, sanottiin myös. Asetelma olkoon siis noin.

Ei millään uskoisi että kohta voi taas iskeä siemeniä multaan ja niistä tuleekin jotakin! Ei mitään kummallista tai hienoa, mutta virhreää joka tulee mustan mullan alta. Se on ihan käsittämätöntä ja se on mahdollista joka vuosi.

Elämä on värejä

l

Kuvat Agnès Emeryn kodista ilahduttavat minua aina, mutta erityisesti nyt, kun ulkona on kaikki väri kateissa. Olen kyllästynyt lehtien valkoisiin koteihin. Olen samaa mieltä Agnèsin kanssa: "Elämä on tehty väreistä. Valkoinen kadottaa ajan myötä kauneutensa ja vaatii jatkuvaa raikastusta säilyttääkseen loistonsa." Lisäisin vielä: valkoinen on "pikkusievä". Pyydän jo etukäteen anteeksi lukuisilta valkoisen ystäviltä!

Vaikka Agnèsin 400 neliön brysseliläistalo vuodelta 1890 jääkin suurimmalle osalle meistä täysin saavuttamattomaksi haaveeksi, niin jotakin pientä tuosta maailmasta voi saada omaankin kotiinsa. Kaakeleita (vaikka vain yhden!), kippoja ja kuppeja nyt ainakin.

Olen kirjoittanut Emery & cie -kaupasta viime elokuussa. Tässä linkki ensimmäiseen kolmesta postauksesta. Tässä toinen, ja kolmas. Liikkeitä on myös Pariisissa ja Lontoossa on kuulemma hiljan avattu show-room.

Pamplemousse

Greippi on ranskaksi pamplemousse. Se on minusta ihana sana. Nyt pamplemousse maksaa 1,60€/kilo ja minä syön ainakin kaksi päivässä. Tällaisia punertavia, mieluiten. Näissä on tarra missä lukee Florida ja mietin olisiko siellä Floridassa kiva istua pamplemoussepuun alla ja voisiko vain ojentaa kätensä ottaakseen hedelmän.

MUOKKAUS: Tästä linkistä pääsee kuulemaan miten pamplemousse ääntyy.

 

Ikävä

Minun on ikävä tuota tukkaa. Pidän siitä tunteesta kun hiukset eivät mistään kohtaa mene naamalle vaikka päällään seisoisi. Ja nykyään kun melkein seisonkin, tai olen ainakin pää alaspäin useamman kerran viikossa.

Muistan myös kovasti arvostaneeni sitä että tukka oli hetkessä kuiva ja kuin itsestään valmis.  En voi sietää hiusten kanssa nyhräämistä. 

Olen osoittanut itselleni melko vierasta harkintaa kun en ole vieläkään rynnännyt mihinkään vaikka pieni pää on kummitellut mielessäni "jo" kaksi päivää. Ehkä minua pidättelee se, että muistan miten malli kasvaa hetkessä hölmöksi ja miten joka kerta saa jännittää tuleeko seuraavallakin kerralla hyvä. Eikä ihan aina tule.

Minulle on ominaista se että ensin tavoittelen jotakin ja kun melkein sen saavutan, tuhoan kaiken ja palaan lähtöruutuun. Siksi kaikki hiustenkasvatukseni ovat aina päätyneet kasoiksi kampaamon lattialle.

Eipä silti...maailmassa on aika paljon naisia joilla on luiru, kusenvärinen polkkatukka ilman minuakin. Että senkin puoleen kuoriutuminen voisi olla taas paikallaan.

Mistä tulevat

Minulla on kausia jolloin muistot pulpahtelevat jatkuvalla syötöllä tajuntaan eivätkä tunnu noudattavan minkäänlaista logiikkaa. En osaa enää nähdä mielleyhtymien taakse enkä ymmärrä mistä mikin kumpuaa. Öisin unet jatkavat siitä mihin päivällä ei ollut aikaa.  

Eilen tuli jostakin syystä mieleeni suolampi jossa uin lapsuudenystäväni kanssa. Sen vesi oli jäätävän kylmää eikä lammessa tuntunut olevan rantoja ollenkaan.  Sinne mentiin kelluvaa laituria pitkin ja lammen reunat olivat höllyvää kasvistoa. Ystävän isä sanoi: tämä lampi on pohjaton. Silloin minusta tuntui että se imee minut pohjaansa - vaikkei sitä olisikaan. 

Tammikuun luonne

Tammikuu on lipunut ohitseni ja olen tyytyväinen siitä. Alunperinkin olin päättänyt olla kiinnittämättä sen suurempaa huomiota koko kuukauteen. Ajattelin että jos ignoreeraan sen niin se ei pysty näyttämään todellista luonnettaan. 

Tammikuun todellinen minä on kalsea,  kolea, raakakin. Se on tyly, tympeä ja pitkäveteinen. Se on enimmäkseen kaikkea muuta kuin niitä asioita josta minä pidän. Mutta ei minulta kysytä ja se onkin ihan hyvä. Tammikuun tehtävä on opettaa minulle kärsivällisyyttä, malttia ja sopeutumista. Joka ikinen vuosi sama juttu tämän tammikuun kanssa. En ole sinut sen kanssa. Alan kuitenkin oivaltaa että on oltava tammikuu jotta sen jälkeen voi olla helmikuu ja ne kaikki muut siinä sitten.

Sujuu

Palasin vielä.

Kakkuresepti ei tuntunut riittävältä viikonlopun toivotukselta. Palan halusta kertoa että meillä on aivan ihanan auringonpaisteinen päivä ja että vähätkin neilikat näyttävät paljolta kun ne jakaa moneen vaasiin - tai mitä pulloja nyt sattuu löytämäänkin.

Tein yhden taulunkin. Ylipäätään juuri tänään kaikki tuntuu kummallisen mutkattomalta ja sujuvalta. Toivon sitä samaa teille kaikille.

Tähän vuodenaikaan...

Jos sattuisitte kaipaamaan herkkukakkua viikonlopuksi niin harkitkaa ihmeessä tätä!

Gâteau à  l’orange. Ihana appelsiinikakku joka on ollut blogissani varmaan ennenkin esillä. (Ehkä useinkin, en vain muista koska viimeksi.)

Tämä tuo hiukan kesää tähän vuodenaikaan!

Kakku on kaiken lisäksi superhelppo tehdä.

50 g korppujauhoja

200 g sokeria

4 munaa

100 g mantelijauhoa

1 iso teelusikallinen leivinjauhetta

yhden appelsiinin ja yhden sitruunan raastettu kuori

2 dl oliiviöljyä

Pinnalle:

yhden appelsiinin ja puolikkaan sitruunan mehu

sokeria

Vatkaa munat ja öljy sekaisin. Lisää muut ainekset. Sekoita hyvin. 

Kaada vuokaan, paista 180 asteessa noin 40 min.

Keitä kattilassa pienellä tulella hedelmien mehua ja sokeria. (Ohje sanoo 75 g mutta paljon vähempi riittää minusta.) Kaada neste uunista otetun kakun päälle. Anna imeytyä ja iske kiinni heti kun ei polta enää suuta....

Vinkkejä:

käsittelemättömät sitrushedelmät olisivat tietysti parhaita...mutta ellei löydy niin toki muutkin käyvät. Ehkä huolellinen pesu poistaa ainakin osan kuoren myrkyistä.

Jos ei kaipaa niin kovasti makeutta voi päällekaadettavan kastikkeen tehdä enemmän sitruunapainotteiseksi. Vaikka kokonaan sitruunanmehusta. Sokeria kyllä tarvitaan jotta pintaan tulee tietty rapeus ja jotta kastike jähmettyy.

Ohjeessa vinkataan myös koristelemaan kakku appelsiininviipaleilla ja syömään haalea kakku paksun luonnonjugurtin kera.

Katsotaan

 

Kävin neurologin luona. Hän päätti että tehdään kolme tutkimusta. Ensimmäinen on 2.2. Kuun lopulla menen kuulemaan tulokset. 

Olen tyytyväinen siitä että lääkäri kuunteli ja tutki minua tunnin. Hyvä juttu sekin että nyt tutkitaan kunnolla mistä kaikki oireet johtuvat.  On vähän tällainen olo.  Samaan aikaan hiukan pelottaa mitä näkyy kun oikein tarkasti katsotaan, toisaalta tietysti on huojennus siitä että pian tiedän mistä on kyse. Toivottavasti.

Päivän huomio

Teknisen vian vuoksi minun kaunis kirjahyllykuvani jää nyt julkaisematta mutta osaan minä ilman kuviakin selittää. En malta odottaa että Blogger tervehtyy vaan huudan havaintoni ilmoille:

Oletteko huomanneet että suomalaisessa kirjakaupassa pitää kulkea pää oikealle kallistettuna?

Entä tiesittekö että ranskalaisessa kirjakaupassa kuljetaan vastaavasti pää vasemmalle kallellaan?

Ajatelkaa sitten meidän kirjahyllyä ja kuvitelkaa miten pää heiluu puolelta toisella kun sieltä pitää jotakin löytää.

Älä selitä!

Minulla on naamassa punaisia näppylöitä joista toivoisin pääseväni eroon.  Sitä odotellessa haluan peittää ne. Menin eilen apteekkiin ostamaan itselleni tarkoitukseen sopivaa peitekynää, joka lupaa samalla hoitaa finnit pois.

Katselin hyllyssä eri vaihtoehtoja. Otin pakkauksia käteeni ja luin mitä missäkin luvattiin. Myyjä tuli luokseni kysymään tarvitsenko apua. Ja mitä teen: alan jumalaut selitellä että olen tässä ostamassa peitekynää tyttärelleni (???) jolla on tällainen iho-ongelma...on nähkääs siinä iässä kun niitä usein on. Kun tunnen että myyjä katsoo naamaani kuvittelen hänen paljastaneen valheeni välittömästi ja alan selittää lisää. (Häpeä.) Että ennenkin tytöllä on tällaista ollut mutten muista mitä silloin käytettiin...se kyllä auttoi...

Voisin tehdä pitkän listan tilanteista joissa tunnen typerää tarvetta alkaa selitellä asioista ihan kuin olisin tekemässä jotakin väärää tai jopa rikollista. Tiedostan täysin asian idioottimaisuuden ja pyrin tästä kovasti eroon. Onko muita selittelijöitä? Oletteko keksineet mistä se johtuu? 

Paossa

Pienemmän pojan kaveri tuli eilen yökylään. Minulle tuli tarve, öö tuota, haukata hiukan happea, niin sanoakseni. Kiersin korttelin ja toisenkin. Pariin kertaan.

Meillä ei mitenkään vaivaksi asti lapsia kyläile että ei tämä siitä johdu. Minä vaan en jotenkin osaa olla vieraiden lasten kanssa luonnollisesti. Ja kun on lapsia joista ei niin kovin pidä, vaikka kuinka yrittäisi. 

Äsken tarjosin viime tipassa herännäille aamiaisen ja mies ajoi koko lastin kouluun. Pakko myöntää ettei pienestä yövieraasta oikeasti mitään haittaa tai edes vaivaa ollut. Iloa näytti olevan pojalleni. Pitäisi varmaan tehdä jotakin omalle asenteelleen. 

Alussa

Kolme kuukautta sitten aloitin Pilateksen. Olen harjoitellut 2 tai 3 kertaa viikossa (joulun aikaa lukuunottamatta), sen lisäksi toisinaan kotonakin. Nyt kehtaa ehkä hiukan katsoa mitä on tapahtunut:

Aloitetaan sisäisistä muutoksista. Huomaan tulleeni siinä mielessä riippuvaiseksi lajista että odotan päivää jolloin on seuraava kerta. Huomaan että toisinaan tekee mieli ahmia lisää tunteja, mutta pidän tolkun päässä sillä tuo ei ole suinkaan ilmaista eikä liika harjoittelu välttämättä ole edes hyväksi. Kuvaamani riippuvuus on ehdottomasti vain hyvältä tuntuvaa!

Minulle on vahva tunne siitä että tämä on minun lajini. Voisi niitä olla muitakin, mutta Pilates nyt ainakin sopii minulle loistavasti. Pidän siitä että liikkeet on hyvin tärkeää tehdä juuri prikuulleen eikä sinne päin. Se ei onnistu heti eikä ihan sittenkään, mutta siihen on minusta pyrittävä alusta alkaen tai sitten ei kannata tehdä yhtään mitään. Pikkutarkkaa, hidasta, keskittynyttä. Valitettavasti Pilateksen nimellä tarjotaan joissakin paikoissa ihan mitä hyvänsä jumppaa.

Olen rentoutunut ja rauhallisempi (no, en toki aina!) kuin vielä 3 kuukautta sitten.

Ulkoisista muutoksista selvin on minusta se että jalkani ovat suoristuneet. En tarkoita että ne olisivat olleet erityisen kierot ennenkään, tai koukussa, vaan sitä että koko jalan liikkuvuus (alkaen nyt ihan nivusista asti) on parantunut ja kun seison ja katson itseäni edestä päin näen jalkojen linjan muuttuneen paremmaksi. Valitan etten ehkä osaa ihan selittää.

Vatsalihakseni ovat voimistuneet kovasti ja vatsa on sen myötä litistynyt. Kehon voimapiste on siirtynyt lähemmäksi ja lähemmäksi oikeaa paikkaa, hurraa! Selkäpuoli on saanut oman osansa, kiitos siitäkin.

Olen luullut olevani hyvin notkea ennenkin mutta nyt olen notkeampi. Selän välilevyjen väli on pidentynyt, minkä seurauksena olen "kasvanut". En olisi uskonut (vaikka siitä olin selityksiä lukenutkin) mutta se on totta: olen pidempi. Ryhtini on pakottamatta parempi. Jäsenet ovat oikeilla paikoillaan pingottamatta.

Käsivarteni ovat paremman muotoiset. Voin selvästi havaita olkapäiden muutoksen. Hartiat ovat laskeutuvat luonnollisesti sinne missä niiden tulisi ollakin, kun rintalihakset on saatu venytettyä auki. Solisluut osoittavat suoraan sivulle eivätkä ole v-asennossa kuten tuppaavat olemaan jos hartiaseudun lihakset ovat kireät. Minusta naamanikin on paremman värinen kun veri kiertää esteettömämmin koko kehossa.

Olen aivan kiistatta saanut paljon lisää voimaa ja liikkuvuutta ihan joka puolelle kehoani.

Olen oppinut hengittämään uudella tavalla ja uusi hengitys on muuttunut automaattiseksi.

Tässä on jo paljon enemmän kuin tässä ajassa olisin uskaltanut edes toivoa, mutta silti ymmärrän olevani vielä alussa. Ymmärrän, että mikään ei voi kehittyä loputtomasti, jossakin on kaikessa takaraja...mutta rajat ovat liikkuvia, onneksi, ja vielä kaukana.

Jatkan matkaa.

Ei enää kaukana

Istuin eilisiltana tässä nojatuolissani ja kirjoitin erääseen kirjeeseen ettei minulla ole vähään aikaan ollut mitään mielenkiintoa nähdä juuri lainkaan vaivaa sen eteen, että meillä kotona olisi hiukan viihtyisämpää. Kirjoitin vihaavani nojatuoliani koska se on monesta kohtaa rikki, nuhjaantunut ja oikein symboloi kaikkea muutakin rikkinäistä kodissamme. Paljon muutakin valitin siinä kirjeessä. Siitä, etten ole pessyt ikkunoita herra tietää koska viimeksi, että kaikki on jotenkin tahmeaa ja pysähtynyttä. Kämppä täynnä kummallisia tavaroita joilla ei ole mitään paikkaa. (Tai on sentään. Suurimman osan paikka on roskissa.)

Sitten kyllästyin siihen ruikutukseen ja oikein tunsin miten jotakin tapahtui. Sen jonkun vaikutuksesta kävelin yläkertaan, otin vastapestyn päiväpeiton ja heitin sen nojatuolin päälle. Voiko se olla näin helppoa? Minulle tuoli on taas aivan riittävän hyvä. Runko on ehjä ja tuli ilmaiseksi se uutuuden tunne jota nyt kaipasin.

Tänään se jokin jatkoi työtään minussa. Ostin kukkia mitä en ole tehnyt pitkään aikaan. Tein monenlaista järjestelytyötä ja ihan riemumielin. Kun en voinut olla tekemättä. Siihen tuli oikein palo.

Nyt ei olla enää kaukana siitä että pesen ikkunat.

Ruusun juhlapäivä

Ruusu & risu täyttää tänään kaksi kuukautta. Kippis! Toiset ne ovat kauniita vähän rupsahtaneenakin. Taidan silti ostaa hiukan tuoretta vaasiin tänään. Edelliskerrasta onkin aikaa.

 *

Teippimuistelokirjoitukseeni liittyen sain vinkin Vantaan kaupunginmuseon Muistaakseni -blogista, jossa nimenmukaisesti muistellaan. Se onkin mukavaa, muistelu! Minä muistelen usein vanhoja, tai pikemminkin en niinkään aktiivisesti muistele vaan muistot tulevat ja minä ajattelen niitä. Jonkun mielestä se voi olla suorastaan merkki vanhuudesta tai menneisyyteen jämähtämisestä, mutta minä otan sen niin että menneet tekevät meistä sen mitä olemme eikä taapäin katselu ole mikään mummujen yksinoikeus! Tikut pois muistelijoiden silmistä!

*

Semmoistakin tuli mieleen että jos nyt olisin Hesassa niin menisin oikopäätä katsomaan Lean koruja! Muistan että alunperin (jo muutama vuosi sitten) päädyin Fine van Brooklyn -blogiin aivan sen nimen vuoksi. Pian selvisi että Waltarin pienoisromaani (mistä nimi) on Leankin suuri suosikki. En voinut olla heti pitämättä kirjoittajasta  - ja sitten näin korut. Oih! ja Mamma Mia, ajattelin......Loistava tyylitaju ja huolella tehtyä. Yksi rannekoru mulla on, mutta ei taida jäädä ainoaksi.

Kalevankadulla pienessä Kolme toivomusta -liikkeessä näkee tammikuun ajan paitsi koruja niin tekijänkin, mikäli oikein ymmärsin. Linkki Lean blogiin missä lisätietoja asiasta.

Sävelmiä päässäni

Sataa lunta. Päässä soi sävelmiä mikä sinänsä on ihan hyvä. 

Minä itse olen tämä. Olen kirjoittanut siitä aikaisemminkin. Siitä miten sävelet tipahtelevat. Herättää levottomuutta, kuvastaa levottomuutta, tämä musiikki. Näennäisen rauhallinen. Nousee välillä, riehuukin, laantuu taas. Sitten loppuu kuin pois valuen, mutta jää mieleen ja vaivaa jotenkin.

Mies on tämän ensimmäinen osa. Herääkin näihin säveliin jotka kuvastavat häntä. Rauhallinen, rauhoittava, tyyni, tasainen. Hidas. Toistuu samana ja on siksi niin kaunis. Luotettava.

Asiaa teipistä

Yhtäkkiä muistan kahdeksannen luokan kevättalven ja työelämääntutusmispäivän.  Muistan miten jännitin ehdinkö ajoissa töihin ja miten mietin tarkasti mitä sinne voi panna päälleen. Työpaikkani oli tamperelaisen teippitehtaan toimistossa. Väitän muistavani täsmälleen millainen kokolattiamatto siellä oli ja miltä salissa tuoksui, miltä käytävillä tuoksui. Kai se oli se teippi, ne teipit. 

Muistan että minua jännitti selviydynkö kaikesta. Onneksi selvisin, nimittäin minulle annetuista tehtävistä ei uunoinkaan olisi voinut olla selviytymättä. Mapitin joitakin papereita aakkosjärjestykseen (olivatkohan ne tilauksia, saattoi olla). Kun olin mielestäni mapittanut noin ikuisuuden ja katsoin kelloa laskeakseni montako tuntia on kotiinpääsyyn huomasin työskennelleeni vasta puolitoista tuntia. Aurinko alkoi vasta nousta Iidesrannan suunnasta ja kylmän pakkaspäivän sävyt värittivät konttorin. 

Mapittamisen jälkeen sain tehtäväkseni "tarkistaa" taskulaskimella joitakin laskuja. Huomasin äkkiä että homma oli vain ajantapoksi suunniteltu juttu kun eivät varmaan uskaltaneet antaa minun mitään oikeaa työtä tehdä. 

Loppupäivän olin jossakin hiivatin varastossa missä oli teippejä ja tarroja. En muista mitä siellä piti tehdä. Sain luvan ottaa mukaani joitakin tarroja mutten ottanut. Kello neljä minut kutsuttiin teatraalisesti johtajan luokse ja minulle ojennettiin sata markkaa.