Ainut lapsi

Pienempi on ollut niin onnellinen saadessaan olla perheen ainut lapsi. Meillä on ollut rauhallista ja sopuisaa. Hiljaista sen sijaan ei, sillä poika on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja puhunut taukoamatta kaikki asiansa nyt kun kukaan ei keskeytä. Iltaisin ollaan pelattu kolmisin lautapelejä eikä kukaan ole heittänyt nappuloita nurkkaan. En voi olla ajattelematta: olisiko aina näin jos poika todella olisi perheen ainut lapsi? Entä jos se ainut lapsi olisi se leirikoulussa oleva?

Kaksi kertaa on jo tullut kysymys: koska veli tulee takaisin?
Viime yön pikkuveli nukkui poissaolevan sängyssä.
Jatkuvasta nahistelusta huolimatta noiden kahden välill;ä taitaa sittenkin olla...jotakin.

Aurinko ja lämpö näyttää palaavan. Pääsee taas pyykkihommiin ja katselemaan kasvun ihmettä terassille. Huomenna palaa matkalainenkin ja illalla minä näen Jane Birkinin.

Käyn kaupassa

Kuljen saman porttikäytävän ohitse joka kerta kun käyn kaupassa. Monta kertaa olen käynyt koittamassa olisiko puutarhaan vievä ovi auki. Sieltä näkisin meidän talomme takaosan, mitä en ole koskaan nähnyt. Ovi on aina kiinni, niin nytkin.

Jokaisella kauppareissulla ohitan myös talon, jonka ikkunoilla on valtavat pelargoniat.
Talvella ilman kukkia ja muuten kukkien kanssa. Mietin kuka siinä mahtaa asua.

Kuljen edelleen usein pää kenossa kuin turisti, vaikka jo pari vuotta olen katsellut samoja paikkoja. Tuntuu että joka päivä voi silti nähdä kauniin parvekkeen jota ei ole ennen huomannut.

Kuljen lähes päivittäin myös tämän kukkakaupan ohitse.
"Salve" vaan teillekin!

Sitten on tämä kummallinen talo, jonka ikkunoiden päällä olevista teksteistä voisi päätellä siellä myytävän antiikkia ja taulujakin. Verhot ovat aina tiukasti kiinni eikä minkäänlaista elonmerkkiä näy. Toivottavasti kauppa käy silti (ja mitäs se minulle kuuluukaan mitä siellä myydään)!

Hyvin monien vanhojen talojen ovissa on tällainen (yleensä ristikolla peitetty) luukku, jonka saa sisältä auki jotta voi kurkistaa kuka on tulossa. Eräänlainen ovisilmä siis. Tykkään näistä. Meidän talomme luukku vingahtaa viiltävästi kun sen aukaisee.

Meidän katu. Roskalava on muuttunut vakinäkymäksi naapuritontin rakennustyömaan vuoksi.
Tykkään tien ylle kaartuvista puista. Isä sanoi: Suomessa nuo olisi jo kaadettu (ja puisteli sille päätään.)

Rätei ja lumpui

Vaatekaappi on nyt myllätty. Kesä sujuu vaatetuksen puolesta suunnilleen edellisen tavoin. Ja sitä edellisen, ja sitä edellisen. Parit farkut, pellavapaitoja, tunikoita, yksi musta mekko. Viileän varalle kaksi villatakkia ja musta pikkutakki. Värit ovat aina vaan samoja: harmaan eri sävyjä, valkoista, mustaa, murrettua, harmahtavaa violettia ja yönsinistä (mieluinen kulahtanutta). Siinä pääpiirteissään tarpeelliset. Mitää ei puutu mutta uskon etten silti elä tätäkään kesää aivan heräteostoitta.

Omakuvat ovat nyt aika harvinaista kamaa: minulla on päällä t-paita!
Tuo on tällä hetkellä ainut käyttökelpoinen, eikä suurempaa intoa kartuttaa kaappia näiltä osin ole. Minä en pidä t-paidoista enkä siis pidä niitä juurikaan. Mutta kestipä kauan tajuta ettei ole mikään pakko käyttää kesällä t-paitaa...ainakaan lyhythihaista.

Sijaisajatuksia

Toisinaan haaveilen uima-altaasta.
En mistä vain uima-altaasta, vaan jostakin tällaisesta.
Luonnon keskellä ja kuuma aurinko pään päällä.

Olen pessyt kasan villavaatteita ja muita herkkiä tyyppejä kun nyt on kuivunut niin mukavasti.
Tämän viikon ohjelmassa on myös vaatekaapin katsominen sillä silmällä.
Rievut pois ja katsotaan mitä jää.

Kirjoittelen uima-altaista ja vaatteista koska oikeasti olen nyt hiukan surusilmäinen.
On vähän pala kurkussa. Kehittelen sijaisajatuksia.
Esikoinen lähti äsken viikoksi leirikouluun. Tämä on jo kolmas kerta eikä millään muotoa viimeinen lähtö, mutta totta kai se tuntuu. Halasimme pitkään ja hartaasti ja juuri ennen lähtöä piilotin tapani mukaan kirjeen pojan laukkuun, sinne yöpuvun väliin.

Maissi

(Kuvan portugalilainen kesäkeittiö Cotê Sud-lehdessä)

Kun tapasin mieheni hän asui opiskelija-asunnossa Göteborgissa - kuten minä itsekin.
Hän kokkaili yhteiskeittiössä jossa hänen ruokavaransa veivät suurimman tilan jääkaapista ja hyllyistä. Minusta oli kiehtovaa saada vain istua pöydän ääressä ja katsella kun hän teki ruokaa itselleen - ja asioiden kehittyessä pidemmälle myös minulle.

Hyvin usein oli joku pihvi ja sen kanssa vihreitä papuja. Sitäkin useammin oli maissia. Purkkimaissia. Kuumana voin kanssa tai kylmänä, vähän kuin salaattina. Kun nykyään aukaisen maissipurkin lennähdän raketin lailla tuohon pieneen yhteiskeittiöön ja näen kaikki kolhiintuneet lautaset, parittomat haarukat ja veitset, teipillä suljetut purkit joissa lukee "näpit irti!".

Maissi on minä ja hän, opiskelija-asuntola ja Göteborg.

(Vihreät, pienet purkkiherneet on isä ja jouluaatto. Viili ja talkkuna on äiti ja yksi tietty kesäpaikka.)

Hyvä idea

Eilen pesin käsin niitä parhaita kavereitani, joille konepesu on liikaa. Aurinko ja hienoinen tuuli kuivasi kaiken muutamassa tunnissa. Ja mikä ihana tuoksu!
Haluan tuoksua marseille-saippualle ja ulkonakuivatetuille vaatteille.
*
Viisas vaatteidenpesijä ottaa itselleen paljon taukoja. Niiden aikana luin uusinta Cotê Sud -lehteä. Siinäkin puhuttiin maaliskuussa Pariisissa avatusta uudenlaisesta kaupasta. Olin törmännyt ilmiöön jo useissa ranskalaisissa blogeissa, tv:ssä ja lehtien sivuilla. MERCI myy kaikenlaista; vaatteita naisille, lapsille, miehille, huonekaluja, kukkia, kirjoja, parfyymeja, pikkuesineitä jne. Kaikki on myytävänä. Pieni ravintolakin on. Osa on vanhaa tai vanhasta uudistettua, osa uutta, varta vasten suunniteltua, osa nimekkäiden suunnittelijoiden Merci-kauppaa varten tekemiä halvempia versioita. Ideana se, että ilman suurta rahapussiakin voi saada paljon kivaa.

Ideana kuitenkin ennen kaikkea se, että tuotto menee Madagascarin lasten hyväksi.
Tästä voi lukea englanniksi lisää.

Liikkeen perusti Marie-France ja Bernard Cohen, jotka pari vuotta sitten myivät omistamansa Bonpoint -lastevaatemerkin. Haastatteluissa he kertovat että haluavat antaa takaisin elämälle siltä saaneensa hyvän. Heillä on varaa nyt jo yli kuusikymppisinä antaa muille, siitä tämä idea.

Tässä on lyhyt filminpätkä liikkeestä. Aivan lopussa myös superihana Marie-France. (Myös tämän postauksen alimmassa kuvassa etualalla.) Kelpaa minulle yli kuusikymppisen malliksi! Fiksuja ajatuksia, hyviä tekoja ja päältäkin vielä kaunis.
Upea nainen.

Syväänhengitystä

Seitsemältä perjantaiaamuna lasten kanssa olohuoneessa. Iloitsen sormuksesta jota uskalsin vihdoin mennä sovittamaan (ja joka oli selvästi minulle tehty) ja ruutupaperista taitelluista kirjekuorista joita minulle kannetaan nojatuoliin.

Iloitsen siitä, että naapurin pihlajan kukat saavuttivat hiljan ikkunamme tason ja iloitsen kauan sitten kadonneesta parsinneulasta (johon tänä aamuna astuin ja joka näin ollen löytyi).
Hengitän viileää aamua syvään ennen kuin se muuttuu päiväksi.