Keinot on monet

Toiset tekevät ristisanatehtäviä, minä huvittelen toisinaan tekemällä sanalistoja jostakin tietystä aiheesta. Kerran keräsin ilmaisuja kuten apposen auki, täpötäynnä, typötyhjä ja tipo tiessään.
Joskus olen kerännyt itseäni eniten ärsyttäviä uussanoja. Kyllä siellä paitulikin on, voitte olla varmoja. Muikeita (ja pitkiä!) listoja saa myös sanoista kuten amppari, päikkäri, tennari, kyssäri, umppari, soppari jne. En voi jatkaa kun nuo ärsyttävät niin rutosti.

Eilen mietin voiko teko ja keino -sanoja vaihtaa keskenään. Tekonivel vai keinonivel? Kumpikin kuullostaa vielä siedettävältä ja ymmärrettävältä. Sen sijaan keinosilmä olisi jotenkin teennäinen. Tekosiemennyksestä puhumattakaan.

Oikeastaan sadepäivistä on pelkkää iloa meille hiuksenhalkojille.

Meni jo

Hyvää syksynalkua kaikille! Kohtahan ne koulutkin jo alkaa. Kai se kesä meni sitten jo. Lämmintä päälle, puikot heilumaan.

Eilen pamahti laatikkoon Bergère de France -kuvasto 2009-2010. Olin kai odottanut silti liikoja sillä lähes kaikki näytti tyhmältä. Ei mitään sellaista jota katsoessa tulee palava halu tehdä samanlainen. Ja ilman palavaa haluahan minä en tee yhtää mitään.

Garnstudion sivuillakin on hiukan ennakkomakua syksyn ja talven malleista. Sieltä mieleen jäi vain lähinnä lukuisat typerät pikkuliivit. Niitä on varmaan toistakymmentä. Minulla oli sellainen viidennellä luokalla enkä oikein enää välittäisi.

Tiedän jo nyt mitä tästä seuraa. Ostan lankoja sieltä ja täältä ja oman pään ohjeet antavat taas muodon tekeleille. Ja sitten kiroillaan. Kyllä käsityöt ovat sitten rentouttava harrastus.

(Jos taivas on vielä yhtenäkin päivänä tuon näköinen niin lähden täältä jonnekin missä ei ole.)

Joku kaunis päivä

(Säästä en aio sanoa mitään ennen kuin joku radikaali muutos tapahtuu.)
***
Joskus toivon sellaista luutaa jolla voisi pyyhkäistä kaikki tollot maan päältä reunan yli. Ymmärrän että toisinaan itsellänikin olisi vaarana joutua tolloluudan pyyhkäisemäksi, mutta yritän ainakin parhaani jottei kanssaihmisille tulisi vuokseni moisia mielihaluja.

Minut saa raivon valtaan epäreiluus, röyhkeys, törkeys, ajattelemattomuus, pomottelu ja sen sellainen. Myönnän että menen nollasta sataan helposti melkein mistä vain, mutta kaikenlainen vääryys on ainakin varma keino saada minut pois tolaltani. Sitten kun on vielä suu joka ei aina pysy kiinni silloin kun olisi viisainta... Mies sanoo että joku kaunis päivä saan varmasti vielä turpaani tämän takia, kun koskaan ei voi tietää miten hullu vastapeluri on.

Voisin varmaan ottaa rennommin - niinhän monet muutkin tekevät! - enkä puuttuisi asiaan kun vaikkapa näen että eläimille tehdään pahaa. Muistan ikuisesti millainen adrenaliinipommi meni suonissani kun näin vuosia sitten Tampere-talon kulmilla kuinka kaksi poikaa potki lintuja. Yksi lintu ei enää edes liikkunut, pari muuta räpiköi ja yritti lentää.

Voisihan tuota vaan kohauttaa olkiaan ( "pojat ovat poikia") ja jatkaa matkaa, mutta eipä onnistu. Muistan että minulla oli halu repiä hiukset yksitellen päästä niiltä kakaroilta. Huusin itseni veltoksi, uhkailin sillä ja tällä ja loppuihan se, onneksi. Sitä ennen sain noiden varhaisteinien tappouhkaukset, huorittelut ja syljet päälleni. Tuntui oikein fyysisesti pahalta (vaikka kukaan ei koskenut minuun) ja muistan miten tärisin raivosta pitkään.

Monenlaisia tolloja on kaikkialla ja tulee aina olemaan. Joitakin asioita joutuu vain sietämään. Onneksi voi edes siirtyä pois niin ei tarvitse kuunnella, miten koulun pihalla rouva kovaan ääneen morkkaa kotiapulaistaan toisille rouville. Että miten se kehtaa pyytää palkkaakin niin paljon, johan se saa 8 euroa tunnissa. Ja blaa blaa blaa. Ja nauretaan että miten ne voikin olla niin tyhmiä ja minunkin apulaiseni teki niin ja noin ja voitteko kuvitella. Olenkohan liian herkkä vai miksi minulle tulee halu mennä tunkemaan ämmien Vuittonit niiden suuhun jotta ääni lakkaisi?

(Anteeksi. Nyt on parasta lopettaa. Verenpaine nousee kun ajattelen eilen kuulemaani.)

Apinakuvaaja

Eilen oli Ranskassa äitienpäivä. Sain pienemmältä koulussa tekemänsä lahjarysäyksen. Oli rintaneula, englannintunnilla tehty kortti, piirustuskerhossa tehty koriste ja sitten tämä suloisin, nimittäin kirje.

Ei ollut takuulla opettajan tekemä (kuten toisinaan näkee selvästi olevan) sillä teksti sanoo:
"Rakas äiti, tykkään kovasti kun leikit kanssani. Tykkään kovasti kun otat apinoista kuvia.
Rakastan sinua äiti."
Aika harvan äiti on apinakuvaaja. Minäpä olen!

(Isommalta ei tippunut lahjoja koska koulussa eivät enää tee. Poikaa harmitti selvästi ettei ollut kotona tehnyt, mutta hän halaili senkin edestä.)

Kysy isältä

Aika hapan olo. Mistä lie alkanut mutta parasta kaikille olisi jos istuisin jossakin kaapissa sanotaan nyt maanantaiaamuun asti. Muuten on vaarana hapannuttaa muutkin. Syytän säätä.

Kymmenvuotiaamme huomasi eilen että maanantaiksi pitäisi olla kaksi esitelmää valmiina. Toinen koskee Ranskan rannikoita (esittele eri alueiden erityyppisiä rantoja kuvien kera) ja toinen liittyy kissoihin (itse valittu aihe). Norjalainen metsäkissa on rotu jonka poika haluaa esitellä. Sitten haetaan kuvia, yritetään etsiä tietoa kirjoista, netistä, päästä, printataan ja paperi loppuu. Sitten pitäisi kuulemma löytyä norjalaista musiikkiakin powerpoint-esitelmän taustalle soimaan. Iskin käteen Edvarg Griegin ja poika hartaudella kuunteli ja valitsi lopulta yhden kappaleen.

Ranskalaisen koulun kotitehtävät ovat toisinaan sellaisia että tekisi mieli huutaa äitiä apuun. Siis minun. Minua jo huudetaan, isää myös. Mitä riemua on tehtävistä jotka ovat niin hankalia, ettei oppilas useinkaan pysty niitä yksin tekemään? (Ja korostan - aika ylpeänä! - että esikoiseni on luokan parhaita oppilaita.)

Summertime?

Perjantaiaamuna kello 8, yhtä vähän lämpöasteita. Kesämekon kirous on kai nyt laskeutunut päälleni. Talvella kutomani neuletuubit ovat kovassa käytössä sisällä ja ulkona. Vesi tekee hyvää kasveille, niin sen on pakko olla. Muuten tästä ei ole mitään iloa. Onneksi on Billie.

Uudelleen lämmitettynä vielä parempaa....

Minulla on tapana syödä lounaaksi päiväkausia samaa. Liittyy osittain siihen että kun tykkään niin tykkään rajusti, mutta toisaalta siihenkin, etten viitsi ajatella ruokaa niiden tuntien aikana kun saan yksin hillua kotona tekemässä mielenkiintoisempia asioita. Lounaat ovat usein sitä sun tätä, mitä sattuu.

Kun syön liian monta päivää mitäsattua niin alan kuitenkin kaivata ruokaa jolla on nimi ja joka valmistetaan. Onneksi kokeilin tätä! Tästä lämmittelen monen päivän lounaat.

Melanzane alla parmigiana eli munakoiso-parmesaanipaistos
(resepti revitty jostakin lehdestä ja hiukan muovaantunut käsissäni...mitään italialaista aitoustakuuta en anna!)

3 munakoisoa
muutama viipale ilmakuivattua kinkkua (ei tarvitse olla Parmankinkkua, samalla idealla valmistettu halvempikin kelpaa)
pari desiä parmesanraastetta
mozzarellaraastetta pinnalle

Tomaattikastike:
2 tölkkiä säilyketomaatteja (tai tomaattimurskaa)
1 sipuli
maun mukaan muutama valkosipulinkynsi
loraus oliiviöljyä
tuoretta oreganoa
tuoretta basilikaa
(TAI kuivattuna molemmat)
suolaa
1 tl suolaa
2 tl sokeria
pieni loraus balsamicoa
jauhettua mustapippuria

Tee ensin kastike. Hienonna sipuli ja valkosipuli. Kuumenna öljy, anna sipuleiden ruskistua ihan kevyesti, lisää tomaattitölkit ja yrtit, suola, sokeri ja etikka. Anna hautua n. 20 min.

Leikkaa munakoisot suht paksuiksi viipaleiksi. Pane hyvin kuumaan uuniin saamaan hiukan rusketusta. Käännä ja paahda toinenkin puoli.
Kaada 1/3 tomaattikastikkeesta vuoan pohjalle. Sen päälle parmesania. Sitten puolet kinkusta ja puolet munakoisoviipaleista. Toinen samanlainen kerros. Vielä ohut kerros tomaattikastiketta päälle ja loput parmesanraasteesta...ja mozzarellaa sitten kaiken päälle sen verran kun haluttaa.

Paista 200 asteessa n. 30.