Väärässä paikassa oikeaan aikaan

Päivät ovat kuumia ja huomisesta ennustetaan kesän kuuminta päivää. Elokuu on rakkain minulle. Siksikin, ettei se petä juuri koskaan vaan tekee juuri näin: painaa täysillä loppuun asti.

Pyörittelen mosaiikkipaloja sormissani erilaisia väriyhdistelmiä kokeillen. Mistä sen tietää jos joskus vaikka on sellainen paikka missä voi panna värikkäitä neliöitä kaikkialle niin paljon kuin sielu sietää! Sitä ennen voi harjoitella päällystämällä vanhan tarjottimen.

Eilen huomasin että Toast on pannut uutta sivuilleen. Hienoja väriyhdistelmiä sielläkin. Ja niin kauniita naisia. Tämmöinen ihana pieni filmikin siellä on. Se tosin oikein alleviivaa että olen väärässä paikassa juuri nyt.

Yht’ äkkiä villatakki

Minä olen säälittävä arjen pakoilija. Heti kun rannat on koluttu, vieraat lähteneet koteihinsa ja asiat kuten arjessa tuppaa olemaan niin minä pakenen. Jätän vain kuoreni jäljelle ja menen pois.
Saatan viipyä pitkään. Asiat johtavat toisiin. Syntyy pitkiä ketjuja joissa kyllä on pää ja häntä, mutta siinä välissä niin paljon kaikenlaista että alkaa huimata. Ei melkein ehdi muistella, muistaa.

Illalla huomaan että Ravelryssä nähty villatakki aloitti ajatusryöpyn, jonka toistaiseksi viimeinen lenkki on tämä alin kuva. Ja siinä välissä on kuulkaa paljon ainesta arkipakoilijan pääntäytteeksi.

Rantapäivä

Mies piti eilisen vapaata ja saimme ihanan rantapäivän. Liikuntaa, raitista ilmaa, aurinkoa, hyvää mieltä. Äiti sai uida poikineen meressä ja pieni rapu sai arvoisensa haudan oikein nimen kanssa. Jos tämä nyt oli tämän kesän viimeinen rantakeikka niin ei se mitään. Jäi kovin hyvä mieli.

Sekalaista tarjontaa

Viikonloppu vieraiden kanssa. Aurinko joka poltti hartiat punaisiksi vaatteiden läpikin, grilli ja sen sekalainen tarjonta, Woodstock:in muistelua ja pitkään haudottu unelma: nukkuminen omalla terassilla ihan yksin.

Se aika vuodesta

Nyt on se aika vuodesta kun syksyiset ajatukset alkavat puolisalaa tulla päähäni. Iloitsen viimeisistä alelöydöistä ja perustelen hankintojani pian viilenevillä päivillä. Lankatilaus on pantu menemään, puikoilla on jo jotakin kylmän varalle, vanhoista langoista kun uusien tuloa ei malttanut odottaa. Syön varastoon tomaatteja nyt kun niitä saa kuudellakymmenelläviidellä sentillä kilo ja katselen taas hilloreseptejä (vaikken sitten kuitenkaan niitä tee).

Kohta - mutta ei ihan vielä! - tulee myös se päivä, jolloin haluan maalata superlyhyet sormenkynteni tummalla sävyllä. Kesällä lakkaa on vain varpaissa, ei koskaan käsissä. Sitten tulee päivä jolloin tiedän yht’ äkkiä aivan tarkasti mitä sävyä ilman käteni eivät voi olla. Näen jo miten hyvin se sävy sopii ranteenlämmittimieni kanssa...Kaikki tuo on vasta tulossa, mutta iloitsen siitä jo nyt. Iloitsen, sillä minä olen etukäteen eläjä.

Kuka

Aina kun on sopiva väli tutkin lisää Marseillen -tädin laatikoita. Eilen löysin ompelulankoja. Olen jotenkin aivan häikäistynyt. En voi uskoa että tuossa on oikeastaan kaikki ne sävyt joita nyt pidän kauniina. Mitään muita sävyjä ei ollut kuin nuo tuossa.

Se vanha nainen oli sanonut hääkuvamme nähtyään olleensa nuorena saman näköinen kuin minä siinä kuvassa. Mitä enemmän etsin ja löydän, sitä enemmän haluaisin tietää tuosta naisesta jota en koskaan tavannut. Useammankin kerran olen jo hiljaa kysynyt: kuka ja millainen hän todella oli?

Hyvä yritys

Punainen pyrki elämääni. Yritti aivan väkisin värikseni. Huusi hyllystä tuovansa mukanaan hyvää ja kaunista. Annoin mahdollisuuden, ihastuin hiukan. Löysin ainoan kelpaavan punaisen ja huolin sen huiviksi kaulalleni.

Mutta siihen se jäi. Minulle ei tule punaista villatakkia (vaikka melkein jo tuli), minä en lankea punaiseen laukkuun tai vedä punahilkkaa kutreille. Yhtä lailla kuin olen sisältä aina "tumma" vaikka olisin päältä mitä vain niin koskaan en ole "punainen" vaikka minut olisi täysin verhottu siihen.